Manaatko pimeyttä vai kutsutko valon kylään?

Manaatko pimeyttä vai kutsutko valon kylään?

Eilen luin ajatuksen, jonka tuohon otsikkoon vapaamuotoisesti käänsin: ”Manaatko pimeyttä vai kutsutko valon kylään?” Valitettavasti hieno koneen putsausohjelma tyhjensi sivuhistorian juuri viime yön seutuna, enkä lähdettä enää löytänyt. Pahoittelen – ja harmittelen. Ajatuksen jatkoksi oli nimittäin paljon hyvää asiaan, jonka nyt vapaamuotoisesti tähän yritän muistinvaraisesti muotoilla:

Ajatus liittyy läheisesti viikon velloneeseen – MOT:n Pirkko Jalovaarasta tekemän dokumentin kirvoittamaan – keskusteluun uskovista ja demoneista. Jalovaaran opetukseen en osaa sen kummemmin ottaa kantaa, koska hänen vaiheitaan tunnen vähänlaisesti viimeiseltä 20 vuodelta. Enemmän olen viiden viimeisimmän vuoden aikana ollut tekemisissä hänen taannoisen työtoverinsa, nykyisin Rukouspalven ry:n alla Sanan ja rukouksen iltoja vetävän Seppo Juntusen kanssa. Syynä tähän ehkä se, että hänen toimintansa tuntui kiihkottoman turvalliselta karsimaattisen seikkailuni käänteissä. Sitä paitsi nimenomaan hän on nostanut esiin monia hengellisen kentän väärinkäytöksiä – joissa kumman monessa on taustalla narsismi/narsismiin taipuvainen persoonallisuus.

Uskova ja demonit -keskusteluun en törmää suinkaan ensimmäistä kertaa. Olen sunnuntaisessa(kin) kirjoituksessani viitannut aiemman uskonyhteisöni radikalisoitumiseen tuossa aiheessa. Radikalisoitumista on ehkä hankala huomata, jos seuraa tilanteita lähellä. Etäämpää ja/tai satunnaisena kävijänä tilanteen näkee joskus helpommin.

Usein opetus näyttää pohjaavan Raamattuun. Harvoin kuitenkaan Raamatun kokonaisuuteen. Opetus on usein epämääräistä ja/tai vihjailevaa. Annetaan viitteitä siitä, millä perusteella voi ounastella, että ihmisessä (jopa uskovassa) on demoni. Usein opetus liitetään yhteen voitelun/profeetallisuuden/nk. henkien erottamisen kanssa. Ihmiset menevät opetuksen seurauksena näiden ”demoniskannereiden” luokse. Tässä kaikessa piilee VAARA!

Näennäisesti Raamattuun pohjautuva opetus on usein hataralla perustalla. Esimerkiksi se, että uskovassa voi olla demoni voidaan perustella sillä, että Jeesus paransi demonien riivaaman synagogassa. Tämän opetuksen mukaan riivattu oli nk. uskova. – Tuon opetuksen äärellä olen kysynyt kahta asiaa:
1) Uudessa testamentissa on sana, joka tarkoittaa sekä henkeä (sekä hyvää, Pyhää Henkeä, että pahaa henkeä) että jonkin vaikutusta. Asiayhteydestä pitää päätellä, millaisesta ”hengestä” on kysymys. Esimerkiksi heikkouden henki voidaan kääntää myös heikkouden vaikutukseksi ja orpouden henki orpouden vaikutukseksi.
2) Vaikka kysymys olisikin nk. riivauksesta, mistä ihmeestä voimme päätellä, että parannettu oli nk. Kristukseen uskova. Sitä ei missään sanota. Sanotaan, että tämä oli synagogassa.

Vihjaileva ja epämääräinen opetus on omiaan luomaan epävarmuutta. Opetuksella annetaan välillä ymmärtää, että riivaus on yhtä yleinen kuin jonkin sortin flunssa Suomen talvessa. Riivaaja voi tullakin yhtä herkästi.

Seuraavassa väitteitä, jotka on poimittu suomalaisesta aihetta käsittelevästä opetuksesta:
– sairaus voi tulla, jos puhut sairauksista. (Samaan opetukseen liittyy opetus demoneista sairauksien takana ja/tai sairauksista ja vastoinkäymisistä synnin seurauksina) Hmm… Lääkärit olisivat siten maailman sairainta porukkaa?
– tunteet, kuten suru ja viha, ovat henkivaltoja ja avaavat tien muille hengille… Hmm… erityisesti suru – vaikkapa menetyksen jälkeen on normaali reaktio, vihakin, jos on kohdeltu väärin… Ne eivät ole demonisia. Juuttuminen niihin voi lukkiuttaa ihmisen vihaan ja suruun ja tehdä siten olon ongelmalliseksi, mutta kyyneleet eivät takuulla ole portti demoneille!
– Ja kaiken kruununa – pohdittaessa, voiko kristityssä olla demoneja – todettiin, että ne voivat tulla missä vain…Ne soluttautuvat seurakuntiin… ja niitä on kouluissa (hiukseni melkein nousivat pystyyn, kun puhuja väitti, että kouluissa pelataan spiritismiä…! OK, kyllä nuoret voivat kokeilla spiritismiä vapaa-ajallaan, mutta koulussa asiaan takuulla puututaan, jos sellaista huomataan kouluajalla!) ja lasten leluissa… ja mantratuissa matkamuistoissa (toisen julistajan mukaan matkamuistot ovat usein mantrattuja tuomaan kaikkea onnettomuutta, avioeroa, sairautta ja kuolemaa…

Seuraava menee saivarteluksi, pahoittelen, mutta pari ajatusta tuosta mantraamisesta: Mantraaminen liittyy itämaiseen mietiskelyyn, yms. Se ei sinällään liity kiroamiseen, tms. – Epäjumalanpalveluksessa ja noituudessa käytetyt esineet voivat ollakin kirottuja – mutta niitä harvemmin myydään matkamuistoina. – Olisi aika hölmöä kirota matkamuisto ja samalla ihminen, joka tuo elinkeinoa alueelle. – Itse en ostaisi mitään noituuteen viittaavia juttuja edes koristeeksi, mutta yliampuva ”örkkifobiassa” liika on liikaa. KOhta en uskalla juoda edes vesilasista kysymättä ”Pyhältä Hengeltä”, ettei sitä lasia vain ole pakannut saatananpalvoja – asia näin kärjistäen esille tuotuna! – Lähetystyöntekijät joutuvat ELÄMÄÄN joissain kohteissa taikauskon naapurustossa eivätkä he hypi tällä tavoin seinille. Kristus on voittanut pimeyden. Siinä kristinuskon sanoma on eikä örkkifobiassa!

Vaaran merkin näen myös tuossa ”demoniskannauksessa! (siitäkin sunnntaisessa kirjoituksessani varoittelin). On vaara, että skanneri skannaa omiaan. Demoniseksi tulee leimatuksi se, joka on ihan oikealla asialla ja/tai ongelmat ovat aivan muualla kuin demonissa! On liian helppoa leimata ihminen kartettavaksi ja/tai hyllyttää sen perusteella, että hänessä on demoni (ja sen tietää, koska ”demoniskannerilla” on henkien erottamisen lahja…). Edelleenkin nostavat villani pystyyn muistot tilanteesta, jossa erästä hengen miestä varoittaneen julistajan tilaisuudet peruttiin tällä perusteella. Tämä julistaja oli yrittänyt varoittaa tuota hengen miestä, ettei tämä astuisi harhaan… oli helppo veto sanoa: ”En ole ihan niin varma että se J. Julistaja on Jumalasta. P. Profeetta näki sen silmissä suden…” Mitäpä perus S. Seurakunnan johtaja sanoo muuta kuin mutisee myöntymyksen, koska hänellä ei ole ”henkien erottamisen lahjaa”…

Tämän pitkän jaarittelevan esipuheen jälkeen itse asiaan!

Tuossa lukemassani kirjoituksessa kiinnitettiin huomio nimenomaan siihen, kuinka puhumme asioista ja kuinka rukoilemme asioiden puolesta. Yleisohje oli:

Rukoile myönteisesti, myönteisin sanankääntein ja rukoile myönteisiä asioita ja puhu myönteisesti. Kirjoittaja ei ollut mikään positiivisesen ajattelun tai uskon liikkeen edustaja, vaan pitkän linjan sielunhoitaja, jonka viesti oli:

Kun rukoilet jonkun tai jonkin asian puolesta rukoile, kuinka haluaisit sen olevan. Mihin toivoisit muutosta – ja pue tuo kaikki myönteiseen muotoon.

On eri asia valittaa ihmisten ja asioiden kurjuutta tyyliin: ”Voi, Jumala, kun se Tahvo on niin kamala… Eilenkin se loukkasi minua, kun se sanoi… Pysäytä, pysäytä, Herra, pysäytä Tahvo…”

… kuin rukoilla: ”Isä, sinä näet Tahvon, sinä näet minut. Tapahtukoon Sinun tahtosi. Tulkoon Sinun valtakuntasi. Tahvon elämään. Minun elämään. Isä, avaa Sinä siunauksesi, että näemme Sinut ja Sinun tahtosi…”

Rukous on vihan ja surunkin kanssa asettumista Isän eteen. Rukous on Hänen tahtonsa (ei minun tahtoni, ellei se ole sama kuin Isän tahto) rukoilemista. Rukous on Hänen valtakuntansa tulemisen rukoilemista. Rukous on Isän nimen korottamista ja pyhittämistä. – Silloinkin kun siihen sisältyy rukous minun asioideni (jokapäiväinen leipä, tms.) puolesta.

Mieluummin kuin manaat pimeyttä, rukoile valoa koittamaan! Näin pysyt (pysyn) itse vapaana ja vapautat toisenkin Hänen tahtoonsa.

Vastaa