289. Olet teologi

Olet teologi – myönsit tai et

Viittasin edellisessä kirjoituksessani teologi(a)foobikkojen herkkään liipasimeen. Aluksi näyttää, että tähtäimessä ovat koulutetut teologit, joilla on oppiarvoja moneen lähtöön tai CV pitkänpuoleinen. Syvempi tarkastelu osoittaa, että liipasinsormi on niin herkällä, että tähdätään esimerkiksi Paavaliin, joka korostaa esimerkiksi Sanaan perehtymistä.

Ihanko tosi, että yliopistossa opetetaan ”ei uskomaan”?

Joskus tuossa tähtäilyssä on suorastaan harhaanjohtavaa informaatiota. Muistaakseni viime talvena kuulin suomalaisen karismaattisuuden liepeillä vaikuttavan julistajan opetettavan, että teologit ja yliopisto opettaa ”ei-uskomista”. Tuo opetus oli kerrassaan niin törkeää, että otin yhteyttä erääseen yliopiston professoriin (Helsingissä, jolla on Joensuuta liberaalimpi leima). Selkeä johtopäätös on – molempien suomalaisten yliopistojen näistä vapaiden suuntien opinahjoista puhumattakaan (joissa niissäkin opetetaan teologiaa, jos ei ihan yliopiston statuksella, niin kuitenkin), että tuo puhujan kritiikki meni niin ohi kuin ohi voi mennä!

Ei se nyt tosiaan noin ole, että yliopistossa opetetaan ”ei uskomista”! Itse asiassa – jos puhutaan teologiasta tieteenä – tehtävä on pikemminkin tutkia näitä asioita sanomatta juuta tai jaata tuosta uskomisesta. Tosin, jos joku ottaa aiheekseen helvetin olemassaolon tai Jumalan olemassaolon ja päätyy loppupäätelmässään siihen, että helvettiä ei (tietyin perustein) ole tai Jumalaa ei ole, voimme ajatella, että tuossa tapahtuu tuo, että yliopisto tai teologia sanoo, että ei pidä uskoa Jumalaan. Jos tuo tutkija (mitä teologian haaraa hän edustaakaan. Esimerkiksi tuo helvettitutkija voisi olla eksgeetikko, joka tutkii Raamatun opetuksia, niiden kerroksia ja ”aitoutta) on tehnyt tutkimuksensa oikein, tieteen sääntöjen mukaan katsottuna, hän ei (tuossa tutkimuksessaan) voi sanoa tuosta uskomisesta juuta ei jaata. – Onnetonta tietysti, jos joku päätyy tuon tutkimuksen perusteella sanomaan, että ei Jumalaa tai helvettiä ole. Mutta tuolloin on unohdettu yksi tärkeä asia ts tieteen ”tekemisen” perussääntö: Et voi päätellä mitään yhden tutkimuksen valossa, vaan sinun on itsesi otettava asioista selvää.

Mitä tiede on – ja millaista teologia voi olla tieteenä

Sinänsä teologia ei aina ole tieteenä tuollaista! Riippuu täysin tutkijasta ja siitä, joka tuota ”tiedettä” tekee. Riippuu myös näkökulmasta. Esimerkiksi itse luin äskettäin kanadalaisen eksegeetikon kirjan Worship is a Verb – Ylistys on verbi, joka oli raikasta tuuletusta siitä, mitä jumalanpalveluksen pitäisi olla: ei passiivista mukanaoloa, ei edes amenen tai hallelujan lausumista, vaan vuorovaikutusta, jossa me vastaamme Jumalan puheeseen – kirjaimellisesti elävää vuorovaikutusta tässä ja nyt. Kirja antaa pohtimisen aihetta niin basic evankelis-luterilaiselle kuin vapaiden suuntienkin kristityille. Päätelmiinsä tämä eksegeetikko oli päätynyt tutkimalla niin varhaiskirkon kuin aikamme kirkkojenkin käytänteitä. (Palaan tuohon kirjaan myöhemmin, joten ei siitä tällä kertaa sen enempää.)

Tärkeä asia on huomata silloin, kun puhutaan teologiasta tieteenä, siihen kuuluu KESKUSTELU! Rakentava keskustelu, jossa asioista keskustellaan. Esimerkiksi opiskelussa linjana on monesti se, että pitää laittaa luettava kirjallisuus ”keskustelemaan” keskenään. Vertaillaan esimerkiksi kahden tutkijan näkökantaa johonkin asiaan. Kysymys on asioista, tutkimuksesta, johtopäätöksistä ja niiden vertailusta – ei siitä (ainakin jos osataan käyttäytyä) että ihmiset käyvät toistensa kimppuun!
Samoin siihen liittyy avoimuus sille, että jokainen saa muodostaa oman suhteensa uskoon ja uskon kohteeseen. Tuota suhdetta ei määrittele enempää teologia kuin yliopistokaan!

Sinänsä teologia tieteenä ei ota kantaa uskomisen oikeutukseen tai sen vääryyteen. Ilmiöitä tarkastellaan ilmiöinä – ja se siitä!

Henkilökohtainen suhde uskoon ja uskon kohteeseen on ”se juttu”!

Sen sijaan jokaisella teologilla on oma suhteensa uskoon ja uskon kohteeseen. Tässä suhteessa hän voi uskoa tai olla uskomatta esimerkiksi Jumalaan.

Olen lukenut ruotsalaisen uskontopsykogin, papin ja psykoterapeutin Owe Wikströmin kirjoja, jotka kuuluvat Itä-Suomen yliopiston kurssikirjoihin samaan tapaan kuin vapaakirkollisen Saara Karppisen pari kirjaa tai vaikkapa C.h. Martlingin Ystävät tapaavat – Liturgiikan rikkaat ulottuvuudet. Kun noita kirjoja lukee, voi aistia näiden teologien elävän suhteessa niin uskoon kuin uskon kohteeseenkin!

Jos (tai oikeammin kun…) joku onneton väittää ja yrittää muillekin uskotella, että esimerkiksi tämä minun kirjoittamiseni johtuu siitä, että opiskelen teologiaa ja olen teologian ”mädättämä” tai ”kuivettama”, ettei minussa ole Pyhää Henkeä, niin voin kertoa, että nimenomaan tämä aika, jolloin olen pystynyt peilaamaan kaikkea näkemääni ja kokemaani – niin rakentavaa ja elämääni horjuttanutta, niin tasapainoista kuin outoakin – on ollut aika, jolloin nimenomaan uskoani on rakennettu uudestaan – ja rakentamaan suhdettani uskon kohteeseen uudelleen. Siitä kriisistä, jonka keskellä aloitin kirjoittamisen syksyllä 2010 tähän päivään, ero on melkoinen. Olen uskaltanut uudestaan uskoa – kiitos nimenomaan tämän seulonnan, joka tässä välillä on ollut! Ja olen uudestaan kokenut myös Pyhän Hengen avaavan asioita, Sanaa – ja jopa armolahjojen toimivan. Tätä taustaa vasten olen uudella rohkeudella uskaltanut kirjoittaa oudoista ilmiöistä ja oudosta opetuksesta – ja toisaalta korostaa, että on myös aitoa uskoa, aitoa uskonkokemusta ja on myös rakentavaa armolahjojen toimintaa.

Totta tosiaan, kuiva usko ei ole teologian tai yliopiston syy, vaan jos uskomme on kuivaa, syy yleensä on kuivassa suhteessa Jumalaamme.

Jokainen meistä on teologi

Ja mitä tuohon teologiaan tulee. Jos ajattelemme oikein perustavanlaatuisesti, jokainen meistä on teologi. Olimme sitten istuneet yliopistossa, Isossa-Kirjassa, Santalassa tai kenties jossain muualla. Teologia sanana tarkoitta nimittäin puhetta Jumalasta. Jokainen meistä, joka ottaa puheeksi Jumalan ja uskon, tavallaan on ”teologi” ja jokaisella meistä on ”teologiamme”. Silloin jos joku sättii ”teologeja” jostakin – mitä ikinä se sitten onkaan – osoittaa kaikilla muilla sormillaan myös itseensä!

Esimerkiksi ”teologi” (vaikka ei itseään semmoisena pitäisikään), joka ottaa Jumalan asiat omaksi käsikassarakseen esimerkiksi niin, että taivuttelee kuulijoitaan antamaan sievoiset summat kolehtihaaviin – sen takia, että juuri nyt (ihan juuri nyt!) tarvitsee rahaa… (tämä toteutuu nk. vapaissa suunnissa – ev-lutissa on kolehtisuunnitelmat, ja raha tulee vasta välillisesti saarnaavan papin taskuun…) on ihan yhtä tukistuksen tarpeessa kuin se kuiva teologi (jota tuo itseään elävänä pitävä teologi kovaan ääneen haukkuu, vaikka ei itseään teologina pidäkään…), jonka tutkimusten tuloksena joku päätyy tulokseen, että Jumalaa ei ole…

… Niin edelleenkin minulla on sellainen kiusallinen tuntu, että tuollainen teologian kritisoija on joko ymmärtänyt jotain perustavanlaatuisesti väärin – tai sitten hän pelkää itse kritiikkiä, joka voi tuon (yliopisto/opisto)teologin taholta tulla hänen tarkastelua kestämätöntä uskontulkintaansa vastaan. Tuon mainitsemani julistajan kohdalla epäilen viime mainittua.

2 Comments

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s