277. Kujeilematonta uutta vuotta!

Uusi vuosi, uudet kujeet. Näin tavataan leikkisästi sanoa vuoden vaihtuessa. Jotenkin – ainakin tässä hengellisessä toivoisin, että unohtaisimme vääränmoiset ja/tai ilkeät kujeet.

Törmäsin internetissä linkkiin itselleni Naamiona terve mieli -kirjan kirjoittajana tutun Raimo Mäkelän opetukseen ”E4-prosessiin” liittyvässä evankelioikaa.net -sivustolla.

Selviö on, että evankeliumia julistavan tehtävä on olla ”toisenmoinen” kuin Mäkelän Paavalin opetuksesta löytyvä kuvaus hengellisen kentän kujeilijoista. [On huomattava, että kristillisen kirkon perustehtävä on missionäärinen ja evankelioiva. Näin ollen tämä kehotus koskee koko kirkkoa/seurakuntaa/Kristuksen Ruumista, ei vain jonkun toimialan/tittelin alla toimivaa.)

Tärkeä motiivi ”toisenmoisen” julistajan etsintään omassa elämässä – ja tietenkin myös siinä, kuinka/missä ruokimme itseämme – on:

”Vääristä vaikuttimista julistaminen joutuu kuitenkin ristiriitaan itse sanoman kanssa ja riistää siltä sen uskottavuuden ja tekee lopulta sen uskomisen mahdottomaksi. Jos näen välähdyksen julistajan oikeista vaikuttimista, en voi ottaa häneltä vastaan Jumalan tuomitsevaa lakia enkä Jumalan vapauttavaa evankeliumia. Koska ne eivät ole vaikuttaneet hänessä sitä, mitä niiden pitäisi vaikuttaa ja hän esittää niiden vaikuttaneen, miten voisin uskoa, että ne vaikuttaisivat sillä tavoin minussa?”

Nimenomaa tämän ristiriidan seurauksia olen joutunut kohtaamaan niin omassa prosessani kuin myös muiden prosesseissa.

Tämä piirtää kuvan siitä, kuinka tärkeä on valvoa omaa elämää ja opetusta – ja myös siitä, millaisen opetuksen alla itse on/muita johtaa. Muuten tuomme katastrofin niin itsen kuin toistenkin elämään.

Mäkelä löytää Paavalin opetuksesta (Tessalonikalais-kirjeet, Kirje Filemonille ja Tiitukselle ja kirjeet Timoteukselle) seuraavat vaikuttimet ja toiminnot: Harha-ajatukset, harhaoppi, eksytys; epäpuhdas mieli; riidan halu; vilpilliset aikeet, viekkaus; tekosyy, teeskentely; ihmisten mielistely, mielistelevät sanat, imartelu; kunnian ja arvonannon tavoitteleminen ihmisiltä; isekkyys, omanvoitonpyynti, omien etujen ajaminen, voiton ahnehtiminen; Jumalan sanan myyskenteleminen; kateus; murheen tuottaminen Paavalille.

Itsensä korostamista ja suosiossa paistattelua

Kuten Mäkelä oivaltavasti kertookin, usein piirteet ovat samalla narsistisia.

”Tällainen julistaja on hyvin tarkka ulkoasustaan mutta itsensä, ei kuulijoidensa tähden. Hänen ulkoisessa hahmossaan saattaa olla laskelmoivaa tarkoituksellisuutta ja laskelmoivuutta: hän pyrkii herättämään huomiota.

Hänelle kuulijat ovat peili, josta hän koko ajan tarkkailee itseään, ja aurinko, jossa hän paistattelee itseään. Hän edellyttää, että kuulijat ihailevat häntä ja tottelevat häntä, tekevät, mitä hän käskee – Jumalan arvovallalla.”

