Jeesuksen sydämen lyönti

Jeesuksen sydämen lyönti

Jos otamme pelkästään Jumalaa miellyttävän uskon tunnusmerkiksi voiman, olemme helposti samanmoisilla harhateillä kuin Johannes veljensä kanssa oli aluksi yrittäessään käyttää ”auktoriteettia” heitä torjunutta kaupunkia vastaan. Ilman rakkautta usko on vaarassa muuttua kovuudeksi ja uskotun vallan väärinkäytöksi.

Kuluneella viikolla mieleeni tulivat sanat: Jeesuksen sydämen lyönti.

mikä se mahtaa olla?

Minulla on Raamatun perusteella sellainen olo, että Hänen sydämensä lyö rakkaudesta meitä kohtaan. Hän haluaisi, että tavoittaisimme sen, mitä Hän rakkaudella tarkoittaa.

Uudessa testamentissa on ainakin yksi henkilö (ehkä Jeesuksen lapsuuden perheen lisäksi), joka on todennäköisesti kirjaimellisesti kuullut Jeesuksen (fyysisen) sydämen lyönnin. Hän on Johannes. Hänen kerrotaan levänneen viimeisellä aterialla Jeesusta vasten.

No, tuo tuntuu vähintää oudolta – ainakin näin suomalaisittain. Kuvitellaan nyt ketä tahansa uskonnollista vaikuttajaa… Kuka meistä olisi sellainen, että ottaisi jonkun lepäilemään kylkeään vasten… ja kuka tohtisi yrittää. Saattaisimme saada aivan jutun juuren. 🙂

Niin, kuinkahan me mahtaisimme suhtautua, jos joku alkaisi meidän jaloillemme kaataa jotain hajustetta, itkeä ja hiuksillaan kuivata jalkamme? Yhtä oudolta varmaan.

Muistetaan näiden kertomusten äärellä, että Jeesus oli Jeesus. Hän teki poikkeuksellisia tekoja – ja salli itselleenkin tehtävän jotain poikkeuksellista.

Jos ajattelemme vertauskuvaa Jumalasta hyvänä Isänä, ehkä ymmärrämme, että Jumala(kin) voi toimia meidän kanssamme kuin hyvä, rakastava isä (joka myös osoittaa tunteensa, rakkautensa meitä kohtaan). Hän voisi kirjaimellisesti pörröttää poikansa tukkaa tai silittää tyttärensä hiuksia. Tämän vertauskuvan mukaisesti, lapsi voisi kiivetä Hänen polvelleen, pyytää kasaamaan hajonneen lelun, pyytäisi mukaan peliin tai piirtämään – tai pyytäisi vain olemaan kanssaan, koska niin tuntuu hyvältä. Jeesus itse sanoi heijastavansa sitä, kuka Isä on.

Johannes on toinen ”ukkosenjylinän pojista”, heistä, jotka olivat linkaisemassa kohti kaupunkia, jossa heitä ja Jeesusta (huomaa järjestys) ei otettu vastaan, tulta ja tuhoa. Johannekselle ja tämän veljelle heidän äitinsä pyysi parhaita paikkoja Jumalan valtakunnassa.

Mutta nimenomaan Johannes on tullut tunnetuksi ”rakkauden apostolina”. Sellainen hänestä lienee tullut kirjaimellisesti Hänen kuultuaan Jeesuksen rakkauden sydämen lyönnit.

Johanneksen mukaan tämä rakkaus on oikean uskon tunnusmerkki. Ilman tällaista rakastavaa uskoa on mahdoton miellyttää oikeasti Jumalaa.

Jos otamme pelkästään Jumalaa miellyttävän uskon tunnusmerkiksi voiman, olemme helposti samanmoisilla harhateillä kuin Johannes veljensä kanssa oli aluksi yrittäessään käyttää ”auktoriteettia” heitä torjunutta kaupunkia vastaan. Ilman rakkautta usko on vaarassa muuttua kovuudeksi ja uskotun vallan väärinkäytöksi.

”Tämä on se sanoma, jonka te alusta alkaen olette kuulleet: meidän tulee rakastaa toisiamme. Me emme saa olla sellaisia kuin Kain, Pahan lapsi, joka tappoi veljensä. Ja miksi hän tappoi tämän? Siksi, että hänen omat tekonsa olivat pahoja mutta hänen veljensä teot oikeita.
Älkää ihmetelkö, veljet, jos maailma teitä vihaa. Me rakastamme veljiämme, ja siitä me tiedämme siirtyneemme kuolemasta elämään. Joka ei rakasta, pysyy kuoleman vallassa. Jokainen, joka vihaa veljeään, on murhaaja, ja te tiedätte, ettei iankaikkinen elämä voi pysyä yhdessäkään murhaajassa. Siitä me olemme oppineet tuntemaan rakkauden, että Jeesus antoi henkensä meidän puolestamme. Samoin olemme me velvolliset panemaan henkemme alttiiksi veljiemme puolesta. Jos joku, jonka toimeentulo on turvattu, näkee veljensä kärsivän puutetta mutta sulkee häneltä sydämensä, kuinka Jumalan rakkaus voisi pysyä hänessä?”

Vaikka tässä kohdassa puhutaan rakkaudesta, sana on tiukka!

Siinä tuodaan selkeästi esille, että Kristukseen uskovinakin voimme olla kuin Kain, nähdessämme omat tekomme hedelmineen ja veljemme (siseremme) toisenlaiset hedelmät, jotka näyttävät miellyttävän Jumalaa, ”tapamme” tuon veljemme (sisaremme). Emme onneksi toki fyysisesti (toivottavasti), mutta teoillamme voimme tehdä niin henkisesti ja hengellisesti.

Viittasin päivänä muutamana Jennifer Millsin havaintoon siitä, kuinka alamme mittaamaan toisten uskoa milloin milläkin mittavälineenä, kuten käytös, sanat, vaatetus, jne. Mills kertoi myös toisen karun esimerkin: Eräs nainen oli elämänsä raunioilla mennyt kysymään pastorilta apua elämänsä tilanteeseen, pastori oli suoralta kädeltä tuominnut naisen helvettiin! – Sitä mikä tuo asia oli ollut, ei kerrottu, mutta voisin vallan hyvin kuvitella sen olleen vaikka abortti, avioero (ja uudelleenavioituminen), aviorikos tai sitten niinkin triviaali asia kuin pukeutuminen farkkuihin kirkkoon mennessä tai ”väärään” kirkkoon kuuluminen… Näitä löytyy!!! Ydin tuossa oli, että NAINEN OLI TULLUT HAKEMAAN APUA, ei matkalippua helvettiin! Pastorilta oli kyllä Jeesuksen armo, rakkaus ja mahdollisuus uuteen alkuun unohtunut 🙁

Toinen, mihin olen törmännyt, on esimerkiksi uskon yhteisöstä erkaantuneen kohtelu. Usein tähän erkaantumiseen liittyy se, että yhteisö kääntää lähtijälle selkänsä. Lähtenyttä ei tervehditä ja/tai hän saa vastaansa murhaavan katseen. Häntä voidaan nimittää paholaisen lapseksi tai uskosta osattomaksi. Hänestä voidaan varoittaa muita yhteisön jäseniä – jopa muita yhteisöjä. Jo on kristillistä, kun rakkaudesta puhuva yhteisö tai pastori ei tervehdi entistä seurakuntalaistaan!!!

Kolmas asia, joka tulee tekstistä esille, on että puutteenalaista veljeä (siskoa) on autettava. Kristillinen yhteisö ei voi/saa olla sellainen, jolle kelpaa kyllä uhrit ja kymmenykset, mutta joka pyörii niin oman navan ympärillä, että oikeasti puutteessa oleva jää apua vaille. Tämä apu ei ole vain taloudellista ja sosiaalista niin kuin tuossa kohdassa viitataan, vaan esimerkiksi sitä, että puututaan mahdollisiin väärinkäytöksiin tai väkivaltaan. Esimerkiksi seksuaalinen tai perheväkivalta vievät henkiseen ”puutetilaan”, jossa tuki ja apu on tarpeen yhtä lailla kuin silloin, kun jääkaappi on tyhjä.

Jos me teemme tämän rakkauden mukaan, me tiedämme siirtyneemme kuolemasta elämään!

Loppuun eräs englanninkielinen laulu epävirallisena käännöksenä (tämä kuuluu myös siihen sarjaan – kadonnut sivuhistoria… Lisään alkuperäisen linkin, kun sen löydän)

Sinun sydämesi,
minun sydämeni,
kohtasivat.
Minä rukoilin,
Sinä vastasit
ja annoit minulle
yhteyden ja rauhan
Luojani kanssa.

Joskus Hän nauraa,
joskus Hän itkee.
Sen Hän tekee rakkaudesta,
perustavanlaatuisesta
luotuaan kohtaan.
Sinulla ja minulla
on paikka
tässä sydämessä.

Kun menin lähemmäksi,
liikutuin
ja kaipasin
jakaa Hänen sydämensä
tarvitsevana
nälkäisenä.
Hänen kipunsa
tunki lävitse.
Syvä kaipaukseni täyttyi.

Hänen Sanansa,
Hänen kaipuunsa.
Hänen näkynsä.
Täytti sydämeni.
Sydämeni avartui.
Sepposen selälleen.
Rakkauden virrat
alkoivat puroina
kunnes Hänen
rakkautensa minussa
tuli mereksi,
elämän mereksi
ja toi vapauden monille.
Vapahtajani iloitsee,
tämä on Hänen sydämensä lyönti.

Vastaa