Oikeastaan valtavan hyvin aiheeseen sopi Iltalehden uutisointi julkisuuden henkilöiden perheväkivaltatilityksestä.

Aihe on vakava. Joskus yhdistyy yhteen myös hengellisen vallankäytön kanssa.

…Ja samantyyppistä selittelyä on myös hengellisissä yhteisöissä.

Suora lainaus Iltalehden jutusta:
”– ex-vaimot — kertovat 7 päivää -lehden haastattelussa saaneensa turpaansa jo hääyönä. Iltalehden tavoittaman — mukaan edelleen rakastuneet naiset valehtelevat silkkaa katkeruuttaan.

Heidän menestyksensä on päättynyt siihen, kun olen heidät jättänyt. Kummallakaan ei ollut mitään julkisuusarvoa ennen minua. Molemmat naiset rakastavat minua edelleen aivan suunnattomasti. Kumpikaan heistä ei tule enää saamaan Tauskia takaisin, ja sitä sitä he eivät halua hyväksyä. Minulla ei ole heitä kohtaan enää mitään muita tunteita kuin sääliä.

– Minua tämä juttu ei satuta, enkä aio nostaa mitään syytteitä, vaikka kaikki on valetta. Mutta uskon, että naisiin tämä saattaa jälkeenpäin sattua ja lujaa. Sitä en ymmärrä, miksi he haluavat lastensa isästä kertoa tällaisia valeita. Pitäisi olla ylpeä, että lapsilla on tällainen isä.”

Vaikka en yksityiskohtia tiedäkään, jotain tuttua tuossa tarinassa on.

USEIN niin fyysisen kuin hengellisenkin väkivallan uhreja syytetään katkeruudesta. Vaikka tilanne olisi niin, että nämä ”uhrit” olisivat jättäneet väkivaltaisen suhteen tai yhteisön, annetaan kuva, että heidät on jätetty. …Ja annetaan ymmärtäää, että he haluavat tulla takaisin – mutta eivät enää voi… Huomaathan haastattelussa myös ristiriitaisuuden: ”Ei tämä minuun satu enkä ryhdy toimiin… MUTTA saattaa sattua lujaa…” Niin, ja kaikki kerrottu on automaattisesti ”valeita”…

Jotenkin ymmärrän noita elämästään avautuneita naisia. ”Valeita” heidän kertomuksensa ovat, vaikka todisteita olisi kuinka. Ja kun sanotaan ”valeiksi”, niin sitten ovat ”valeita”.

http://www.metropoli.net/kaupunkilehti/uutiset/viihde/tauskista-rankkaa-pilaa-putouksessa/

Sitäkin olen miettinyt matkan varrella, että mikä ihme saa aikaan sen hyväuskoisuuden, että on parempi kuin esimerkkiemme ex-puolisot. Jos ex-puolisolla on ollut hankalaa ja tämä on lähtenyt, miten miten muka itse voisi olla parempi? Tai sitten tuossa uskon yhteisössä, jonka takaovi käy, miten niin vika automaattisesti on ”katkerassa” lähtijässä… tai työpaikassa, jossa ei pysy työntekijät, miten niin kaikissa työntekijöissä on jotain vikaa… Ent jos jotain on hullusti noissa exissä, yhteisöissä tai työpaikoissa..? Entä jos minä en pysty niitä muuttamaan, vaan menemällä mukaan kuvioon olen monta (katkeraa) kokemusta rikkaampi..? Miten niin minä uskon suureen rakkauteen (suhteessa toiseen ihmiseen tai yhteisöön, työpaikkaan tms.), jotta minä olisin jotenkin parempi siinä suhteessaä, että mustelmat muuttuisivat ruusutarhaksi, riidat rakkaudeksi tai säröt sopusoinnuksi? – Toki niinkin voi olla, mutta mielestäni pitäisi suhtautua moiseen utopistiseen ajatukseen varovaisuudella – sen ainakin nuo kahden ex:än kertomukset osoittavat, samoin kuin takalaidastaan vuotavien uskonyhteisöjen exien kertomukset monta kertaa.

Totta kai Jumala voi muuttaa. Usein pulma on siinä – niin kuin tuo ylläoleva esimerkkikin osoittaa – tämä, jossa muutos tarvitsisi tapahtua (ex, ex-yhteisö, työpaikka, tms.) ei näe mitään tarvetta muutokseen; muutosta tarvitsevat vain ne, jotka kehtaavat olla katkeria ja puhua ”valeita” – vaikka vastoin todennettua totuutta.

Hämmästykseni on suunnaton: Miten kummassa esimerkiksi ylläolevan Iltalehden jutun haastateltujen vastapuoli voi väittää vastoin Poliisin raportteja ja lääkärin lausuntoa: ”En ole lyönyt.” tai totuutta välttelevä uskonyhteisö: ”Mitään sellaista ei ole tapahtunut.” ”Valeita ovat.”

Totuus ei muutu mihinkään se kieltämällä!

Ymmärrän myös tuota puolta naisten kertomuksessa, että tilaisuuden tullen haavat tuppaavat nousemaan pintaan. Joskus joku onnistuu ”kääntämään puukkoa haavassa”. Usein se joku on tekojen ”tekijä”. Heillä on usein kumma silmä etsiä se heikko kohta ja iskeä juuri sinne. Elämää saa jatkaa hammasta purren: ”Kyllä minä ”santeri sentään” tämän kestän.”

Usein kyse on jonkin sortin luonnehäiriöstä/luonteenvääristymästä. Tuskin kukaan oikeasti terve sanoo toista lyötyään: ”En min ole mitään tehnyt” Oikeasti terve pystyy myöntämään myös omat virheensä.

Mutta mikä auttaa kestämään ja jatkamaan matkaa? Kokemuksesta. Vaikka uskoa on minun silmieni edessä moneen otteeseen käytetty väärin – juuri noiden hullujen, luonnehäiriöisten tarkoitusperien toteuttamiseen, alistamiseen, vallankäytön perusteluun, jne, niin siitä huolimatta nimenomaan usko on ollut se asia, joka on auttanut eteenpäin. Usko ja Jumalan todellisuus kaiken hullunmyllyn keskellä.

Toivon tosiaan, että sinä lukijoistani, joka olet karmealla tavalla nähnyt uskoa käytettävän väärin, sinun alistamiseesi, hyväksikäyttöösi, tms., ymmärrät , että tässä ei ole ollut kysymys Jumalan tarkoittamasta uskosta, vaan siitä, että ihminen on käyttänyt tuota uskoa väärin.

Päästön valta, uskon sana, profetia, armo, vapaus, menestys,… ne ovat mielisanoja näitä sanoja omiin tarkoitusperiinsä käyttävien suussa ja mielipeliväline heidän käsissään… Väärinkäyttö ei kuitenkaan tee tyhjäksi armoa (mahdollisuutta uuteen alkuun), uskoa (sitä että Jumala oikeasti voi!), profetiaa (Jumala puhuu), vapautta (sitä, että Jumala tekee sinut TODELlISESTI vapaaksi) tai menestystä (Sinun Herrasi auttaa sinunkin tiesi eteenpäin!).

Uskalla ympäröidä itsesi rohkaisevilla ihmisillä, jotka uskovat Jumalaan ja luovat ympärilleen uskoa rakentavan ilmapiirin. Tämä on ollut oma selviytymiskonstini. Sopivalla tavalla ”samanseuraiset”, ne jotka suurin piirtein ymmärtävät, mitä kaikkea voi uskon nimissä tehdä (myös pahoja asioita), ihmisillä, jotka eivät sulje silmiään todellisuudelta ja selittele (sentään aivan) kaikkea parhain päin, ihmisillä jotka kaiken kummallisen keskellä säilyttävät näkökulman ja uskon.

… ja se jöhtopäätös… Ei ole pakko olla tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, jotka nakertavat elämääni ja sen perustaa, jos jonakin hetkenä en tuohon nakertamiseen jaksa oikein suhtautua…Erityisesti tämä koskee elämässä vastaantulevia luonnehäiriöisitä tai sellaiseen taipuvaisia.

Elämä on liian kallis turhanpäiväisiin nahisteluihi tuhlattavaksi. Ja elämä on liian kallis ollakseen pelkkä kynnysmatto.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s