Luonnollisesti tämä johtaa sen mukaan toimimiseen, mitä ”peili kertoo”. Julistaja puhuu ja toimii saadakseen peililtä haluamansa: ihailun, tuen, jne. Loppujen lopuksi tuossa vuorovaikutuksessa pyörii melkoinen psyykkinen sekamelska: 1. Julistaja odottaa kuulijoiltaan haluamaansa (vaikkapa tuota ihailua ja tukea) ja muokkaa sanansa ja toimintansa sen mukaan. 2. Lisäksi hän edellyttää kuulijoila ihailua, tottelemista ja sitä, että hän saa haluamansa. Arvostella/tuomita ei saa. – Ja kuuliaisimmat kuulijoista sopeutuvat tilanteeseen. Kyseessä on itseään ruokkiva kierre (kuten Mäkelä toteaa:”Hänen ja hänen kuulijoidensa välillä on siis molemminpuolinen riippuvuus.”) , joka muistuttaa Keisarin uudet vaatteet -satua. Kukaan ei uskalla sanoa, että ”keisarilla ei ole vaatteita”.

Tosiaankin Keisari upeat vaatteet päällä -illuusio on täysin riippuvainen kuulijoista. Siksi julistajalla on koko keinorepertuaari käytössään, että illuusio pysyy totena hänelle itselleen ja kuulijoille. Mäkelä kuvailee oivaltavasti yhtä keinoa illuusion säilyttämiseksi: ” (hän) –tekee siksi heidät (kuulijat) riippuvaisiksi hänestä (julistajasta), hänen viehätysvoimastaan, josta hän suopeasti suo murusia heillekin, ja hänen sanomastaan, joka sitoo tai vapauttaa heidät.”

Ensimmäisiä paikkoja ja avaintenvaltaa

Ymmärrän kyllä, että seurakunnan työntekijä ei voi koko ajan ottaa vieraita vastaan, MUTTA jotain omistuista tapahtuu, jos hänen Ylhäisyytensä luokse pitää tyyliin erikseen anoa audienssia ja/tai hän toteaa: ”Tuohon paikalle, jossa istut, on paljon tulijoita…” (kuten eräs ”hengen mies” oli miehelleni todennut, kun tämä yöpyi tuon ”hengen miehen” talossa vuosia sitten) – tai tuo Ylhäisyys saapuu paikalle vain ”tärkeiden vieraiden” tullen. Tuttavani kertoi koomista esimerkkiä, että hänen ystävänsä olivat saaneet päähänsä vierailla Suomessa tunnetun puhujan seurakunnassa ”tavallisessa” sunnuntain tilaisuudessa. Heidän saavuttuaan oli tilaisuuden juontaja soittanut puhelun ja ”Voideltu” oli saapunut paikalle myöhässä – mutta ikään kuin näitä vieraita varten. Huomaavaista toki – mutta outoa, koska nämä ihmiset eivät hänen läsnäoloaan edes edellyttäneet!

Niin, tuohon sitomiseen ja vapauttamiseen liittyy läheisesti tuomion ja armon julistus – joka oivaltavan ovelasti kiinnittyy julistajan saamaan kunnioitukseen. Tästä on suloisessa Suomessakin esimerkkejä: ”Vapautusrukouksesta” pyydetään suolaisia summia (ulkomailla tuo on vielä yleisempää: kylvä palvelutehtävääni, niin minä rukoilen sinut vapaaksi/terveeksi/ulos ahdingosta). Joissakin tilanteissa ”siunaus tai kirous” linkitetään tottelevaisuudeksi tuota julistajaa kohtaan. Periaatteessa asia perustellaan Raamatulla (Esim. 5. Moos. 5:28). Itseasiassa tilanne on se, että julistaja korottaa itsensä Jumalan ja Hänen Sanansa asemaan sitoessaan kuuliaisuuden häntä kohtaan siunaukseen ja kiroukseen, joka alun perin mainitaan seuraantona, onko ihminen tottelevainen Jumalalle ja Hänen käskyilleen.

Menestyksen mittaamista ja potkuja pöydän alla

Seuraavassa tulemme hengellisen kujeilijan mainioon tuntomerkkiin! Se, joka tuollaisen itsetehosteisen kujeilijan on tavannut, ymmärtää, miten osuva Mäkelän kuvaus on:

”Hän mittaa suosiotaan sillä, kuinka paljon kuulijoita, sielunhoitoasiakkaita ja kannattajia työlleen hän kerää.
Hän puhuu itsestään: tekemisistään, aikaansaannoksistaan, kannanotoistaan, saamastaan suosiosta ja huomiosta. Hän vetää siihen perusteluksi mukaan Jumalan: hänen tekemisensä ovat Jumalan tekoja, joihin ihminen ei yllä – ikään kuin hurskainkaan ihminen voisi tehdä jotain, mikä aina ei olisi myös inhimillistä ja jollakin tavalla synnin tahraamaa. Näin hän jumalallistaa, deifioi omat tekemisensä.
Hän tehostaa itseään, joskus hyvin hienovaraisesti ja ovelasti, joskus niin röyhkeästi, että hienotunteinen, sivistynyt kuulija ei ota uskoakseen korviaan ja silmiään. Hän pitää kuitenkin sitä täysin oikeutettuna, luonnollisena ja itsestään selvänä – koska hän mielestään on äärimmäisen hyvä.”

”Hänen puheessaan on aina piikki joihinkuihin.”

– Niin, usein sellainen ”pöydän alta potkaisu”, jonka ymmärtää tuo, johon piikki suuntautuu olkoon se sitten kymmenysten maksamisesta, seurakunnan kokouksen jättämisestä, teologisesta koulutuksesta tms. Tälläiselle henkilölle ristiriita on aina henkilökohtainen. Hän ei kykene pitäämään asioita asioina. Huomaa, kuinka Mäkelä asian ilmaisee:

”Hänen sanomassaan on kärki toisin ajattelevia vastaan, enemmän näitä henkilöitä kuin heidän sanomaansa vastaan. Teologiat ja sanomat henkilöityvät hänellä, ja hän hyökkää sitten henkilöitä vastaan.”

Esimerkiksi uhkakseen kokevan henkilön vaihdettua seura-/kirkkokuntaa tämä julistaja suuntaa kritiikkinsä henkilöön ja tuohon seura-/kirkkokuntaan. Kysymys ei loppupelissä edes ole useimmiten oppikysymyksesta, vaan henkilökysymyksestä.

Hän ei esitä sanomalleen rationaalisia perusteluja, vaan perusteluna varsinaisesti on hän itse. Hän ei haasta kuulijoitaan kriittiseen ajatteluun vaan edellyttää, että he ilman muuta ottavat vastaan sen, mitä hän sanoo, koska hän on sanomansa varsinainen auktoriteetti, vaikka hän sanoisi muuta (esimerkiksi piiloutuisi ”Hengen ilmoituksen” taakse).

Olen monesti miettinyt, MIKÄ KUMMA saa järkevät ihmiset seuraamaan joskus täyttä huuhaata. Mäkelä selittää asiaa seuraavien kohtien kautta:
1. Itseään ihailevaa evankelistaa ihailevat ensinnäkin samanlaiset ihmiset niin kauan kuin ei ole keskinäistä kilpailuasetelmaa, vaan hyöty on molemminpuolista. Jos hyöty lakkaa, voi syntyä pahojakin riitoja.
2. Itseään ihailevaa ihailevat ne, jotka ovat hyvin epävarmoja itsestään, vaikka haluaisivat olla varmoja. He etsivät auktoriteettia ja tarrautuvat sellaiseen aina, kun se on mahdollista.
3. Itseään ihailevaa ihailevat ne, joilla ei heikkoudessaan ole edellytyksiä omaan itseihailuun eikä terveeseen asennoitumiseen omaan itseen. Tuo toinen on kuin oman ihanteen toteuma, johon itse ei yllä. Paavali ihmetteli tätä Korintin seurakunnan kohdalla: ”Tehän siedätte sen, että teidät orjuutetaan, teitä riistetään, teidät alistetaan, teitä kohdellaan tylysti ja lyödään kasvoihin” (2 Kor 11:20).

Alussa mainitsin uskottavuusristiriidan, joka tulee ennen muuta valveutuneille julistajan kuulijoille/seuraajille. Toinen seuraamus on laajempi kokonaisuus, jonka yritän tiivistää mahdollisimman tiiviiseen pakettiin.


Millainen puu, sellainen hedelmä

Jeesus käski katsomaan hedelmää, sillä hedelmistä puu tunnetaan.

Totta tosiaan hengellisen kentän kujeilija jättää kujeilevan jälkensä myös yhteisöön, jota hän luotsaa kuinkas muuten! Lynnie Walker kirjoitti kirjoituksessaan Cult or Healthy Church seuraavista tuntomerkeistä, jotka auttavat tunnistamaan nimenomaan hedelmien perusteella, onko ”puussa” jotain vikaa.

Luonnollinen seuraus tämän kujeilijan toimista on se, että hän jättää jälkeensä pikemminkin kultin kuin terveen seurakunnan/kirkon.

Kultille on tyypillistä elitistinen – jopa suuruudenhullu – sisäpiiriasenne: ”Minä oun jottai, muut ei ou mittää…” Meillä on viimeisin ilmestys ja aito totuus. Me olemme valittuja. Muilla kristillisillä kirkoilla ei oe tuota ilmestystä/totuutta – eikä heitä voi siis laskea tähän juttuun mukaan. Meidän kauttamme tulee herätys.

Kultin tunnistaa myös siitä, että siinä ihmisten elämää kontrolloidaan Jumalan/voitelun/ilmoituksen, tms nimissä. Kultti ja sen johtohahmo(t) ottavat Jumalan ja Pyhän Hengen (tai Sanan) paikan. Ne voivat määritellä, missä tehdä töitä, asua tai kenen kanssa avioitua.

Lainalaisuus tulee helposti mukaan, kun määritellään, mikä on kiellettyä/syntiä ja mikä ei. Syntiopetus on tietenkin melkoisen monimutkaista, koska se liittyy tässä tapauksessa nimenomaan siihen, tukeeko jokin julistajan tai yhteisön tarpeiden täyttymistä vai ei. Tilanteen/henkilön mukaan tuo opetus voi myös vaihdella.

Helposti, kun pyöritään ihmisen persoonan tai yhteisön ympärillä, Kristuksen persoona jää syrjään.

Niin, ja ehkä kaikkein karuin tässä listassa tulee esille siinä vaiheessa, kun joku onneton uskaltaa kritisoida kertomuksemme kujeilijaa tai kulttia. Hän joutuu välittömästi mustalle listalle ja häntä aletaan jollakin tavoin mustamaalata. Olet automaattisesti väärässä, harhassa, jättämässä Jumalan ja Jumalan tahdon. Olet kapinallinen ja kopea.

Mitä tämä meitä liikuttaa?

Olen varmaan miljoona kertaa törmännyt ajatukseen, että ei pidä tuomita, pitää vain antaa olla – tai saa ehkä salassa rukoilla. Onhan Raamatussa kohtia, joissa sanotaan, ettei pidä tuomita, jotta meitä ei tuomittaisi. Mutta on myös kohta jossa sanotaan, että emme me tuomitse, vaan Jumalan Sana. Meistä nk. Raamattuun uskovista kristityistäkin on tullut melkoisia ketkuilijoita! Me haluamme kyllä, että muut alistuvat julistamamme Sanan alle – mutta emme itse halua sen alle alistua. Löydämme jos jonkinsorttista itsemme mentävää reikää ulos!

Jos kenestä niin Paavalista löydämme tuollaisen ”tuomitsijan” ja ”juoruilijan” (näin me häntä aikanamme nimittäisimme), kun hän nimeltä mainiten kirjoittaa henkilöistä, jotka olivat hairahtuneet uskossaan. Hän rohkaisi käsittelemään asioita ensin kahden kesken, sitten seurakunnan keskellä – mutta ei kaihtanut julkistakaan käsittelyä (huom. nuo kirjeet kiersivät tuolloin seurakunnissa!!!), jos seurakunta oli kykenemätön asiaa käsittelemään (esimerkiksi Korinttin ylilyönnit). Nimenomaan noissa Paavalin kirjeissä on varoittavakin luonne: Rajan yli menevää opetusta ja sen opettajaa on kaihdettava ja laumaa suojeltava semmoiselta. Ei kaikkea jätetty ”Herran käteen”, vaan oikeaan paimenuuteen kului myös asioihin puuttuminen ja lauman suojeleminen – jopa hengellisinä auktoriteetteina itseään pitäviltä tahoilta.

Niin ja kaikkein tärkein tässä: Että olisin/olisit itse Herran asioilla kujeilematon sanansaattaja!

© kuva: Arto Lehikoinen
teksti: Pauliina Kuikka
lainaukset: Raimo Mäkelä ja Lynnie Walker lw@DunamisARC.org 1)http://www.dunamisarc.org/media-dunamis-arc/writings-dunamis-arc/133-cult-or-healthy-church

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: