295. Jumala tuntee kellon

295. Jumala tuntee kellon

Mietin tässä päivänä muutamana elämääni taaksepäin.

Myönnän: Joskus on hermostuttanut ja ihmetyttänyt, miksi Jumalan lupaukset viipyvät. Ja viipyessä tietysti tulee helposti myös kysymys: Ovatko nuo lupaukset alunperinkään olleet Jumalasta.

Muistan pari vuotta sitten, kun kuulin saarnan, jossa lohdutettiin näitä ”odottavia” sillä, että – kenties – Jumalalla on mielessään suurempaa elämäämme nähden siinä, kun Hän näyttää viivyttävän lupausten täyttymistä.

Uskallan allekirjoittaa tuon – myös kokemukseni perusteella.

Joskus odotuttaa pitkältikin – ja mietityttää, onko Jumala ollenkaan puhunut vai olenko keksinyt omiani (tai jos asia on tullut muiden kautta, ovatko he kenties erehtyneet…)

Joskus Jumalan lupaukset voivat olla hämmästyttäviä – tai hämmästyttävän tarkkoja!

Olen joissakin kirjoituksissani viitannut, että Jumala tuntuu puhuvan unien kautta.

Vuosia sitten näin unen, jossa olin tietyssä rukoustilanteessa tietyn evankelistan vierellä rukouspalvelussa. Kummastelin unta kovastikin, koska silloisen elämäntilanteeni valossta tuo ei ollut mahdollista – ei millään muotoa. Mutta Jumalalleko ei olisi? Sitä en toki epäillyt. Ihmettelin vain, että kuinka.

En ikinä ollut tavannut tuota evankelistaa enkä missään muodossa ollut tekemisissä kenenkään häneen liittyvän henkilön kanssa. Mutta kuinka ollakaan, tiukimmassa elämäni mutkista tuo uni toteutui kirjaimellisesti. Tuo tapahtumaketju on erikoinen ja vahva todistus siitä, että Jumala osaa – myös ajoittaa! Ehkä toisessa tilanteessa tuo tapahtuma olisi ollut ”mitätön sattumus”, mutta tuossa tilanteessa, jossa olin, tilanne oli vahva todistus siitä, että Jumala voi mitä vain!

Samalla tavoin… vuonna -95 syksyllä muistan tilanteen, jossa silloisessa yhteisössäni ollut opetus osui ja upposi – väärällä tavalla. Korostushan oli, että piti osallistua jokaiseen tilaisuuteen. Minulla tuo osallistuminen oli niin ja näin. Poikani Paavo oli pieni – ja koliikkivauva. Sain aniharvassa tilaisuudessa olla koko ajan. Eräässä mutkassa kuulin kitkerää kritiikkiä siitä, että EN osallistunut tilaisuuksiin. Kritiikin mukaan elämäni olisi vallan paljon parempaa, jos olisin kuuntelemassa saarnoja: ”Niin TIETÄISIT, mitä niissä puhutaan”. Purnasin mielessäni Jumalalle: ”Sinä TIEDÄT syyn, miksi en ole läsnä. Jos Sinä haluat minun olevan läsnä jossain tilaisuudessa, niin anna tämän lapsen nukkua.”

Tulihan se tilaisuus, jossa vauva NUKKUI kokonaiset 1, 5 tuntia ja minä kuuntelin. Armollista, ihmistä ymmärtävää saarnaa. Menin viel evankelistan puheillekin. Tunnetusti tällä kyseiselä evankelistalla oli herkät korvat Jumalan suuntaan ja jaettavana täsmäsana sitä kautta. Viesti minulle oli rohkaiseva – ja jaettavana arvoitukselline profetian sana, jota pitkään mietin, mitä ihmettä se oikein merkitsi. Tämä evankelista puhui Raamatun kohdasta, joka olisi laskettu sisimpääni… sitä vahvistavasta unesta… ja toteutumasta.

Tajusin tuon evankelistan puhuessa, mistä Raamatun kohdasta oli kysymys. Kohta oli erikoinen ja se oli noussut Korkeasta Veisusta/Laulujen laulusta – ja siinä puhuttiin nousemisesta nuoren ylimyksen vaunuihin.

Kolmea vuotta myöhemmin oli Vapaakirkon kurssikeskuksessa, Kiponniemessä, silloisten teologian opintojeni merkeissä. Mukanani oli nuorimmaiseni, Pekka. Siinä vajaan 1-vuotiaan kanssa mietin elämäni tilanteita, haasteita – sanan varsinaisessa merkityksessä. Eräs opettajamme halusi ”siunata” meidät jokaisen erikseen. Minulle hän kertoi pienen matkan Jeesuksen ja Johanneksen & Marian kohtaamisesta ristillä & ristin juurella. Hän kehotti minua olemaan pelkäämättä ja sanoi, että aivan niinkuin Jeesus huolehti Mariasta ohjaamalla hänet Johanneksen, ”pojan”, seuraan, Jumala huolehtisi minusta ja perheestäkin.

Jäin miettimään myös tuota vertauskuvaa. Kuinka Jumala sen tekisi? Ja mitä ihmettä tuo yhtälö oikein merkitsisi?

Enää en muista vuotta… ehkä -98, ehkä vähän myöhemmin silloisessa seurakunnassani vieraili tiiviisti eräs toinenkin evankelista, jolla oli terävä, osuva profetian lahja. Erään kerran rukoillessaan hän puki elämäni seuraaviin sanoihin:

”Olet nyt niinkuin Ukko-Pekka – veturissa. Menosi on röykkyistä – eikä kovin mukavaa. Tulee aika, jolloin astut Pendolinoon. Kokeilet niitä nojia, ja niitä säätöjä. Pendolino kiihdyttää hitaasti – mutta vauhti on vinhaa.” Aivan, olin tuossa röykkyisessä kyydissä – ja elämäni oli ajoittain epämukavaa, joskus varsin epämukavaa.

Kummastelin mielessäni tuota(kin) sanaa. Mitä kummaa Jumala oikein tekisi ja milloin? Vuosien mittaan ihmettelin vielä enemmän – omaa kokemustani ja noita profetioita. Ainoa kiihtyvä minun elämässäni oli elämäntahti – ja myös nuo epämukavuustekijät.

Näiden kysymysten keskellä, äitienpäiväaamulla 2007 heräsin silmät kyynelissä. Heräin uneen, jossa näin jotain todella sykähdyttävää: Unessa hämmästelin rautatietä, joka oli rakennettu kotitalostani näkyvän kiviaidan taakse. Muistan vieläkin aidon hämmästyksen, jossa mietin: ”Miten ihmeessä kotikyläni syrjäisimpään kulmaan oli vedetty rautatie.” Muistin herättyäni yksityiskohdan: Oli varhainen kevät. Ruoho oli lyhyttä.

Tuo jälkeen näin Pendolinon saapuneen. Itseni odottamassa matkalaukkujen kanssa Pendolinoa. Vierelläni oli henkilö, jota en kyennyt tunnistamaan – takaapäin. Tajusin, että tekisimme samaa matkaa.

Kuulin vielä hengellisen laulun sanat: ”Kaukaa sinua hain nyt on pyyntöni vain… Kipu sammumaton PIAN päättyvä on…Katselin unessa kotitilani pelloissa lainehtivaa heinää, joka oli minua tyyliin napaan saakka, valmista korjattavaksi. ” Tajusin vasta herättyäni tuo laulun merkityksen: Siinä sanottiin tosiaan PIAN – eikä kerran niin kuin alkuperäisessä versiossa.

Kesemmällä samainen ”pendolinoevankelista” saapui seurakuntaan. Hän toisti sanan: ”Kun Pendolino saapuu, sinä joudut miettimään äkkiä, lähdetkö mukaan. sinulla on niin kiire, että hyvä, että ehdit ottaa hameenhelmasi mukaan.”

Yhdessä hetkessä tajusin, että ne rakennuspalikat mistä nuo profetiat puhuivat oli siinä elämäntilanteessa, missä olin – ja niin täsmällisesti, ettei voinut erehtyä noiden vertauskuvien suhteen.

Nokia-Missio on ryvettynyt skandaaleissa, mutta minun kohdallani tuolla ”Missiolla” – ja erityisesti Kyllikki Koskelalla – oli suuri rooli. Syyskesällä 2007 minulle maksettiin eheytymiskurssi, jossa saisin pohtia hajallaan olevaa elämääni. Kyllikki Koskelan narsistiluento oli se hetki, jolloin tajusin, mikä elämässäni on viella. Voin kiittää Kyllikki Koskelaa siitä, että hän sai minut tajuamaan, että elämässäni on muutakin kuin narsistisopassa pyöriminen. Minun kirjaimellisesti täytyi irrottautua noista kuvioista.

No, jos voisin sanoa näin jälkikäteen, olisi ihan kiva ollut, että asiat olisivat tapahtuneet ”siististi” – mutta kaipa Jumalan on pakko joskus toimia radikaalisti, että jotain tapahtuu, jos kenttä ei muuten liiku. Vähän samantyyppinen olo oli kuin israelilaisilla kuunaan: Välillä ”faarao” oli ok, mutta kohta oli hyökkäys päällä.

Jumalan huolenpito on silti ollut hyvin todellinen.

Ja jos nyt jälkikäteen mietin koko tuota suorastaan ”mieletöntä” kuviota – niin koko tuo skaala oli koossa vasta syksyllä 2007. Esimerkiksi myöhemmin elämässäni merkittäväksi henkilöksi ja tukijakseni tullut henkilö oli tullut uskoon vasta pikkuisen noiden tapahtumien jälkeen. Tuota kautta löytyi uusi elämä, uusi paikkakunta ja uudet urat työssä.

Kuten tuo saarnaaja muutama vuosi sitten sanoi: jos Jumala ikään kuin kesken vuotten toteuttaisi suunnitelmansa, se olisi jotenkin keskeneräinen.

Näin tosiaan nyt koen.

Niin, ja joskus elämä itsessään vaatii ihan mielettömän pitkän ja perusteellisen kypsymisen ja puhdistuksenkin. Itse meinaa tuossa prosessissa hermostua ja alkaa kyselemään Jumalalta: ”Enkö jo viimein pääsisi liikkeelle?” Jumala tuntuu vastaavan: ”Ei, et pääse vielä. Odota.” ”Ihanko tosi? Eikö vieläkään?” kuulen kysyväni Jumalalta. Jumala toistaa: ”Ei. Odota.”

Kun aikaa sitten kuulin Jumalan sanovan aamulla herättyäni: ”Pian minä annan sinulle lähtöluvan.” tuntui kuin viimein pilvenpatsas/tulenliekki siirtyisi ja matka alkaisi.

Mutta koskaan, ei koskaan odotteluaika ei ole turha. Myös silloin Jumala on. Hän käyttää – ja myös kasvattaa.

Siksi, juuri siksi on tärkeä luottaa Jumalaan. Hän tietää täsmälleen, mitä Hän elämällämme tekee – ja missä aikataulussa. Hänen aikataulunsa ei myöhästy. Ei pakkasen, ei lumisateen tai syksyisten lehtien myötä. Jumalan aikataulu pitää.

Jos se meistä tuntu viivyttelyltä, on hyvä muistaa: Jumala valmistaa suurta (suurempaa) ja täydellistä (täydellisempää) suunnitelmaa niin, että Hänen suunnitelmansa toteutuu kauttamme.

Vastaa