302. Hoitoa ja hallintaa

Kysymys on oikeastaan siitä, kenen käsiin tuo oppi joutuu ja mitä sillä opilla tehdään! Välttämättä (kuten omassa taustayhteisössäni) oppia ei pidetä mitenkään merkityksellisenä. Pikemminkin päinvastoin: Voidaan pitää omana vahvuutena opittomuutta, sitä että ollaan vapaita uskonnollisuuden ja opillisuuden kahleista. Useimmiten tuo on harhakuva. Oppi muodostuu opittomuuteen ja ”vapaudellakin” on tapana organisoitua jollakin tapaa. Oppi- ja vapaustyhjiötä ei ole olemassakaan!

Sähköpostiini tulevat http://freepathways.wordpress.com päivitykset. Sivusto on ”etnisten” vanhoillislestadiolaisten kertomuksia ja kokemuksia – usein liikkeestä irtautujan näkökulmasta. Joskus sivustolla on jostakin muustakin yhteisöstä irtaantujan näkökulmaa, kuten nyt viimeksi entisen Jehovan todistajan kertomus. http://freepathways.wordpress.com/2013/01/20/kapellimestariuden-hinta/

Tuossa yllämainitussa linkissä ”Kapu” peilaa vl-yhteisöä ent. jehovantodistajan kokemukseen ja minä taas näkemääni heidän kokemuksiinsa. Vaikka olen irtaantunut aivan toisentyyppisestä (niin opiltaan kuin ulkoisilta puitteiltaankin) yhteisöstä, samankaltaisuus on suorastaan hämmästyttävä.

Alkuun on tietenkin sanottava, että yleistämistä kannattaa välttää. Eivät kaikki vanhoillislestadiolaiset ovat kontrollifriikkejä eikä kaikki vapaiden suuntien karismaatikot karismaattisuudessaan metsään menneitä. Esimerkiksi itselläni on sekä vl- että esikoislestadiolaistuttuja samoin kuin vapaiden suuntien ja/tai karismaattisten suuntausten uskovia, jotka tuntuvat olevan suurimmalta osalta raiteillaan. Kysymys on oikeastaan siitä, kenen käsiin tuo oppi joutuu ja mitä sillä opilla tehdään! Välttämättä (kuten omassa taustayhteisössäni) oppia ei pidetä mitenkään merkityksellisenä. Pikemminkin päinvastoin: Voidaan pitää omana vahvuutena opittomuutta, sitä että ollaan vapaita uskonnollisuuden ja opillisuuden kahleista. Useimmiten tuo on harhakuva. Oppi muodostuu opittomuuteen ja ”vapaudellakin” on tapana organisoitua jollakin tapaa. Oppi- ja vapaustyhjiötä ei ole olemassakaan!

Kontrollointi on usein hyvinkin hienosyistä ja syvällä yhteisössä – ja sitä tuon vuoksi on vaikea hahmottaa. Se on kuin terva paanukatossa. Ei meinaa irrota edes ajan kanssa, kun se on niin syvälle imeytynyt. Usein kontrollointi liittyy johtamiseen (tai piilojohtamiseen). Se, jolla on valtaa (tai se, joka käyttää piilovaltaa) käyttää tuota valtaa kontrolloimiseen. Edellämainituista syistä kontrollointi osaa myös ”piiloutua” tai se saadaan piiloon.

Kuten edellisessä kirjoituksessani mainitsin kontrolloinnin välineenä on tuttu, yhteisön ”äidinkieli”. Se on omaksuttu sinä aikana, kun henkilö on ollut yhteisön jäsen. Tuo kieli on tärkeä joukkoon kuulumisen kannalta. Se on kieli, millä puhutaan ja viestitään. Se on kieli, jota tavallaan pitää ymmärtää, jos mieli olla tuota joukkoa. Muuten jää ikään kuin ulkopuoliseksi.

Kielen kautta välittyvät opilliset painotukset, arvostukset ja arvotukset. Sanat voivat sisältää voimakkaita sävyjä, joiden hienosyisen merkityksen ymmärtää yhteisön taustaa ja opetusta vasten. Erityisesti, jos yhteisö on narsistin tai narsismiin taipuvaisen henkilön luotsaama, nämä merkitykset avautuvat peilitalon tavoin eri ihmisille: toinen saa liikkumavapautta, jota kuta rajoitetaan äärimmäisesti. Usein tähän liittyy jonkin sorti rankaisu: ”Kun et ollut kiltisti, joudut nurkkaan” -tyylisesti. Ehkä myös varoittavana esimerkkinä muille.

Huomionarvoinen havainto vl-blogissa oli: ”Tärkein kontrollin väline on kasvatus liikkeen jäseneksi, toisin sanoen rajoitukset istutetaan ihmisen mieleen jo varhain lapsuudessa uskonnollisen kasvatuksen avulla.” Tämä ei päde vain lapsi- ja nuorisotyöhön, vaan myös siihen työhön, joka tehdään, kun uusi jäsen tulee yhteisöön varttuneempana.

Totta kai on ok, että opetetaan, mitä yhteisö opettaa. Jokaisella on oikeus tietää, mihin yhteisö uskoo ja mihin siten on menossa mukaan. Epäterveen yhteisön yleensä erottaa siitä, että ote on alusta alkaen tiukka tai tiukkenee vähitellen sekä joissain tapauksissa siitä, että uudelle tulokkaalle vähin erin opetetaan ”syvenevää totuutta” – ”totuutta”, joka ottaa entistä voimakkaamman otteen tulijasta. Usein koko totuus avautuu vasta vähitellen. Kasvatuksessa tai uskon opettamisessa lapsille tai nuorille ei ole mitään väärää. Silloin siitä tulee väärää, kun ihmistä aletaan uskon avulla kontrolloida ja määritellä.

Hengellinen väkivalta on määritelty muun muassa seuraavasti:
”Hengellisessä väkivallassa on kyse siitä, että yhteisön uskoon ja uskonnollisiin tulkintoihin liittyviä merkityksiä ja asemia hyödyntämällä pyritään vaikuttamaan jäsenten ajatteluun ja toimintaan.”

Hengellistä väkivaltaa on ”helppo” ja mutkaton perustella uskolla – eihän uskoakaan tarvitse perustella, pitää vain uskoa. Toinen minkä takia väkivalta jää helposti piiloon, on se, että näennäisesti voi näyttää siltä, että asioista keskustellaan ja niitä käsitellään – mutta tuo käsittely on yksipuolista.

”Menettely on yleiseltä rakenteeltaan vastavuoroista keskustelua, mutta siinä voidaan hyödyntää erilaisia toiseen vaikuttamisen tapoja: syyllistämistä, uhkailua, nöyryyttämistä, sosiaalista eristämistä ja hyljeksintää.”

Seuraavassa suora lainaus vl-blogista. Mielestäni tuossa lainauksessa on erinomainen (ja sellaisenaan karmiva kuva) kielen voimasta:

”Tutkija Aini Linjakumpu toteaa tutkimuksessaan hoitokokouksista, että vanhoillislestadiolaisuudelle on tyypillistä eristää sosiaalisesta kanssakäymisestä sellainen liikkeen jäsen, jota epäillään ”väärällä lailla” uskovaksi. Kyse saattaa olla hyvinkin ei-hengellisestä asiasta, satunnaisesta mielipiteestä tai lausahdukseta väärässä paikassa.

Moni lestadiolainen on karvaasti kokenut, että epäilyt voivat lähteä liikkeelle jopa pelkästään pahantahtoisista juoruista ja ennakkoluuloista, joita jonkun selän takana aletaan levitellä rauhanyhdistyksellä. Tapana on käydä seuroissa aktiivisesti jopa viikoittain, joten yhteisön sisäisen sosiaalinen vuorovaikutus on tiivistä. Yksityinen juoruilun tai epäilysten kohteeksi joutunut jäsen on hyvin heikoilla, sillä pahoilla ja rumilla epäilyksillä on jostain syystä suurempi uskottavuus kuin syyttömyydellä. Juorut leviävät nopeasti laajalle, jopa ympäri maata. Rauhanyhdistyksellä vallitsee myös hierarkia, jossa arvovaltaisimpia ovat puhujat, johtokunnan jäsenet ja merkittäviin lestadiolaissukuihin kuuluvat henkilöt. Mikäli joku joutuu ylätasolta lähteneiden ilkeiden huhujen kohteeksi, puolustautuminen on erittäin vaikeaa ja yleensä toivotonta. Hänen ainoa mahdollisuutensa on nöyrästi tyytyä siihen miten häntä kohdellaan,mikäli hän haluaa säilyttää hengellisen kotinsa.”

Hänet pudotetaan pois niistä tehtävistä, joita hänelle oli aiemmin uskottu ja hänen maineensa yhteisössä on tahraantunut. Pikkuhiljaa useimmat uskonystävät alkavat kartella häntä, ihan varmuuden vuoksi nekin jotka tietävät, että syytteet ovat olleet tuulesta temmattuja ja aiheettomia. Ei ole terveellistä olla läheisesti tekemisissä epäilyttävän henkilön kanssa, silloin voi joutua yhtäkkiä itsekin syytetyksi ja “hoidettavaksi”.

”Väärällä lailla” uskova – triviaalein, löyhin perustein laitettu leima riittää eristämiseen. Riittää, kun sanotaan josta kusta, että hän uskoo ”väärällä lailla”. Niin, ja kaikkein voimakkain leima on, jos joku ”ylempänä oleva” sanoo noin. Häntä ei kyseenalaisteta – siitä pitää opetus huolen. Kuuliainen pitää olla, muuten on eriseurainen.

Kun itse jouduin taannoisesta yhteisöstä lähtöni jälkeen itse edes syytöksistä tietämättäni leimatuksi yhdeksi harhaoppisista, minua hämmästytti syytöksen sama epämääräisyys – ja se, että syytös esitettiin selän takana mitenkään perustelematta – puettiinpa vielä muotoon: ”Nyt seurakunta alkaa kasvamaan, kun harhaopettajat ovat poissa…” Mieluusti edelleen haluaisin kuulla, mikä kumma harhaoppini (ja muiden yhteisöstä lähteneiden harhaoppi oli). Samaista yhteisöä koskevassa keskusteluketjussa tuli esille ihan vastottain maininta, että kirjoittelevat ovat ”uskosta osattomia”… Jaahas… Yksi näistä kirjoittajista esiintyy omalla nimellään niin kuin itsekin teen. Tämä toinen liikkuu enimmäkseen helluntalaisporukoissa ja minä taas luterilaisissa. Yhteisöstä lähteneitä muutoinkin on siirtynyt (kuten muutama kanssani harhaoppisiksi ja uskosta osattomaksi leimattu) helluntaipiireihin. Kysymykseni on: Miten ihmeessä jolla kulla on kanttia sanoa/kirjoittaa, että tällainen henkilö on vain sen takia ”uskomaton”/”uskosta osaton”/”väärin uskova”, jos ei ole The Bossin kanssa samaa mieltä?! Minusta tuollainen antaa viitteitä siihen, että enää ei pelastakaan Kristus, vaan auktoriteetin alle alistuminen tai oikeaan yhteisöön kuuluminen. Kysymys ei ole edes mistään uskontunnustusasiata tai poikkeamasta tunnustuksessa – ainoastaan ja vain kysymys on siitä, että joku ei täsmälleen, pilkulleen alistu ”auktoriteetin” alle ja on eri mieltä jostain asiasta – tai vaikkapa pukeutuu eri tavoin. Pahimmillaan – niin kuin itseni laita on – ikinä ”harhaoppiani” ei ole minulle perusteltu.

Tuon ”yläportaan” vallan allekirjoitan täysin. Itsellänikin on kokemusta eräänlaisista ”hoitokokouksista”, joissa asioiden käsittely oli yksipuolista. Raakasti vain käskettiin (tai profetoitiin), että syyllisyydestä pitäisi tehdä parannus. Itse asiaa ei millään muotoa käsitelty. Pahimmillaan tuo ”hoitokokous” oli kokous, jossa asianomainen ei ollut edes paikalla – Hänet hoideltiin pois hänen tietämättään… siinä oikeaa asiain/sielunhoitoa?

”Hoitokokouksiksi” voi muodostua myös saarnastuoli tai miksei vaikka mediakin, jos sellainen on työvälineenä käytössä. Totta kai opettaa saa – ja pitääkin. Mutta ihmisten painamiseen saarnaa tai saarnavirkaa ei ole tarkoitettu. Paimenen (enempää kuin profeetankaan) tehtävä ei ole lampaita eikä kanssapaimeniaan ottaa niskalenkistä kiinni, vaan Sanalla ohjata ja rohkaista oikeaan suuntaan. Jos lampaita pelotellaan tai painetaan Sanalla, Sana on väärässä käytössä.

Eräs tuttavani kertoi tapauksesta, jossa hän oli yhteisönsä johtajalle sanonut, että vieraspuhujalla ei taida kaikki asiat olla kunnossa. Kritiikkiin oli perustettakin. Puhuja käytti voimakasta valtaa kuulijoihin. Esimerkiksi syyllisti rukoiltavana ollutta henkilöä siitä, että tämä ei parantunut. Yhteisön johtajan ratkaisu oli seuraavassa tilaisuudessa kertoa muutama ”tapausesimerkki”, joiden mukaan kriittiset äänet olivat nykyään haudan povessa. No, tuo tuttavani kyllä edelleenkin elää ja voi hyvin ja palvelee kristillisessä järjestössä iloisin ja vapain sydämin.

Voimakkaana pelokkeena pelottelu kyllä toimii, sitä ei käy kieltäminen. Harva selkäänsä ottaa kuin pakon edessä. Siksi on helpompi vaieta kuin astua paineen alle joutuneen vierelle.

Jatkan aiheesta vielä yhdellä kirjoituksella, jossa käsittelen aihetta yhteisön näkökulmasta: Millainen yhteisö on vaarassa sairastua?

Hengellinen väkivalta ja vanhoillislestadiolaisuus

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: