Kosmista yksinäisyyttä

Kosmista yksinäisyyttä

Irtaantujan kynästä

En tiedä yksinäisempää hetkeä kuin se, kun irrottautuu tiiviistä uskonyhteisöstä. Vaikka samanmielisiä ihmisiä ympärillä olisikin, on konkreettinen irtaantuminen aina tehtävä yksin. Kuolinhetken yksinäisyys lienee lähin vertauskohta: kuolemasi hetkellä olet yksin, vaikka kuinka joku kädestä pitäisi.

Siksi on niin, että aina kun kuulen jonkun lähteneen uskonyhteisöstä, on kuin ottaisin hatun päästäni, laskisin sen rinnalleni ja sanoisin: hänen yksinäisyytensä hetkeä kunnioittaen. Samalla toivon, että vaikka jotakin hänessä kuolee, kyse olisi uskon ylösnousemuksesta, uudesta elämästä, toivosta ja kasvusta.”

Ja toinen, joka on otsikoitu Kosmiseksi yksinäisyydeksi:

”Sitä en tiennyt aikaisemmin miten yksin päätöksen tehtyäni olin sen asian kanssa. Olen aivan yksin koko maailmankaikkeudessa. On hetki jolloin kaikki selkänojat ja turvasysteemit on riisuttu pois. Minulle ei jää mitään.

Voinko jatkaa elää ilman uskovaisuuden ja uskovaisten turvaa? Entä jos mielenterveyteni murtuu? —

Selviydyin siitä, en suistunut siihen kauhuun. Moni muukin on selviytynyt. Siitä seurasi riemu ja onnellisuuden tunne. oli yllätys miten suuri kiitollisuus täytti mielen, lahjaksi saadusta omasta elämästä. Vapauden tunne. Vahva elossa olemisen tunne. Tunne että tein kerrankin omantuntoni mukaan, tein vain sen mikä on oikein. Ja ennen kaikkea kiitollisuus.

Mutta arka sielu olisi kaivannut tukea jossain reilussa, ketään leimaamattomassa ja kuitenkin hengellisessä mielessä. Omaan luterilaiseen seurakuntaan tuntui vaikealta hakeutua. Eihän sitä ollut totuttu kirkossa käymään.”

Kirjoitus kokonaisuudessaan löytyy: Yksinäisimmistä hetkistä

Kysely jatkuu:

”Kysynkin, pystyykö kukaan kirkossa kuuntelemaan, rohkaisemaan tällaisessa tilanteessa. Hyväksymään, lyömättä leimoja. Kunnioittaen jokaisen entisen vl:n yksityistä surua, omanlaistaan kokemusta siitä mikä on pyhää.

Monelle jää haavojakin, ei kaikille. Minulle jäi.

Pystyykö menemään kirkkoon, kohtaako evlut seurakunnassa ymmärrystä? Saako olla se mikä on. Osaisiko seurakunnassa joku lähteä tulemaan vastaan, kuuntelemaan ja rohkaisemaan ihmistä niin että tämä ai ajaudu oman hengellisen puolensa täydelliseen kadottamiseen?

Näköalattomuuteen, ehkä katkeroituneeseen Jumala-vihaan.”

Kadonneita käsinojia ja ymmärtämättömyyttä

Olen irtaantunut erilaisesta yhteisöstä, karismaattisuuden ja vapaan kristillisyyden laidoilta, yhteisöstä, jossa muita pidettiin kuivina tai vinossa olevina. Me olimme niitä oikeita, vapaita ja eläviä. Tai ei sitä julkisesti tunnustettu tai tunnusteta, mutta rivien välistä se tulee julki, kun malttaa vähän aikaa kuunnella. Ei tosiaan kirkossa käyty, ei oikein vapaissa suunnissakaan. Oma lauma riitti – eikä pitänyt hamuilla vieraille laitumille, vielä vähemmän jättää omaa seurakunnan kokousta.

Kyllä, käsinojat ja turvasysteemit hävisivät hyvin äkkiä – minultakin. Ne, jotka olivat rukoilleet puolestani tai kiittäneet puheen jälkeen, olivatkin yhtäkkiä poissa – karttoivat niin kuin itsekin niitä, jotka olivat aiemmin lähteneet.

Myös seurakunnissa oli ymmärtämättömyyttä: ”Kuinka sinä voit jättää tuollaisen hyvän laitumen – ja paimenen? Ja miten sinä voit lähteä noin vain kodistasi – erota? Jumalahan vihaa hylkäämistä.”

Ennalleen asettamista – mutta millaista?

Jotkut avuliaat lupautuivat rukoilemaan kaiken palaamista ennalleen. Tosiaankaan. Sitä en halunnut. En asioiden palautumista entisille raiteilleen. Olin riittävästi nähnyt Raamattua, Jumalaa ja profetiaa käytettävän ohjailuun ja alaspainamiseen. Väkivallan välineenä – sanoi kuka miten pyhäksi tahansa! Niin, vain Jumala ja jokunen paikalle sopivasti sattunut tietää, mistä puhun. Kaikki ei hyvissä piireissäkään ole aina sitä, miltä näyttää.

Ennalleen asettamista olin kyllä rukoillut, sitä että asiat ja ihmiset asettuisivat Jumalan tarkoittamaan ”ruotuun”. Tällä tarkoitan sitä, että Pyhän käyttäminen vallan välineenä loppuisi. Profetioilla ohjailu ja painostaminen loppuisi. Muutamia yleisluontoisia asioita mainitakseni. Mutta ihmisillä on vapaa valinta. Ei Jumala väkisin laita ruotuun, jos ihminen ei riviin halua palata. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä. Ehkä joku sanoo itsekkääksi, kun sanon, että oman itseni (ja lastenkin) tähden. Vaikka kuka sanoisi mitä, lasten ei ole tarkoitus kasvaa ilmapiirissä, jota leimaa pelko: Esimerkin mainitakseni vaikka demonien pelko. Meiltäkin heitettiin roskiin hirvensarvet ja annettiin pois piironki, josko niissä olisi henkiä – Kummallista, että ongelmat säilyivät. Eivät lähteneet esineiden mukana – koska ovat ihmisen lihassa – ja sydämessä, jos ihminen ei älyä tehdä parannusta.

Sanotaanko näin, että ilman Jumalan yliluonnollista johdatusta ja rohkaisua en olisi varmasti moista jaksanut. Kosminen yksinäisyys kuvaa asiaa hyvin. Tilannetta, jossa entiset ystävät kääntävät selkänsä – ja uudetkin, kun tietävät, mistä olen lähtenyt.

Pelastettu usko

Onneksi oli niitäkin, jotka ymmärsivät – tulivat vastaankin. Helluntaiseurakunnasta sai pariskunta meidät sydämelleen. Jompi kumpi pariskunnasta tai molemmat ilmaantuivat tiukimpina hetkinä paikalle – rohkaisevan Sanan kanssa. Luterilaisesta seurakunnasta löytyi pappi – tai oikeastaan pariskunta – jotka osasivat sanoa sanan oikeaan aikaan. Ja myös Vapaakirkosta löytyi muutama pastori & riviseurakuntalainen, jotka kaikki yhdessä ja erikseen – aivan niin kuin lainaukseni henkilö kirjoittaa – osasivat tulla vastaan, kuuntelemaan ja rohkaisemaan niin että en (emme) ole ajautuneet oman hengellisen puolemme täydelliseen kadottamiseen, näköalattomuuteen, ehkä katkeroituneeseen Jumala-vihaan.

Jumalan ajantasalla olemisesta kertoo se, että luterilaisen papin synninpäästösanat avasivat ehkä tiukimpaan lukittuneen lukon sisikunnassani – ja viikkoa myöhemmin helluntaiuskovainen profetoi elämäni tilanteen tarkasti, rohkaisevasti – ja syvältä hoitaen.

Nämä kokemukseni ovat pelastaneet PALJON. Uskoni Jumalaan – ja myös Pyhän Hengen työhön, kutsuttakoon sitä vaikka karismaattisuudeksi, on palautunut ja asettunut uusille urilleen.

Siellä taustassa on ihan tarpeeksi syyllistämistä, asennetta, jonka mukaan ”siitäs saivat kuin lähtivät” – ovat ulkona uskosta, Jumalan valtakunnasta, jne.

Siitä voi puhua

Kaikkein kurjinta on se, että tuolla taustassa oikea usko on eristetty omiin piireihin. Lähtijänkin on vaikea nähdä uskoa muualla! Itseään aina edes uskovana…

Tulee muistaa, että uskon raja ei ole piirretty yhteisöjen rajoissa, ei meidän määrittelyjen rajoissa, vaan sydämen uskossa Jeesukseen Kristukseen.

Ja sitten vielä se, että lähtijällä on väkisinkin ristiriitainen suhtautuminen menneisyyteen. On Pyhää ja on pahaa – eikä aina tiedä, kumpi on kumpi.

Tällaisen henkilön kohtaajalta edellytetään ääretöntä viisautta aistia ja kunnioittaa toista ihmistä. Kestää aikansa (=pitkän ajan) ennen kuin palaset löytävät uudelleen kohdalleen.

Lisää pohdintaa samasta aiheesta Siitä voi puhua

Täytyy sanoa, että artikkelissa lainatut Pentti Harjumaan runot osuivat ja upposivat.

Vastaa