Lepoon kutsutut

Löysin tänään kirjahyllystäni kirjan nimeltä Lepoon kutsutut. Ei harmainta havaintoa, miten kirja oli kirjahyllyyni eksynyt.

Oikeastaan kirjan otsikko tiivisti hyvin ajatukseni viime päiviltä.

Herra ei ole kutsunut meitä Hänen ominaan enempää kouristuksenomaiseen uskoon kuin levottomuuteenkaan.

Usko – eikä mikään sen sisällä – ole omaa suoritustamme, vaan vastausta Kristuksen ”suoritukseen” puolestamme. Kun puhumme täytetystä työstä, tarkoitamme sitä. Työ on tehty puolestamme, myös suoritus on suoritettu puolestamme. Meidät on lunastettu vapaiksi niin synnistä, kuolemasta, sielunvihollisen vallasta kuin lain(alaisista) teoistakin.

Emme ole orjia vaan vapaita Hänessä.

Tuo ajatus on perustavanlaatuinen ja mullistava.

Oikeasti – saan levätä Hänen täytetyssä työssään, koko painollani, koko elämälläni. Hänen täytetty työnsä kestää, jaksaa kantaa – raskaimmatkin taakat, runsaimmatkin synnin painot.

Erkki Lemisen runon sanoin:

”Ristin luona pohja kestää, armo putoamasta estää kauhun kuiluihin, kauhun kuiluihin.”

Eikä tuo sanoma ole uskotteluamme, joninlaista itse- tai joukkosuggestiota, vaan tosiaan jotain paljon, paljon syvempää, jotain mikä kestää elämän ja kuoleman haasteet.

Tuossa täytetyssä työssä on myös jotain selittämätöntä, jotain mitä ei voi täysin selittää.

Pala oman elämäni tarinaa:

18-vuotta vastottain täyttäneen abiturienttina kohtasin kuoleman uhkan kasvoista kasvoihin. Lääkärini minulle antama ”kuolemantuomio” sai minut kiertämään kehää huoneessani – kuukauden mittaiseen taisteluun. Mitä jos kuolen?

Tosiaankaan minulla ei ollut rauhaa.

Tosin rauhan ehtoihin suostuminen ei ollut aivan mutkatonta. ”Minä itse” laittoi vastaan. Olisin ollut valmis omilla ehdoillani. 🙂 Mikä ei onnistunut – tietenkään.

Ensinnäkään tuohon rauhansaamiseen ei näyttänyt riittävän se, että luin Raamattua ja rukoilin. Siihen kohdallani tarvittiin myös nöyrtymistä – muun muassa siinä, että menin kirkkoon, ja hoksasin tarvitsevani niin Jeesusta kuin Hänen seurakuntaansakin.

Seuraus siitä, että luovuin omista ehdoistani ja annoin elämäni Jeesukselle – ilman omia ehtojani – oli melkoinen: Sisimpääni tuli käsittämätön rauha, ilo ja rohkeus.

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: