Skip to content

(Hengellinen) U-käännös – syitä, variaatioita ja seurauksia

Isäni mopoautoepisodi on kirvoittanut ajatuksia liittyen myös tähän hengelliseen kenttään. Kerroin viime kirjoituksessani myös iäkkään isäni ”loistoideasta” yrittää kääntää mopoauto ympäri kapealla tiellä. Pohdin, mikä ihme älynväläys se loppu perin oli…

Äkkitilanteessa ei aina toimi ihan järkevästi. Sen itsekin huomasin, kun olin kuultuani isäni kolarista ja yrittäessäni etsiä vuodeosaston numeroa, painelemassa 118:n sijasta 112 – hätänumeroa. 🙂

Sama pätee näihinkin hengellisen kentänkin äkkikäännöksiin. U-käännös ja hätänumeron näppäily ei ole tuntematon reaktio täälläkään. Paniikkiratkaisu ei olisi välttämätön, mutta niin vain toimimme paniikinomaisesti, kun asiat käyvät ahtaiksi ja vaikeiksi.

Tosin tiiviistä ja manipulatiivisia ja/tai narsistisia metodeja käyttävistä yhteisöistä irtaantumisessa nopeus on valttia. Omasta kokemuksesta: Mitä vähemmän yhteisön kanssa alkaa vääntämään asioita, sitä helpommin ja nopeammin itse irtaantuminen tapahtuu. Vääntäminen ja sovitteluyritykset johtavat usein väkivallan – ja siten tuskan – pitkittymiseen. On huomattava, että jos kyseessä on väärällä tavalla tiivis, manipulatiivinen ja/tai narsistinen yhteisö, NORMAALIT PELISÄÄNNÖT EIVÄT YKSINKERTAISESTI PÄDE. Vaikka asioita vääntäisi rautakangesta, sen narsisti/narsistinen henkilö saa mutkalle halutessaan.

Vaikka nopeus on valttia, panikoida ei ole pakko.

Siinä hetkessä, kun (usein narsistinen) ryöppy tulee kohti, voi tuntua, että henki ja elämä loppuu. Tulisi kuitenkin huomata, että ryöpyn voimasta huolimatta siinä on paljon (usein sitä narsistista) kuohua. Ukaasit, joita lausutaan ovat usein liioiteltuja, vääristeltyjä – ja usein myös laittomia. Ne on tarkoitettu taivuttamaan takaisin ruotuun. Siksi olisi valtavan hyvä, kun löytyisi edes yksi ihminen, joka ymmärtää, mistä on kysymys. Ihminen, jonka pää pysyy kylmänä silloin, kun itsellä kuohuu.

Tosin meidän perheessä on riittävästi kokemusta siitä, että tällaisen henkilön löytäminen ei ole aina helppoa. Niin hengellisen kentän kuin jopa asianajajienkin keskellä on ihmisiä, jotka olettavat normaalien pelisääntöjen toimivan tilanteessa kuin tilanteessa. Hengellisessä kentässä on lisäksi joskus uskomatonta sinisilmäisyyttä ja hyväuskoisuutta. Oletetaan automaattisesti, että pastori, paimen tai evankelista on ”hyvis” ja vaivojaan valittava riviseurakuntalainen ”pahis”.

Kaikkein hulluinta, mitä voi kuuntelijana tehdä, on lähteä kertomaan tekijälle, että Risto Riviseurakuntalaisesi kävi minun luonani ja kertoi…Oman hullun pyöritykseni alkumetreillä tein niin kuin eräs sielunhoitaja neuvoi. Pyrin etsimään itselleni ”mentoria”. Kysyin erästä hyvin tuntemaani evankelistaa. Hän suostui. Mutta seuraava puhelu, minkä hän oli soittanut, oli sitten koko ongelmavyyhden kohdallani alulle pistäneelle henkilölle. Ja seuraava puhelu oli sitten tuolta henkilöltä itseltään: ”En olisi sinusta uskonut, että levittelet minusta juttuja…” Voi hyvä ihme! Kysymys oli sielunhoidollisesta keskustelusta, jonka ei ollut tarkoitus saattaa ketään huonoon huutoon, vaan pohtia, mitä asioille voisi tehdä – rakentavasti. Keskustelu oli tarkoitettu luottamukselliseksi.

Kolmas – nimenomaan karismaattisen ja myös raamattu-uskollisen kristillisyyden – ongelma on omien tuntojen ja oikeudentajun pukeminen profetiaan tai äärimmäisen kirjaimelliseen Raamatun tulkintaan. Huomaathan: omien tuntojen ja oikeudentajun pukeminen Jumalan puheeseen. Tuollaistakin kohtasin. Minun olisi ollut marssittava takaisin nöyränä ”tyttönä”, sovittava ja jatkettava eteenpäin.

Näillä ihmisillä ei ollut harmainta (Hengen) hajuakaan siitä, että tuota sovinto-kaaos -veivaamista oli jatkunut lähimmässä ihmissuhteessani jo kauan ja yhteisössäni olin aina pyrkinyt noihin vaiheisiin saakka sovittelemaan. Yksinkertaisesti tuli hetki, että henkisen (osin fyysisenkin) turvallisuuteni vuoksi katsoin, että etäisyyttä oli pakko ottaa – vaikka se ei ”raamatulliseen sovittelemismalliin” näyttänyt sopivankaan. Yhtä vähän siihen malliin sopi se, että elämäni oli varsin kontrolloitua Raamattuun ”perustuen”(???). Kaiken kukkuraksi nuo säännöt eivät olleet samoja kaikille: Minun kohdallani suuri ongelma oli teologian opinnot (Kirjain kuolettaa, henki tekee eläväksi) – Samaan aikaan yksi seurakuntalaisempi opiskeli yliopistossa hallintoa (tms.). Minun kohdallani ongelma oli paperilapulle valmistettu saarna (Henki luo spontaaniutta) – Toisen kohdalla puhekansio ei ollut ongelma. Jne. Jne.

Tänä aamuna luin Jennifer Millsin tulikivenkatkuisen kirjoituksen siitä, mikä aikamme seurakunnissa mättää. Valitettavasti tämä koskee Suomessa erityisesti yhteisöjä, joissa on sinällään hyvä henkilökohtaista uskoa korostava korostus, …mutta tähän korostukseen on lisätty omia höysteitä :(…

Juttelin tässä päivänä muutaman erään uskovan kanssa, joka oli kääntynyt ateistista kristityksi. Hän totesi, että hänen persoonaansa, puhetapaansa, vaatetukseensa ja tekemisiinsä ei ollut kukaan kiinnittänyt koskaan niin paljon huomiota kuin nk. uskovat hänen uskoon tulonsa jälkeen. Nähtävästi nämä nk. uskovat ovat yrittäneet tehdä tästä entisestä ateistista mieleistään, kunnon kristittyä! – Ja mikä hulluinta, niin monta miestä/naista, yhtä monta mieltä…

En nyt tällä tarkoita sitä, ettemmekö saisi olla asioista mitään mieltä. Sehän on aikamme ongelma. Mistään ei saisi hiiskahtaa mitään. Jeesus -sanan kohdalla pitäisi sanoa ”PIIP”, jne. Mutta meidän pitäisi alkaa osata erottaa se, mikä on tärkeää kristityn kasvun kannalta ja mikä on kehällistä ja sellaista, jonka jokainen joutuu löytämään itse.

Vaikka itsekin olen kohdannut kaikenmoista matkallani, joskus on tullut vastaan ihan uusia juttuja. Kerran eräs pieni koululainen tapitti minua silmiin ja sanoi: ”Ope, korkokengät on syntiä, mutta Jeesus antaa sinulle anteeksi, kun et sitä tiennyt…” Ja toinen: ”Lakatut varpaankynnet ovat merkki siitä, että olet huono nainen.” (Lue: huora) Ja kolmas: ”Kukallinen pusero saa miehet lankeamaan.” Neljäs: ”Sinulla on kohta raamatullinen hiusten pituus.”

Nämä kommentit ovat tulleet erilaisista kristillisistä taustoista lähtöisin olevilta. – Ja yhteistä näille on se, että mikään niistä ei perustu Raamattuun. Raamattu kehottaa toisen huomioonottamiseen (esimerkiksi romanitilaisuuteen pukisin pitkän hameen ihan vain kunnioittaakseni heitä) ja siihen, että seurakunta ei ole pukunäytös. Muutoin olemme yleensä aivan itse keksineet joitain käyttäytymis- ja pukukoodeja – kun se kaikkein tärkein juttu olisi saada ihmisiä rakentamaan oma suhteensa Herraan ja kasvamaan Häneen ja Hänessä!

Jenniferin sanoin:
”Annas, kun annan sinulle pienen vinkin. Jos olet osa tuollaista yhteisöä, jossa menet ja tulet kohta ulos ja tunnet itsesi lyödyksi, ilman todellisia vastauksia, ilman rohkaisua ja rohkeutta, jos sinua ruokitaan mädillä hedelmillä ja tunnet itsesi epäilysten ja epäuskon myrkyttämäksi, juokse. Juokse etäs ja kovaa. Jumalan Sana on tarkoitettu tuomaan elämääsi rohkeutta.”

Niin! Jumalan Sana on tarkoitettu tuomaan elämäämme rohkeutta ja (tulevaisuuden) uskoa, vapauttamaan taakoista ja painolasteista. Ei lisäämään taakkoja, painamaan alas tai tuomaan lisää hämmennystä.

Ahdistavasta uskosta pois päin on lupa tehdä U-käännös. Mutta edellä mainituin neuvoin: Malttia mukana. Oikean sielunhoitajan metsästyksessäkin voi mennä aikansa. Mutta heitäkin on – onneksi. Rukoile johdatusta ja oikeita ihmisiä tiellesi. Herra kuulee ja johdattaa. Hänessä ja Hänen Sanassaan olet voittaja. 🙂

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: