277. Kilpailukielto

277. Kilpailukielto

Edellisessä kirjoituksessani mainitsin siitä kuinka kulunut vuosi on ollut elämässäni ”pelon voittamisen vuosi”. Se on ollut myös oman aseman ymmärtämisen vuosi.

En nyt tällä asemalla tarkoita mitään titteleitä. Olen vähän hassussa asemassa moniin ulkomailla asuviin hengellisen kentän tuttavuuksiin. Englanninkielisessä maailmassa titteleillä tuntuu olevan väliä. Rev., Dr., Pastor, Apostle, Evangelist, Minister, Prophet,… ja joskus Servant… ja minä olen vain minä omalla nimelläni. 😀 No, olen sitten näille tuttavuuksilleni (vähän iän mukaan tietenkin) Madam tai Mama, tai mistä eniten itse tykkää tuo ”Servant”.

Surukseni huomaan, että olemme jossain määrin myös suomalaisessa kentässä menossa kohti noita titteleitä – myös nk. vapaissa suunissa, jossa (se mielikuva minulla on) on niitä hieman vältelty. Ei minulla toki niitä titteleitä vastaan mitään ole sinällään – Ongelma tulee siinä, jos alamme määritellä ja arvottaa itseämme tai toisiamme tuota – tai sitten jonkin muun statuksen – kautta.

On äärimmäisen tärkeää tajuta se, että meidän yhdenkään asema Kristuksen edessä ei ole kiinni tittelistä tai asemasta. Eikä se ole kiinni lähtökohdistammekaan. Jumalalle emme ole ”vain tämmöisiä”, vaan ainutlaatuisia ja kallisarvoisia, joille Hänellä on ainutlaatuinen ja kallisarvoinen suunnitelma. Kukaan ei voi ottaa paikkaamme Taivaallisen Isämme sydämessä. Kukaan ei kilpaile siellä suosiostamme. Niin, ja kukaan muu ei voi täyttää sitä tehtävää ja suunnitelmaa, mikä Hänellä on meille. Siksi on äärimmäisen tärkeää, että me löydämme tämän paikkamme, ymmärrämme asemamme oikein ja toteutamme Hänen suunnitelmaansa.

Mitä tapahtuu, jos emme ymmärrä tai ymmärrä oikein paikkaamme, asemaamme tai suunnitelmaa?

Uskoisin, että siinä, ettemme joko ymmärrä tai ymmärrä oikein, on yksi syy muun muassa keskinäiseen kilpailuun tai siihen, että emme saa tehdyksi asioista, joita meidän olisi pitänyt tehdä.

Se että luulemme, että Isän maailma on samanmoinen kuin omamme, joka on täynnä kilpailua siitä, kuka saa minkin työpaikan tai aseman ja millä perusteella (suosituksilla, esittämällä taitonsa vai suhteilla?). Maailmamme on niin täynnä kilpailua – vääristynyttäkin – että meidän on äärettömän vaikea uskoa, että Isän suosiosta meidän ei tarvitse kilpailla.

Väärinymmärrys voi joskus myös koskea sitä, millaisina asemamme näemme: Ei pelkästään uhattuna, vaan esimerkiksi olemme omaksuneet ”orjan asenteen”. Raahaudumme päivästä toiseen suorittamassa ”velvollisuuksia”, joita oletamme Isäntämme meille antaneen. Usein nämä velvollisuudet ovat omaa tulkintaamme ”Isännän” tahdosta.

Aseman väärinymmärrys voi näyttäytyä myös orjan asenteen vastakohtana: Näemme itsemme hallitsijoina – joskus tyranneina. Koska olemme kuninkaallisia, meillä mielestämme on oikeus käskeä, komentaa, kyykyttääkin. Olemme kuin käen poikasia, jotka kasvaessaan työntävät toiset yli laidan. Mielestäni ”kuninkaallinen” asema on pikemminkin vertauskuva siitä, mihin Isä on itse kunkin tarkoittanut OMALLA paikallaan. Siihen asemaan ei kuulu toisten komentelu, töniminen tai ”pesästä” pudottaminen.

Jos Jumala saa ohjata meidän tekemisiämme, homma hoituu, jos oma lihamme ohjaa, olemme keskellä katastrofia! Mitenhän tämän nyt oikein ilmaisisin: Meidän nk. uskovien keskellä on kummallista kilpailua – siitä, kuka pääsee pöntön taakse tai siitä, ettei kukaan toinen tule mikseripöydän ääreen tilalleni tai ei vain kukaan muu pääse keittämään kahvia – kun MINÄ osaan sen homman niin hyvin… On sanottu, että yhteisö on tasan niin vahva kuin heikoin lenkki. Ajatellaanpa asiaa tuota kautta. Jos olen omalla jarruttelullani estämässä seurakunnan tai jonkin työmuodon kasvua – koska en halua päästää ketään ohi! Entä jos jolla kulla olisi sana tai näkökulma, jonka Jumala haluaisi antaa herätykseksi ja/tai siunaukseksi? Entä jos joku toisi lisää äänentoistoon – tai sitten kahvitukseen? Entä jos Jumala kaikkea tuota käyttämällä toisi uusi ihmisiä yhteisöön? Entä jos Jumalalla olisi minulle/sinulle täysin uusi asia/tehtävä varattuna – MUTTA ME käenpoikamentaliteetillamme JARRUTAMME tuon uuden toteutumista?! Kristillisen yhteisön tehtävä on varustaa ja vapauttaa sen jokainen jäsen toimimaan Hänen ruumiinsa rakentamiseksi parhaalla mahdollisella tavalla.

Ydin on sama kuin lasten lauluissa – jokaisella on paikka Isän sylissä/sydämellä. Kun toimimme tuosta tietoisuudesta käsin, olemme paljon vapaampia vääristä taakoista, suorituksesta kuin pelosta tai kilpailusta. Meillä ei ole tarpeen enää pönkittää itseämme millään tavoin. Meille riittää se, kun Isä sanoo: ”Tämä on minun rakas poikani (tyttäreni), johon minä olen mielistynyt.”

Hengellisesti, kutsumuksen näkökulmasta ajateltuna, meitä ei tee evankelistoiksi, pastoreiksi, apostoleiksi, profeetoiksi tms. se, että itse otamme sellaisen tittelin. Ei oikeastaan edes se, että joku toinen antaa meille sen tittelin – vaan kun Jumala on kutsunut meidät palvelukseensa!

Vastaa