288. Alasammuttu Paavali

288. Alasammuttu Paavali

Tittelifoobikolla roiskii yli

Kirjoitukseni juontaa kahteen kirjoitukseen, joihin törmäsin internetin kätköissä. Molemmissa törmäämme kysymykseen (oppi)arvoista, titteleistä ja statuksesta.

Olen vuosien mittaan törmännyt (ehkä taas taustani vuoksi) nimenomaan herätyskristillisissä ja/tai karismaattisissa piireissä teologia- tai tittelifobiaan ja oppineisuusantipatiaan (tai miksei teologia- tai titteliantipatiaan ja oppineisuusfobiaan).

Ensimmäinen kirjoitus, johon törmäsin, oli Kuopion kappalaisen (teologian tohtori, eksegetiikan dosentti, jne.) Kari Kuulan kirjoitus eräästä yliopiston professorista, joka matkan varrella ”menetti uskon näkynsä”. Tuossa kirjoituksessa Kuula mainitsi, että tällä professorilla oli elämä myötätuulessa (oli perhe, ura, jne.) – Tästä syystä eräs ”herra kriitikko” sätti suusanallisesti suorastaan törkeää kieltä käyttäen Kuulan blogissa Kuulaa, että Kuula kehuu itseään…!!! Väkisinkin tuli ajatus siitä, voisiko tämän teologien, teologian ja kirkonmiesten/naisten nävertämisen taustalla olla kaikkea muuta kuin ”pelkkä” tittelifobia tai oppineisuusantipatia… Voisiko nävertämisen taustalla olla suoraan sanottuna kateus: Ajatus siitä, kun

minulla

ei ole…?!

Isän löytänyt Tittelitön uskalsi olla toisenlainen

Toinen kirjoitus oli vallan toisenmoinen – ei kitkerä sille, jolla oli titteli tai vakanssi:

”Pystyin samaistumaan tuohon tunteeseen. Olin lapsuudesta saakka kokenut olevani ”tapetinvärinen”, ei kukaan eikä mistään. Minulla ei ollut nimeä enkä ole käynyt mitään yleviä kouluja. Olin vain aivan tavallinen Juha Ranta-Ojala, Velin poika. Hengellisissä piireissä vielä vähemmän tunnettu. En kuulunut mihinkään pappissukuun. Ehkä viimeisinä vuosina vähän olosuhteiden pakosta Nokia Missiossa toimineena minut tunnettiin pastorina. Mutta nyt, taas ilman pastorin vakanssia tai vakituista työpaikkaa, Jumala tuli. Jälleen kerran. Yllätti minut totaalisesti. Vahvisti sydämeni kutsun yllättävällä tavalla kesken ruohonleikkuun.”

Näin kertoi Juha Ranta-Ojala, jonka ydinsanoma näyttää olevan se, että voimme löytää paikkamme Isän poikina ja tyttärinä.

Se, että ei ole nimeä, kouluja, titteleitä, ”hyvää sukua”, ei ole Jumalalle este. Ranta-Ojala viittasikin Gideonin taustaan Tuom 6:ssa. Kaikkein pienimmän ja vähäisimmän Jumala kutsui työhönsä – varusti ja valtuutti, sitoutui työhön ja täytti lupauksensa.

Jumalalla on jokaiselle oma tie – titteleillä tai ilman

Kuten elokuisessa kirjoituksessani Orjuudesta vapauteen -kirjoituksessa viittasinkin monet ongelmamme siinä, että vertailemme itseämme muihin, johtuvat siitä, että emme ole löytäneet paikkaamme Isän lapsina! Meidän taustamme – ei esimerkiksi se, että joskus olemme kokeneet (tai meidät on jossain elämän vaiheessa tehty) mitättömiksi, tee meistä mitättömiä tai käyttökelvottomia. Eikä taustamme saa aikaan sitä, että meidän pitäisi jollakin asialla olkoon sitten tittelit tai tittelittömyys pönkittää näkyvyyttämme – vielä vähemmän taustamme on tarkoitus saada meitä kilpailemaan keskenämme tai taklaamaan, jota kuta, jolla on jotain, mitä meillä ei ole! Kenenkään meistä ei tarvitse (eikä pidä) kilpailla paikasta Isän sylissä tai sydämellä. Eikä meidän tarvitse kilpailla (toivottavasti!) paikasta Hänen tehtävissään! Jos jokainen olisi Jumalan johdatuksessa ja oikealla paikallaan – terveesti oman asemansa tuntien – Kristuksen ruumiissa, olisi paljon vähemmän niitä ilmiöitä, joista olen toistuvasti kirjoittanut:

Jos olemme ymmärtäneet asemamme Kristuksessa oikein, meillä ei ole tarvetta tai halua, käyttää valtaamme oman aseman eteenpäin viemiseen (mikä on muuten eri asia kuin terve eteenpäin pyrkiminen!) esimerkiksi taklaamalla toinen sanoin tai teoin. Meillä ei ole tarvetta tai halua käyttää käsiimme uskottua valtaa väärin:

Näin homma toimii – tai sitten ei!

Henkilökohtainen esimerkki tällaisesta vallankäytöstä. (Ymmärtäkää oikein. Seuraava on tosiaan esimerkki, ei katkera vuodatus! Miksi näin? Kirjoituksessani Te teitte minusta perhosen on suurin piirtein kerrottu se, että (vaikka ehkä Jumala olisi halunnut minut varjella moiselta kokemukselta, mutta omien päätösteni vuoksi päädyin osaksi tuota kokemusta) nimenomaan tämä kokemus on ollut astinlautani eteenpäin ja rikkaus tielläni. Kertomus on kuitenkin oivallinen esimerkki siitä, mitä vallan(väärin)käyttö käytännössä on.)

Kun aikanaan päädyin siihen, että lehmien lypsäminen ei ole minun peruskutsumus, vaan Jumalan valtakunnan työ ja aloitin opiskelut Vapaakirkon Avoimessa Teologisessa Opistossa.Tietyt asiat Herralle toin, kuten sen, että Hän tarpeeksi selkeästi näyttää minulle tietä: sulkee toisen tien ja avaa toisen, että tajuan kulkea Hänen tahdossaan. Sain allergialääkäriltä porttikiellon navettaan ja se sitten siitä urasta – lopullisesti. Mutta, mutta,… olisi luullut porukoiden tukevan tuota tavoitetta… Kattia kanssa! Ilkeileviä vihjailuja kahvijonossa, joskus saarnastuolissakin, että kirjain kuolettaa ja Henki tekee eläväksi… ja toisella rintamalla: selkeää vihjailua, että ei Jumala noita titteleitä tarvitse, jos Hän on kutsunut – ja aivan lähipiirissä suoranaista painostusta, joskus profetioilla ohjailua (esimerkiksi profetia siitä, että minun pitää odottaa… Jumala kuulemma vie minut vielä Filippiineille, kunhan vain maltan odottaa (huom. tämä henkilö, jonka kanssa minun oli määrä ei suostu matkustamaan edes Tallinnaan – kun pelkää vettä ja lentämistä, taskuvarkaista puhumattakaan)… tai toinen, että minusta tulisi työntekijä vanhainkotiin (jälleen yksi ongelma: vanhustyö ei ole minun juttuni…tulen huonovointiseksi, jos joku on huonovointinen ja sillä siisti…).

Sen olen huomannut, että Jumala on kekseliäs. Lopetin (Toisaalta olin todella tyhmä! Minkä ihmeen takia antaa ”ufoprofetioiden” ohjata valintojani? Miksi taipua painostukseen? Tai uskoa opetusta, jonka tiesin epäraamatulliseksi? Miksi taipua yhteisön/pastorin mielipiteeseen?)opiskelut (mutta) ja sain unessa lupauksen siitä, että tulen vielä käytännön oppikurssin kautta saattamaan opinnot loppuun. Tuossa vaiheessa sain nähdä Jumalan kekseliäisyyden: Hän käyttää siellä, missä olemme! Olen puhunut ihmisille näistä uskon asioista helsinkiläisessä ruuhkametrossa (jossa normaalisti ei toisten kanssa puhuta) ja matkan varrella muutenkin. Vaikka näennäisesti yksi ovi sulkeutui, muita on avautunut – jonnekin, minne en ilman noita kokemuksia olisi tajunnut mennä.

Fobian syitä

Palaan kuitenkin tuohon ounasteluuni titteliantipatian ja oppineisuusfobian syistä: Mistä ne oikein juontavat? Siitäkö, että tämä tulevaisuuttani koskevia ”ufoprofetioita” esittänyt henkilö ei läpäissyt teologian opintojen ensimmäistä tenttiä? Vai sitäkö, että tuosta aiheesta saarnannut ei ollut koulutettu työntekijä (vaikka periaatteessa sellaista koulutusta edellytettiin ”katto-organisaation taholta). Lopputulos on, että nämä opiskelujani suusanallisesti, joissain tilanteissa jopa teoillaankin, torpanneet ”uskonhenkilöt” itsekin kantavat nyt titteleitä! Johdonmukaisuutta – sitä toivoisin! Jos ne tittelit eivät ole tärkeitä, niin miksi niitä ei kertaheitolla voisi heittää romukoppaan – myös itseltään?

On tuo tittelien ja koulutuksen arvostelu muutoinkin arveluttavaa! – Vaikka onhan ev-lutissakin lentävänä vitsinä: Hengessä aloitti, Helsingissä lopetti… Mutta ei sen noin tarvitse olla!!!

Ei Helsinki, Joensuu (Santala tai Iso-Kirja) Henkeä meiltä pois ota – eikä Henkeä pois vie tittelit tai niiden puute, jos emme anna niiden viedä! Kysymys tuossa Henki-asiassa, kun ei ole siitä, missä tai millaisessa ympäristössä olemme, vaan Jumala-suhteestamme. Hänestä Henki on lähtöisin – vai onko joku toista mieltä?! Jos tuossa suhteessa jokin ontuu, se heijastuu kyllä hengelliseen elämäämme – olimme sitten missä tahansa, vaikka mielestämme kuinka pyhässä paikassa tai voideltujen seurassa. Mikään tässä suhteessa ei korvaa meidän henkilökohtaista suhdettamme Herraan! (Tuohon suhteeseen palaan tarkemmin seuraavissa kirjoituksissani)

Joskus tuossa tittelikritiikissä on viitattu Paavalin sanoihin siitä, että hän lukee tappioksi/roskaksi kaiken Kristuksen tuntemisen rinnalla (Fil 3). Huomaathan, että kyseisessä kohdassa Paavali puhuu ”ansiosidonnaisesta” vanhurskaudesta, Jumalalle kelpaamisesta. Paavalin – ja Uuden testamentin – perusopetus on, että me emme pelastu minkäänlaisella omalla hurskaudellamme, millään hurskaudella, jonka olemme itse yrittäneet pystyttää. Emme edes tuossa voi kerskua Hengen vapaudella!!!

Paavalin kohdalla tuo oppineisuus on ollut selkeästi hänen vahvuutensa siinä, kun hän peilasi Kristuksen sovitustyötä Jumalan lupausten täyttymyksenä. Paavalin elämässä Henki teki eläväksi Jumalan oman Sanan!

Toinen ounastelu, miksi koulutusta ja titteleitä voidaan tietoisesti tai alitajuisesti kammoksua, on se, että hahmotamme asioita tittelien kautta… (onhan siinä tietenkin ojansa kummallakin puolella… mutta…) Edelleenkin pappi ja poliisi ovat luotetuimmat ammattikunnat! Eli kun pappi sanoo jotakin, se useimmille merkitsee jotain luotettavaa. Ja jos joku asiantuntija puhuu jotakin, se yleensä merkitsee, että asiaa ainakin harkitaan. Pappi, poliisi ja asiantuntija ovat huuhaan painajainen. Voisiko tässä olla yksi kritiikin syy? Pelätään (tässä hengellisessä kentässä), että epälooginen hengellinen huuhaa paljastuu?

Niin, onhan totta, että monet asiat uskossa avautuvat uskon kautta, eikä kaikkea voi ymmärryksellä ymmärtää – mutta tämä ei merkitse välttämättä epäloogisuutta tai järjettömyyttä (jos uskomme että Jumala on teoissaan järjestyksen, rauhan, tasapainon ja myös loogisuuden Jumala…)!

Paavalikin maalitauluna

Ehkä tuo Paavali olisi tänä päivänä näille titteli- ja teologiafoobikoille ja oppineisuusantipaatikoille täyttä myrkkyä! Nimenomaan Paavali – kun Pyhä Henki avasi hänelle Kirjoitukset, jotka hän tunsi hyvin (!) – laittoi orastavia seurakuntia ruotuun, opasti työntekijöitä, torjui harhojen ojia, jne. olisi tämän ajan foobikoille kova pala. Varmaan tämän hetken teologeja, tms. vastaan saarnaavat (onpa siinä muuten evankeliumi – josta vielä jossain päin maksetaan ihan suolaisia summia, että saadaan kuulla tuollaista!!!) ampuisivat alas itseään Paavalia!

Tai oikeastaan – kyllä ampuvatkin…

Olen toissa vuoden syksynä muistaakseni maininnut käsiini saamasta kokoustallenteesta, jossa suomalainen teologiafoobikko haukkui paljon Raamattua lukevaa siaksi ”tapausesimerkin” avulla – ja seurakunta huusi taustalla aamenta.

Tämä puhuja kertoi esimerkin siitä, että hänen luokseen oli tullut mies, joka oli lukenut Raamatun lukuisia kertoja läpi. Puhuja kertoi saaneensa miehelle ojennuksen sanan, jonka mukaan mies oli sika, ja oli syönyt Sanaa kuin sika. Sanojensa mukaan puhuja kieltäytyi rukoilemasta miehen puolesta. Sen sijaan hän kertoi käskeneensä miehen lääkäriin ja tekemään parannusta (sikailuistaan)!

Voi hyvä jysäys! Paavali kirjoitti Filippin seurakunnalle: Runsaasti asukoon teissä Kristuksen sana. Runsas tarkoittaa kreikan kielessä yltäkylläistä, ylitsevuotavaa. Sanan lukeminen tai tunteminen ei ole sikailua. Päinvastoin sen tulisi olla meidän jokapäiväistä terveellistä ravintoamme. Edelleenkin Pyhä Henki avaa meille Sanaa ja Sanan. Tuo sen ajankohtaiseksi meille. Koskaan tuo Sana ei jää toisarvoiseksi esimerkiksi ”profetian” alle, vaan järjestys on täsmälleen päinvastainen: Kaikki profetiat, julistus, jne. tulee arvioida Sanan valossa – onko niin kuin on Kirjoitettu.

Paavali teki niin: Hän löysi Kirjoituksista Kristuksen. Uskallammeko me olla erilaisia – tai ampua alas Paavalia?!

Vastaa