268. TE teitte minusta perhosen!

Aikaa sitten törmäsin tarinaan kastemadoista ja perhosen toukasta. Tarina meni jotenkin seuraavasti (tarinassa on runsaasti taiteilijan vapautta, koska minulla ei ole harmainta muistikuvaa, mistä tarinan luin. Perusidea kuitenkin jäi pohdituttamaan):

”Kastemadot ovat vallan mainioita ja ahkeria kaivajia. Ne siirtävät multaa maan pinnalle kuin paraskin kaivinkone. Eräänä päivänä ne huomasivat aluellaan toisenlaisen madon, hieman toisen värisen ja ehkä pienemmän, mutta mato se oli kumminkin. Matomme nautti runsain mitoin kasvisruokaa – mieluusti maan pinnalla. Laiskalta se vaikutti. Ei se siirtänyt multaa minnekään. Se vain söi ja söi – ja pulskistuikin siinä syödessään.

Eräänä päivänä kastemadot huolestuivat. Uuden madon ympärille alkoi kehittyä jotain kummaa seittiä. Ei se terveen madon merkki ainakaan ollut, ne pohtivat. Kovin ovat huonosti kaverin asiat. – Eikä uuden madon olotila yhtään parantunut. Päinvastoin! Se peittyi vähitellen seittiin kokonaan. Kuollut se on, madot pohtivat. Nyt viimeistään, kun seitissä on reikä, eikä ”ketään kotona…” Voi, voi, matoparka, ne voivottelivat. Eivätkä ne yhtään huomanneet ylhäällä maan pinnalla lentävää perhosta.”

Tarina tuli mieleen oikeastaan vasta viimeisimpiä elämäni käänteitä ajatellessani.

Kaikella on aikansa. Niin myös toukkamme ”toukkavaiheella”. On aika kasvaa ja vahvistua hengellisesti.

Joskus elämän olosuhteet/ihmiset eivät tue tätä prosessia. Osa on omaa valintaamme. Kaikkea emme voi valita. Joskus ihmiset ja olosuhteet tulevat elämäämme kutsumatta. Niin myös vaikeudet ja vastoinkäymiset.

Joskus on houkutus alkaa mönkiä maassa sen oman jutun sijaan. Vaikeuksien keskellä suuri vaara on unohtaa se, mikä on.

Näiden narsistikuvioiden keskellä/niitä seuratessa olen kerta kerran jälkeen huomannut, miten tuhoisaa väkivalta muodosta riippumatta on identiteetille. Väkivalta hajottaa ihmisen – sisältä – ja ihminen on oikeasti vaarassa romahtaa, jos ei irtaannu tuosta kuviosta ja/tai saa voimakasta tukea. Tuon tuen saaminen onkin sitten eri juttu. Väkivallan kuvioihin liittyy melkein poikkeuksetta ”uhrin” kontrollointi ja kaikkien tukirakenteiden murtaminen vähin erin. Näin ”uhri” altistuu vieläkin enemmän väkivallalle ja/tai hyväksikäytölle.

Onneksi tämä ei ole tarinan loppu – ei omalla kohdallani, enempää kuin kenenkään väkivaltaa kohdanneen kohdalla. Aina on mahdollisuus. Elämällä. Eteenpäinmenolla. Nousulla – ylöspäin. Elämä (jonka takana on aina Jumala) on voimakkaampi kuin sitä murtavat voimat. Aina!

On aika rakentaa itseä. Vahvuutta. Sitä, minkä Jumala on sinuun ja minuun laittanut.

Viestini on: Jumala on aina elämän puolella. Itsen ja Jumalan näyn suojeleminen ei ole kapinallisuutta – vaikka toisin väitettäisiin. Vaikka piilouduttaisiin minkämoisiin (Raamatun)lauseisiin, voiteluun tai auktoriteettiin, ainakaan Raamatusta ei löydy minkäänmoista perustetta toisen hallinnalle, manipuloinnille ja väkivallalle. Usein tulevat vastaan myös lain rajat.

Oman kokemukseni pohjalta voin todistaa ihmettä: Pimeän ja kaikin puolin oudon ”kotelovaiheen” jälkeen Jumalan Elämän voimasta se, minkä Jumala on suunnitellut ja sisikuntaan pistänyt nousee siivilleen. Samoin se, minkä itsekin on luullut menneeksi/menetetyksi. Joksikin, mikä ei ole mahdollista, nousee ”siivilleen”.

”Koteloitunut” ihminen ei tuohon kykene. Jumala kykenee. Hän kykenee herättämään kuolleen. Hän on ylösnousemus ja elämä – ja nyt. Ajatellaanpa vielä kerran Efesolaiskirjeeseen tallennettua Paavalin ylistystä: Sama voima, joka nosti Jeesuksen Kristuksen kuolleista, vaikuttaa meissä, jotka uskomme. Sama voima, joka herätti Kristuksen kuolleista, voi nostaa meidän elämämme siivilleen!

Kastemadoilla on maassa tärkeä tehtävänsä. Mutta unohdetaan ne madot hengellisenä kuvana. Meitä ei ole tarkoitettu maata mylläämään, vaan loistamaan Kristuksen kirkkautta kaikilla elämän alueilla. Siipiimme on tarkoitettu värit, jotka loistavat nekin Luojansa ja Lunastajansa kunniaa. Siipemme on tarkoitettu kohoamaan ja kantamaan. Jumala haluaa meidän menevän eteenpäin – ilman pidäkkeitä. Ja jos niitä on (vertaa edellinen kirjoitukseni), Hän on tarkoittanut, että voimamme kasvaa niissä – ja entistä voimakkaampina lennämme.

Viimeisimmiltä kuukausilta itselläni on tuosta voimaantumisesta ihan fyysisesti kokemusta – kunnon kohottamisesta. Jotkut koettavat samaa sykleittäin: Välillä he ottavat itseään niskasta kiinni ja tekevät liikuntapyrähdyksen. Väliaikaisesti kunto tietysti kohoaa – sen mukaan, kuinka pitkä ja intensiivinen tuo pyrähdys on. Kunnon tulosta ei pyrähdyksillä tule. Ei myöskään lenkkeilyn tai kuntosalin katselemisella. Töihin täytyy ryhtyä ja työtä pitää tehdä pitkäkestoisesti. Ihmeaineet, dopingista puhumattakaan, eivät toimi pitkän päälle. Ainoa tie pysyvään kunnon kohotukseen fyysisesti on työ ja hikipisarat – ja se tunne, että joskus mennään hapoille ja äärirajoille… ”Kuolema kohta korjaa…” toimii kuntoilussa ystävänä… Tulokset näkyvät.

Tämä toimii myös hengellisesti. Vastamäki ja koettelemukset ovat ystäviämme. Ne opettavat meille taistelukestävyyttä. Myös sitä, miten niissä rukoilla. Jotkut ovat väistyvää sorttia. Ne katoavat rukoilemalla ennemmin tai myöhemmin. Jotkut voivat jäädäkin meitä koulimaan (vrt. Paavalin pistin). Jumalan käsissä niillä on meidän hengellistä kuntoa kouliva ja kohottava vaikutus. Jumalan käsissä niistä tulee ystäviämme.

Kun ajattelen jälkeen päin omia vastuksiani, jopa ”vastustajiani”. Ehkä useiden ongelmien perusjuurella, pahalla, on ollut ajatuksissa, että nyt laitetaan Paul(iin)a pois päiviltä – ainakin hengellisesti. Välikappaleina ovat joskus olleet myös ihmiset, jotka ovat tietoisesti tai tietämättään asettuneet poikkiteloin sen suhteen, minkä olen ymmärtänyt elämäni tarkoitukseksi. Olen joskus kohdannut kirjaimellisesti torpedointiyrityksiä. Niissä ovat välillä tuntuneet kaikki keinot olleen sallittuja. Olen maininnut profetiat, tuhon rukoukset – ja joissain tapauksissa jopa uhkaukset ja sellaista asioiden puhuminen, jotka eivät ole totta. Suuri kyltti noiden asioiden yllä on monesti ollut USKO! Voi kurjuuksien kurjuus! On tosiaan ollut rukous: ”Isä, he eivät totta totisesti tiedä, mitä tekevät! Ja minkä eteen he Sinun nimesi pistävät.” – Tai sitten tietävät, mikä on vieläkin vastuullisempaa. Tosin heidän syyllisyytensä syvyyden analysointi ei ole minun pulmani. Minun pulmani on minun elämäni ja suhtautumiseni. Annanko tällaisten ihmisten/olosuhteiden vetää minut maahan tai pitää minut siinä? Vai näenkö ne ystävinäni? Sellaisina, jotka kasvattavat minua hengellisesti.

Ehkä kertomieni asioiden ”perusjuuri” enempää kuin asioiden fyysinen ilmentymä – ihmiset ja olosuhteet – ovat ”ajatelleet” (tai ne on tarkoitettu) kirjaimellisesti varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan Jumalan jutun elämässäni, nujertamaan. Yllätys – ja harmistus – voi olla se, että nyt ajattelen erityisellä kiitollisuudella näitä treenaajiani:

TE, olette kasvattaneet hengelliset lihakseni. TE olette saaneet minut kasvamaan ensin yksinäisyydessä, nyt myös muiden kristittyjen suuressa yhteydessä. TE olette laittaneet minut ottamaan muun muassa Sanasta rukoillen selville, mistä tässä kaikessa on kysymys. TE olette pakottaneet minut ottamaan selvää myös siitä, kuka on Jumala, johon olette joskus niin kovasti vedonneet. Uskaltaisin sanoa, että olen oppinut tuntemaan pikkuisen Jumalaa tätä kautta. Luulen, että olen saanut väriä siipiini, rohkeutta lentää ja ilon.

Tämän Joulun alla minulla on samanmoinen olo kuin tuolla perhosella:

Tekisi mieli nostaa kädet – ja ylistää Herraa, joka on oikeasti on hyvä ja voimallinen!

2 Comments

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s