7 Comments

Erityisesti vapaiden suuntien ”ongelmana” on ajoittain ollut ”opittomuuden korostus” – joskus hyvinkin kärjistetysti. (Ei tosin aina! Tiedän jämäköitä hengen ihmisiä myös nk. vapaissa suunnissa, jotka ovat (erästä heistä lainatakseni) sitä mieltä, että kultainen keskitie kulkee ”hengettömän opillisuuden ja opittoman hengellisyyden” välimaastossa). Osin tähän oppifobiaan on syynä varmasti se, että nk. vapaat suunnat ovat joutuneet matkan varrella vastakkainasetteluun enemmän järjestäytyneen kristillisyyden kanssa. Vastakkainasettelun syynä ovat olleet oppiin ja järjestäytyneisyyteen liittyvät asiat, kuten seurakuntarakenne, ”virat”, seurakunnan/kirkon suhde valtioon, kaste- ja ehtoollisnäkemys ja se, kuinka seurakunnan jäseneksi tullaan.

Tuossa tuoksinassa puolin ja toisin on nähty toinen osapuoli harhaoppisena – ja joskus tuo keskustelu on mennyt myös tuolle oppi vai ei -akselille. Erityisesti epämuodollisissa karismaattisissa yhteisöissä, joissa Hengen lahjoja on korostettu voimakkaasti, on enemmän tai vähemmän ollut myös painotus, että oppi – jos ei ihan kuoleta niin ainakin kangistaa.

Ehkä tämä kumpuaa hengellisen liikehdinnän alkuaikojen kokemuksista, jolloin liikehdintä on ryöpsähdellyt voimalla ja sitä kirkon miehet (miksei tuoreempina aikoina naisetkin) ovat alkaneet suitsimaan. Esimerkiksi kirjassa Karismaattisuuden kutsu on kuvattu tuota toistumoa liikehdintä liikehdinnältä.

Kaikin puolin enemmän tai vähemmän hyvä tarkoitus tuolla suitsimisella on ollut. Sen voima ja napakkuus on pitkälti riippunut siitä, miten nämä hengen miehet (tai naiset) ovat itse päässeet jyvälle liikehdinnän ytimestä – ja toisaalta myös siitä, miten rajuja ylilyönnit ovat olleet. Väistämättä tämä hyvä tarkoitus on ollut myös tuossa ryöpsähtelevässä liikehdinnässä – ja luonnollisesti napakka suitsiminen on tuntunut pahalta ja epäreilulta (joskus aiheestakin).

Itse olen matkallani törmännyt äärimmäiseen opetukseen opin kahlitsevasta vaikutuksesta. Suomalaisen karismaattisuuden liepeillä on opetettu, että kirjain kuolettaa ja Henki tekee eläväksi. Terä on kohdistunut oppineisuuteen, erityisesti teologisiin opinahjoihin (kirkkaasti ensimmäisellä sijalla yliopisto ja toisella sijalla myös vapaiden suuntien opinahjot).

Kirjaimeksi on joskus tulkittu myös Raamattu. Äärimmäinen kuulemani opetus sisälsi ajatuksen, että Raamatun lukeminen ylpistää ja johtaa tottelemattomuuteen Jumalalle ja Jumalan rangaistukseen. Ykkönen on kuunnella Jumalan ”elävää” Sanaa Jumalan ajantasaisen ilmoituksen kautta (esimerkiksi profetia). (itse asiassa tuossa ongelmaksi tulee se, että sanat ovat irrotettu asiayhteydestään… Alun perin kohta on tarkoittanut lain kuolettavaa vaikutusta ei Kirjoitusten kuolettavaa vaikutusta, niin kuin opetuksessa annetaan ymmärtää)

Perusteluna voi kuulla esimerkiksi Johanneksen taltioimat Jeesuksen sanat: ”Ne sanat, jotka olen puhunut ovat henki ja elämä…”

Mutta mitä kirjoittaakaan Pietari? Hän yhdistää nämä kaksi. Pietari ei aliarvioi Kirjoituksia (Kirjoitukset laajasti ymmärrettynä ts. Vanha testamentti (kun perinteisesti VT jaettiin Lakiin, Profeettoihin ja Kirjoituksiin (joita olivat muut kirjat)), vaan tämä koettu ja nähty ilmoitus Jeesuksessa Kristuksessa VAHVISTI sen, mikä oli kirjoitettu.

”Sillä me emme seuranneet viekkaasti sommiteltuja taruja tehdessämme teille tiettäväksi Herramme Jeesuksen Kristuksen voimaa ja tulemusta, vaan me olimme omin silmin nähneet hänen valtasuuruutensa.
Sillä hän sai Isältä Jumalalta kunnian ja kirkkauden, kun tältä ylhäisimmältä kirkkaudelta tuli hänelle tämä ääni: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt.”
Ja tämän äänen me kuulimme tulevan taivaasta, kun olimme hänen kanssaan pyhällä vuorella.
Ja sitä lujempi on meille nyt profeetallinen sana, ja te teette hyvin, jos otatte siitä vaarin, niinkuin pimeässä paikassa loistavasta lampusta, kunnes päivä valkenee ja kointähti koittaa teidän sydämissänne.
Ja tietäkää ennen kaikkea se, ettei yksikään Raamatun profetia ole kenenkään omin neuvoin selitettävissä; sillä ei koskaan ole mitään profetiaa tuotu esiin ihmisen tahdosta, vaan Pyhän Hengen johtamina ihmiset ovat puhuneet sen, minkä saivat Jumalalta.” (2. Piet. 1:16-21)

Tässä mukana on Pyhä Henki avaamassa Kirjoituksia Jeesuksen lupauksen mukaan. Sanan äärellä olemme Pyhän Hengen varassa.

Epäjohdonmukaiseksi moisen opetuksen tietysti tekee se, että tuokin ”opittomuutta” korostava opetus on oppi – vaikka sellaisen opettaja pitäisi itseään ”oppivapaana” ja yhteisöään ”oppivapaana vyöhykkeenä”, jossa ”kaavat kuuluvat räätälille”. Siltikin oppivapainakin vaatemaakareina teemme jonkinsorttiset – vaikkakin ehkä räätäliä epämääräisemmät – kaavat.

Ehkäpä tuossa Pietarin kirjeen kohdassa tulee esille myös se, miksi oppi on tärkeä! Se estää opilliset mielettömyydet – esimerkiksi nuo viekkaasti sommitellut tarut – ja laittaa uskon perustan todelliseen kokemukseen Jeesuksesta Kristuksesta, kokemukseen, jonka vahvistaa Hänen oma Sanansa.

About the Author

Pauliina Kuikka ()

7 Replies to “292. O-oo, oppia ikä kaikki”

  1. Minäkin olen miettinyt tätä samaa asiaa. En katso voivani sanoa ketään ”vääräoppiseksi”, tässä yhteydessä tulee aina mieleeni Raamatun sanat, ”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi” ja ”Kukin tulee autuaaksi uskollaan”. Kuka sitä toisen sydämen näkee muut kuin Taivaan Isä.

    1. @Taikakivi, hyvä oivallus.

      Tosin tuossa kentässä, josta kirjoitan, tämä ei ollenkaan ole niin yksioikoinen asia. Nimittäin henkilö, joka opettaa, ettei saa tuomita, yleensä pyrkii tuolla vaientamaan esimerkiksi väärinkäytösten käsittelyn.

      Silmiini sattui Markus Finnilän oivaltava käsittely asiasta. Siinä hän oli sattumoisin käsitellyt näitä molempia esille ottamiasi toteamuksia.

      Finnilä erottaa tuomitsemisen ja tuomitsemisen ts. on oikeaa ja väärä tuomitsemista. Esimerkiksi tässä kentässä, josta kirjoitan on hyvin tyypillistä lokeroida ihmisiä hyviin ja pahoihin, oikeisiin uskoviin eikä niin oikeisiin uskoviin oman uskonmittarin mukaan – mikä ikinä se onkaan (esimerkiksi suhtautuminen yhteisön oppeihin (ei välttämättä Raamattuun, vaan nimenomaan yhteisön oppeihin!), auktoriteettiin, jne.) Usein – niin kuin kommentissasi viittaat – ulkoisin perustein (sydämen tosiaan tuntee Isä…Usein näillä kartetuiksi joutuneilla on hyvä ja varmaan Jumalankin mieltä lähellä oleva sydän… ongelma vain on siinä, että he ovat vastatusten tuon yhteisön oppien kanssa…) – Niin, epäloogisuus on siinä, että nämä tuomitsemattomuusopettajat tuomitsevat toisia kieltäessään heidän itsensä tuomitsemisen… epäloogista!

      Näin kirjoittaa Finnilä:

      ”Joskus samoilla sanoilla voidaan tarkoittaa aivan eri asioita. ”Älä tuomitse” toimii kätevänä hiljentäjänä, jos oma elämäntyyli joutuu paheksutuksi. Jeesus ei koskaan tuominnut kenenkään elämäntapaa, sanotaan, ja muistutetaan siitä tapauksesta, kun hän päästi avionrikkojanaisen kivityksen uhasta. Jos avataan Raamattu ja luetaan tarina aivan oikeasti, nähdään, että Jeesus tuomitsi naisen teot synniksi, vaikka antoikin tälle anteeksi. (Joh. 8:11) Totta puhuen, Jeesus tosiaan sanoo Raamatussa ”älkää tuomitko”, mutta tarkoittaa sillä aivan eri asiaa kuin yleensä luullaan: konteksti tuomitsee tekopyhän tuomitsemisen eikä tuomitsemista sinänsä. (Matt. 7:1-) Jeesus päinvastoin käski opetuslapsiaan tuomitsemaan. (Joh. 7:24) Jos oma elämä tuleekin tuomituksi synnilliseksi, voi onneksi vedota siihen, että ”Jokainen tulee omalla uskollaan autuaaksi.” Raamattu tosin opettaa että vain Jeesuksen uskolla tullaan vanhurskaaksi (Gal 3:22). ”

      Et varmaankaan, Taikakivi, viittaakaan tuollaiseen ”suhteettomuususkoon”, mistä Finnilä kirjoittaa, että kaikki käy… vaan uskoisin, että siihen ajatukseen, että jokaisella on henkilökohtainen suhde Isään Jeesuksen kautta. Tuo suhde on se mittanaru, jolla meitä mitataan – Paavalin sanoja käyttääkseni julistetaan vanhurskaiksi!

      Tässä linkki Finnilän blogiin http://webtuaginta.blogspot.fi/2012/05/onko-jumala-todella-sanonut-kuuluisia.html

      1. Monimutkaisia asiota nämä tulkintakysymykset. Sana tuomitseminen tuntuu kuitenkin pahalta. Se vaikuttaa ainakin minun maailmaani valitettavasti niin, että eipäs aikaakaan, kun huomaa olevansa ”lain alla” ja suorittavansa elämää. Armo ja yhteys kuulostaa paljon paremmalta 🙂

      2. Totta, totta…monimutkaisia ovat… Erityisesti, jos ”narsipaani” mellastaa kentässä…(Seuraavassa kirjoituksessa siitä enemmän…)

        Itse asiassa Jeesuksen ja Johanneksen viesti oli tuo, että olisimme yhtä… ja tie siihen oli Hänen ja Hänen Sanansa tunteminen
        ”Minkä olemme nähneet ja kuulleet, sen me myös teille julistamme, jotta teilläkin olisi yhteys meihin. ”—- Meillä on yhteys Isään ja hänen Poikaansa Jeesukseen Kristukseen. Tämän me kirjoitamme, jotta ilomme tulisi täydelliseksi. Tämä on se sanoma, jonka olemme häneltä kuulleet ja jonka julistamme teille: Jumala on valo, hänessä ei ole pimeyden häivää. — Mutta jos me vaellamme valossa, niin kuin hän itse on valossa, meillä on yhteys toisiimme ja Jeesuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä.” (1. Joh 1: 3-7)

        Voisiko tuon tulkita niin, että valosta pois luiskahtaminen saa aikaan usein särön myös yhteyteen…? (tuo luiskahtaminen voi olla yksipuolista – tai sitten molemminpuolista…) Yhteys löytyy todellisella tavalla vain Jeesuksen sovitustyön yhteydessä.
        Esim. ”Ristillä kuollessaan hän omassa ruumiissaan sai aikaan sovinnon Jumalan ja näiden molempien välille ja teki näin lopun vihollisuudesta.” (Ef. 2:16)
        Niin, ei meitä lain alle ole toteutettu, vaan tosiaan armon alle… Siitäkin on sanottu, että ”armo kasvattaa pelastukseen…” 🙂

        [Tosiaankaan, tuo tuomitsemiseksegeesini ei kohdistunut sinuun, vaan niihin, jotka pakenevat törttöilyineen tuomitsemattomuuden taakse – jatkaakseen samalla linjalla :(…jonkinlainen diplomaattinen koskemattomuus, josta olen tainnut kirjoittaa artikkelissani Hengellisen elämän Berlusconit.]

  2. En minä kokenut sitä niin, että tuomitseminen olisi kohdistunut minuun 🙂 Kun lähtee keskusteluun mukaan, täytyy aina ottaa ”riski”, että kaikki eivät ole samaa mieltä.

    1. 😀 Hyvä niin. Yritin(kin) tässä viimeisimmässä Kaksiteräistä miekkaa käsittelevässä kirjoituksessani avata sitä, miten asia minulle on avautunut. – Varmistelen tuota ”osoitussuuntaa” kahdesta syystä: 1) Olen elänyt kauan kentässä, joka on ollut todella herkkähipiäinen keskustelun suhteen (tuo tuomitseminen on toiminut yhteen suuntaan ”sieltä tännepäin”) – ja varmaan kirjoituksenikin tulkitaan tuomitsemiseksi. 2) Tuo pyöritystä kentässä -kirkoitukseni viittasi tilanteeseen, jossa henkilö voi olla todella hajalla jos on kokenut tuollaista pyöritystä (itselleni oli aluksi ihan tavanmoiset asiat huonoa omaatuntoa herättäviä, kun ne olivat ”vähemmän hengellisiä” – muka (koska en juuri sillä istumalla lukenut Raamattua tai rukoillut tai istunut seurakunnassa)) … ja 3) Näyttää, että Jeesuksen kädessä ”kaksiteräinen” miekka toimi niin, että toinen sai topakan ojennuksen ja toinen armon (Niin, Jeesus tekee sen oikein :)…)

      Itselläni on vuosien takaa kokemus tuosta tuomitsemisesta – oikeasta ja väärästä. Meille oli todella tärkeää olla tilaisuuksissa aina (tai ainakin minulta sitä edellytettiin). Vanhin poikani oli pieni ja koliikkivauva. Olin paljon pois tilaisuuksista – tai ainakin muualla kuin kirkkosalissa, kun itkevän vauvan kanssa istumisesta ei tullut mitään. Sain kuulla monta kertaa siitä, että ongelmat johtuivat siitä, että en ollut kokouksissa… Tuskastuin marmatukseen ja rukoilin tyyliin: ”No, jos sinä Jumala haluat minun kuulevan jotain erityistä, anna tuon lapsen olla hiljaa sen kokouksen ajan.” Yhdessä tilaisuudessa vauva nukkui – koko ajan. Tilaisuudessa oli puhumassa vierailija, kokenut sielunhoitaja ja profeetallinenkin julistaja – jolla oli aivan päinvastainen viesti (hän ei tiennyt tilanteestani mitään ennen kuin jälkikäteen kerroin) minulle kuin tuolla marmattajalla… kirjaimellisesti armon sana… ja lupauksen sana, joka kantoi noina vuosina monen monta kertaa – ja aikanaan sitten toteutuikin melkein 20 vuoden jälkeen :)…) – Herra on NIIN toisenlainen monta kertaa kuin me luulemme 🙂

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: