Skip to content

316. Tinttivaara

Tänään sain Face Bookiini oudon päivityksen. Otsikko piti lukea kaksi kertaa, kun siinä kirjoitettiin ”Tappajatinteistä”. Samanmoista taakse päin palaamista vaati itse kirjoituskin: Talitiaiset tappavat urpiaisia syödäkseen…

Seonneet aikoinaan talikimpaleisiin ja kauranjyviin tyytyväiset, nyt tosin urbanisoituneet talipalloja ja auringonkukan siemeniä popsivat, linnut ovat ”elävän” ravinnon perään…

http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1288538104290.html

Uutisen julma todellisuus lintumaailmasta vei ajatukseni myös hengelliseen kenttään. Osaamme olla seonneita tinttejä toisiamme – erityisesti heikompaa ja/tai hyväuskoista kohtaan. Tai joskus on (niin kuin uutisessa mainittiin) myös tappelu ”nakkikioskilla”.

Kuin seonneet tintit konsanaan tappalemme parhaasta paikasta pöydässä – Herran huoneessa. Eikä vain niin, vaan tosiaankin rajuimmillaan tuossa touhussa on vaarana toisen tuhoutuminen. Vahvin voittaa – mentaliteetti on vallalla.

Noin EI PITÄISI olla – ainakaan Jumalan seurakunnassa.

Alunperin ajatuksena oli seurakunnan kokonaisvaltainen rakentuminen, josta jokainen voi olla osa. Ajatuksena oli myös, että kukaan ei olisi seurakunnan yhteydessä puutteen alainen, ei hengellisesti ei myöskään esimerkiksi ruuan tai varojen suhteen. Ensimmäinen syntynyt kristillinen seurakunta oli diakoninen yhteisö, jonka ”Tasaus-keräys” oli vapaaehtoista ja ylistävää Jumalan ja lähimmäisen palvelemista. Sillä jolla oli, annettiin sille jolla ei ollut.

Seurakunta ei ollut keskinäisen kilpailun tai minkäänmuotoisen voimainmittelön paikka, vaan paikka, jossa tuli kilpailla toisen kunnioittamisessa – ja toisaalta siinä, että juoksi oman juoksun Herransa edessä.

Paras paikka pöydässä oli palvelijan paikka. Onnellinen osa oli lapsen osa. Jeesus itse näytti palvelijan esimerkkiä: Herrana ja Messiaana (voideltuna) tekemällä palvelijan työn – pesemällä opetuslastensa jalat. Jeesus osoitti, että lasten (jota tuohon aikaan ei otettu tosissaan… vielä vähemmän uskonnollisesti tosissaan…) ja lasten kaltaisten oli Jumalan valtakunta.

Vastottain nuorten ryhmän kanssa kävimme läpi Vuorisaarnan autuaaksi julistuksia. Siinä autuaiksi, siunatuiksi, onnellisiksi, hyväosaisiksi Jeesus julisti aika omituisen joukon. Me pidämme autuaina, hyväosaisina kylläisiä. Itseensä ja/tai palvelutehtäväänsä tyytyväisiä, voideltuja ja armoitettuja. Jeeus sensijaan korosti tarvitsevuuden merkitystä; Jeesuksen mukaan hyväosaisia, siunattuja, onnellisia ja autuaita olivat, ne joilla on vanhurskauden nälkä ja jano. Jeesus lupasi, että heidät ravitaan. Ehkä tästä viime mainitusta on riittävästi ”esimerkkiä” siinä, keitä Jeesus seuraansa valitsi ja keiden luona Hän vietti aikaansa. Niiden, jotka ottivat Hänet ja Hänen sanomansa vastaan – ja varsin usein näitä olivat muiden syrjimät, halveksimat ja hylkäämät: syntiset ja publikaanit, joiden päämieheksikin Jeesusta pilkattiin. Vieläpä samarialaiset (tai samarialainen nainen), joita ei pidetty edes pelastuskelpoisina!

Miten on meidän laitamme? Hyväksymmekö matkakumppaneiksemme, seurakuntaamme, rukouspiiriimme tällaiset ihmiset? Entä hyväksymmekö lahjakkaan ja armoitetun- vai teemmekö näille molemmille ”tuohikottilaistinttien” tapaan?

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: