Kerta kerran jälkeen mietin tuon kehäpäätelmän kohdatessani: Kuinka kummassa sen esittänyt itsekään voi olla tyytyväinen tuohon kuvioon, joka on kuin suoraan Keisarin uudet vaatteet -sadusta? He tietävät, että asioita on pielessä ja kritiikko on oikeaa ja oikeaanosunutta – mutta yrittävät sen selittää olemattomaksi vedoten siihen, että ”me olemme oikeassa – siksi emme voi olla väärässä eikä meidän keskellämme voi olla mitään väärää, koska olemme oikeassa…”

Lupasin pohtia tarkastelemaani hengellisen (väki)vallan kenttää riskiryhmän näkökulmasta. Millaisessa yhteisössä on mahdollisuus ajautua vinoon ja millainen ihminen on ”vaarassa” sitoutua vinoon menneeseen joukkoon.

Tehdessäni huomioita nimenomaan siitä, millaiset ihmiset löytävät paikkansa ahtaasta uskonnollisuudesta (vaikka sitä eivät itse välttämättä tiedosta tai tunnusta), olen löytänyt muutaman ihmistyypin:

1) Ne, jotka eivät tiedä elämää tuollaisen yhteisön tai uskonnollisuuden ulkopuolella. Useimmiten tässä tai samanmoisessa yhteisössä kasvaneet. Heille oikea usko on samaa, mikä yhteisössä esiintyy.
2) Elämää, rauhaa, tarkoitusta, turvaa etsivät ihmiset. Uskoon ja uskon yhteisöön liitytään yleensä jostain syystä. Usko ja yhteisö täyttää meissä jonin tarpeen. Jos tarpeemme on selvittää välit iankaikkisuutta ajatellen, liitymme uskoon tai yhteisöön, joka lupaa meille varmistaa tuon asian (esimerkiksi uskoontulo, (oikea) synninpäästö tai ”oikean” Jumalan (esimerkiksi Jehovan) palveleminen tai oikeaan yhteisöön (esimerkiksi Jehovan todistajat tai ”Jumalan seurakunta”) kuuluminen ja yleensäkin uskominen ”oikealla tavalla”). Jos tarpeemme on parantuminen tai johdatus, etsimme todennäköisesti vastausta karismaattisesta kyseisiä asioita korostavista suunnista – ja taas jos etsimme elävää uskoa, löydämme itsemme piireistä, jotka markkinoivat itseään ”elävinä uskovina” tai ”elävän uskon” tyyssijoina. Loogista eikö?
3) Valtahakuiset henkilöt. Nämä ilmeisesti näkevät tuollaisessa uskonnollisuudessa markkinaraon – itselleen ja vaikuttimilleen.

Tommy Hellsten on läheisriippuvuuskirjoituksissaan viitannut yhtälöön, joka helposti syntyy turvallisuushakuisen ja toisaalta vahvan, valtaarakastavan ihmisen välillä. Turvallisuushakuisen näkökulmasta asiaintila näyttää siunatulta ja suorastaan johdatukselta: Vihdoinkin olen löytänyt sen oikean (uskon, uskonyhteisön, aviopuoliston, pomon, jne.). – Ja tuskinpa vallanhakuinen persoona pahakseen pistää, kun on kysymys uudesta (kuuliaisesta) seuraajasta, ihailijasta tai lampaasta. Sama pätee paitsi turvallisuuteen, myös elämään, rauhaan ja tarkoitukseen, jotka tuolla aiemmin luettelin olevan yhteisöä tms. etsivät hakulistalla.

Toki noita tyyppejä voi olla enemmänkin, mutta tuossa ovat ne, jotka olen löytänyt asiota hahmottaessani.

Millainen yhteisö sitten on vaarassa joutua vinoon vallan alueilla?

Luonnollisesti yhteisö, jossa ei ole oikeanmoista johtajuutta: Siellä on joko vallanhakuinen johtaja (tai sopivasti toisiaan tukeva joukko heitä ja heidän tukijoitaan) – tai sitten sieltä puuttuu johtajuus ja tuon paikan on ottanut joku vallanhakuinen persoona (tai joukko heitä) ”riveistä” (piilojohtajuus).

Mielestäni kaikki mikä on tuossa ympärillä tukee ja mahdollistaa vallan väärinkäytön. Esimerkiksi usko ja opinkappaleet ovat vain välikappaleita.

Usein tästä on uskolle traagiset seuraukset. Teemme helposti virhepäätelmän, että vika on jotenkin tuossa uskossa. Ei vaan virhe tapahtuu siinä, miten tuota uskoa käytetään.

Vl-blogissa Omat tiet Kapu nosti esille seuraavan ajatuksen, joka näyttää soveltuvan mihin tahansa muuhunkin ahtaaseen ja vinoon menneeseen uskonnollisuuteen:

”Perimmältään SRK-lestadiolaisuudessa ei olekaan kyse kristinuskosta, jossa keskiössä on aina Kristus, vaan tietystä ihmisten yhteisöstä, jonka pyhyyteen ja erehtymättömyyteen ihminen joko uskoo tai ei usko.”

Uskon keskusta on siirtynyt Kristuksesta johonkin muuhun: Vl:ssa yhteisöön ja sen oppiin, joissakin johtajakeskeisissä yhteisöissä yhteisöä voimakkaammin johtajaan, tämän auktoriteettiin ja oppiin. Molemmissa perusteissaan on kysymys kuuliaisuudesta tälle ”uudelle uskon keskustalle”. Vaikka toisin sanottaisiin, lähempi tarkastelu paljastaa tuon siirtymän.

Se, mikä tekee asiaintilan vaikeasti hahmotettavaksi, pätee ainakin vl-liikkeeseen, Jehovan todistajiin ja näihin kohtaamiini karismaattisiin kummallisuuksiin, nimittäin se, että opista on vaikea saada yhtenäistä kuvaa – ja oppi voi välillä muuttua. On äärettömän vaikea löytää vertailukohtaa esimerkiksi 20 vuoden takaa, kun mitään ei ole kirjallisena. Ei ole tunnustusta, kun se tunnustus on Raamattu – jonka tulkinta voi muuttua vuoden, kahden tai kahdenkymmenen vuoden välein. [Joko tuo oppi vain muuttuu sen enempiä selittelemättä tai sitten uusi perustellaan uudella ilmoituksella :)…]

Aivan niin kuin Kapu kirjoittaa, kyse on kehäpäätelmästä, joka seisoo tai kaatuu sen varassa, pitääkö henkilö tuota kuuliaisuusoppia uskottavana vai ei:

”1) Vain se ainoa oikea usko voi pelastaa (tuoda siunaukset tai menestyksen).

2) Vanhoillislestadiolaiset (ja muissa yhteisöissä sitten nuo yhteisöt tai opettajat) opettavat sitä ainoaa oikeaa uskoa.

3) Vanhoillislestadiolaisen liikkeen ulkopuolella (tai pelastus (siunaus, menestys, jne.) on sidottu kuuliaisuuteen jollekin persoonalle, opetukselle tai profetioille) ei ole pelastusta, koska vain oikea usko voi pelastaa ja se on vl-liikkeen (tuon opettajan, profeetan, tms.) opetus.

4) Näin on, koska vanhoillislestadiolaiset (tämä yhteisö, opettaja, johtaja, profeetta) itse sanovat näin olevan ja siihen on uskominen, koska he ovat oikeassa.

Vanhoillislestadiolainen liike (yhteisö, opettaja, johtaja, profeetta) on näin opettaessaan ottanut salakavalasti ja ehkä huomaamattansakin myös tuomiovallan omiin käsiinsä. He tosin pesevät ne Pilatuksen lailla, mutta käyttävät Jumalaa kumileimasimena, jolla leimaavat kaikki muut kuin liikkeeseen kuuluvat (tai sille, johtajalle, profeetalle, tms. tottelemattomat) Jumalan valtakunnan rajojen ulkopuolelle.”

Ehkäpä nuo yhteisöt ja johtajat aavistavat/tajuavat korttitalonsa heikon kohdan, koska aina kritiikin tai hyökkäyksen tullen kaikki puolustus siirtyy sinne! Opetuksen painopiste on omassa oikeassa opissa, kuuliaisuudessa, tottelemisessa ja siitä seuraavassa joko siunauksessa tai kirouksessa, mukanaolossa tai eristämisessä.

– Ja todella usein mukana on myös se, että kriittisten näkökulmien edustajat yritetään saada jollakin keinoin vähemmän uskottaviksi. Tuon vähemmän uskottavuuden perusteena toimii varsin usein nimenomaan tuo kehäpäätelmä: He eivät ole enää (oikeassa) uskossa (tai hengessä) – vaan uskosta osattomia (kapinahengessä tai väärässä hengessä). Siksi he eivät myöskään voi sanoa sanaansa asiaan.

Kerta kerren jälkeen mietin tuon kehäpäätelmän kohdatessani: Kuinka kummassa sen esittänyt itsekään voi olla tyytyväinen tuohon kuvioon, joka on kuin suoraan Keisarin uudet vaatteet -sadusta? He tietävät, että asioita on pielessä ja kritiikko on oikeaa ja oikeaanosunutta – mutta yrittävät sen selittää olemattomaksi vedoten siihen, että ”me olemme oikeassa – siksi emme voi olla väärässä eikä meidän keskellämme voi olla mitään väärää, koska olemme oikeassa…”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s