Summausta matkalla

Summausta matkalla

Tälle päivälle olin varaillut kirjoitusta ”Lukitsetko vastauksen” – Siirrän tuon kirjoituksen myöhemmäksi.

Tänään vietän hetken kosmisen yksinäisyyden teeman äärellä. Taannoisessa kirjoituksessani viittasin kosmisen yksinäisyyden tunteeseen, joka lienee tuttu tunne ellei nyt ihan jokaiselle, mutta uskoisin, että kuitenkin monelle tiiviistä yhteisöstä erkaantuneelle tai erkaannutetulle.

Yhteisössä on voinut olla paljon ikäviä ja ahdistavia puolia, mutta harvoin pelkästään niitä: usein on ollut hyviäkin asioita, myös aitoja ystäviä ja aitoa turvaa.

Kyseessä on myös uskon ja opin kriisi. Esimerkiksi kysymykset: ”Missä meni vikaan? Mihin voi uskoa?” tulee kysyttyä.

Usein yhteisön kanssa poikkiteloin asettuvat ovat vahvoja ihmisinä ja persoonina (tai tilanteet ovat johtaneet siihen, että kynnet ja vahvuus löytyy). Tämä voidaan tulkita kapinallisuudeksi (ja usein niin tapahtuukin auktoriteettia korostavissa piireissä). Kysymys on useimmiten terveestä rajanvedosta, sen sanomista, missä kulkee minun rajani ja sietokykyni rajat.

Irtaantumisen jälkeen tunnot voivat olla varsin ”eliamaiset”. Muistanet kertomuksen Eliasta. Karmelin vuorella Jumala ilmestyi ja Baalin profeetat kokivat tappion. Kuivuuteen tuli apu. Mutta kuinka kävikään Elian? Hänen rohkeutensa näytti olevan tiessään. Elia aloitti pakomatkansa juosten – niin pitkälle kuin jaksoi.

Tuossa hetkessä Jumalan armo ja läsnäolo, lohdutus ja huolenpito olivat läsnä. Jumala ruokki Eliaa fyysisesti – mutta ennen muuta hengellisesti. Voi sanoa, että Hän kohtasi Elian uudella, syvemmällä tasolla. Ihmeiden keskellä Elia näki Jumalan puhuvan voimallaan ja arvovallallaan. Juoksunsa aikana hän ei pysähtynyt kuulemaan mitään puhetta. Uupuneena hän kohtasi Jumalan, joka puhui huolenpidossa ja hiljaisessa tuulessa.

Minulle kertomus Eliasta on voimakas kuva siitä, että (itse aiheutettukin) kriisi tai katastrofi on tie uuteen alkuun ja syvempään Jumala-suhteeseen. (Itse aiheutetulla tarkoitan Elian tapauksessa tuota paniikkipakoa. Elian ei olisi ollut pakko paeta. Jumala oli Hänen kanssaan – sama Jumala, joka ilmestyi tulessa ja antoi sateen. Elian kokemus poissaolevasta Jumalasta ja uhkaavasta Iisebelistä sai hänet pakenemaan.)

Yksi tunne, joka varmasti tulee vastaan melkein jokaiselle, joka on havahtunut vääristyneeseen hengellisyyteen, on pettymys. Kysymys siitä, miksi Jumala sallii. Itsesyytöksetkin.

Miten seuraavan nyt oikein ilmaisisin?

Kun muutama päivä sitten summasin omaa taivallustani hengelliseltä lammelta toiselle päällimmäinen ajatukseni oli, etten valinnoissani suinkaan ole aina (tai rehellisemmin useimmiten) onnistunut. Aluksi kaikki on näyttänyt olevan kunnossa. Vesi puhdasta. Pyhän Hengen toiminta raitista. Sanaa on pidetty esillä. Vähän aikaa uidessani olen huomannut, että tämä ei olekaan minun paikkani. Vaikka kuinka olisin halunnut sopeutua, jokin on hullusti. – Joskus on ollut alkuunsakin niin tyrskyistä, että on pakko ollut lentää muuanne.

Vähitellen olen tajunnt, että tuohan ei ole ollenkaan negatiivista! Ei siellä ole pakko olla ”kotonaan”, missä tuntee, ettei ole. Mutta ei ole pakko lähteä pakomatkallekaan. Nimittäin, vaikka tiiviissä yhteisöissä voi olla ärjymeininki niitä kohtaan, jotka eivät väkipakolla tuon yhteisön ”lammen rannalle” pesää tee, eivät ne loppupelissä edusta Jumalan näkökantaa asiaan. Yhdellä yhteisöllä (tai ihmisellä) ei ole monopolia Jumalan valtakuntaan eikä oikeutta määritellä, kuka tulee sisään valtakuntaan ja kuka jää ulkopuolelle. Eikä heillä ole oikeutta alkaa heitellä kapuloita sellaisen ihmisen rattaisiin, joka ei väkipakolla ole heidän tukijansa. (Tuota oikeutta ei tietysti kysytä, vaan rumaakin peliä näkee kentässä 🙁 … Mutta olen moista nähdessäni sanonut, että Jumalakin sitoutuu puhtaisiin vesiin… Herätystä on kapulanheittoa harrastavien melkoisen turha odotella rannoilleen ennen kuin tuollainen peli on lopetettu ja anteeksipyyntökierros muilla rannoilla käyty läpi ja kirjaimellisesti nöyrrytty näkemään, että Jumala tekee työtään myös muilla rannoilla kuin omilla.)

Tietysti on (omalla kohdallani) tehnyt kipeääkin välillä, mutta loppupäätelmä on samanmoinen kuin yllä. Jumalan siunaus lepää Hänen mieleisensä toiminnan päällä. Tie voi olla yksinäisempi, mutta palkitsevampi – ja ennen muuta (mitä itse arvostan) aidompi. Uskallan kutsua muitakin lammen rannalle, jossa aikaani vietän.

Kaikkein tärkeintä, että Hän joka sanoo: ”En minä sinua hylkää enkä sinua jätä”, kykenee sitoutumaan elämääni.

Kohdassa kirjaimellisesti luvataan, että Hän ei jätä missään vaiheessa yksin, unohda tai päästä uppoamaan.

Turvallista matkaa Hänen seurassaan!

Vastaa