Kristuksessa olen suojassa

Kristuksessa olen suojassa

Olen joutunut näkemääni karismaattista kohellusta (korostan, että kysymys on ääri-ilmiöstä, ei mistään normista nk. karismaattisuuden keskellä) pohtimaan rukousta ja esirukousta:

  • Mitä on rukous ja mitä on esirukous?
  • Onko taistelurukousta ja mitä se on?
  • Mitä on hengellinen sodankäynti?
  • Mikä on Pyhän Hengen, armolahjojen tai ylistyksen osuus tässä? Jne. Jne.

Olen nähnyt (ja itsekin kokeillut) kahta ääripäätä: Mainitsemaani kohellusta ja taistelun ääretöntä korostamista ja asian mitätöimistä. Kummastakaan en ole löytänyt toimivaa vastausta, ja etsintäni on kohdistunut tuonne välimaastoon.

Olen kaiken kaikkiaan päätymässä ajatukseen, että elämässä – ei myöskään uskonelämässä – ole jotain on-off -nappia, kytkintä, joka kytkee uskon päälle ja pois. Yhtenä päivän olen ”uskossa”, toisena en. Ei tätä kytkintä ole myöskään suhteessa rukoukseen tai hengelliseen sodankäyntiin. Uskon kipu on siinä, että jokaisen on etsittävä ja löydettävä oma paikkansa ja asemansa tuossa uskon jatkumolla ja kaikessa siihen liittyvässä.

Itsemme ja oman etsintämme varassa emme pelkästään kuitenkaa ole. Raamatusta ja siitä välittyneestä Jumalan ihmisten kokemuksista löytyy osviittaa myös meille.

Viittaan kirjoituksessani kohtaamiini ääri-ilmiöihin ikään kuin toisena ääripäänä. Toivon, että tuo ääripäiden näkeminen asettaa ajatuksemme jonnekin ääripäiden välille, mahdollisimman terveeseen ja tasapainoiseen tilaan.

Käsissäni on ollut kirja, jonka voisi kääntää sanoiksi: Fundementalistin ajatuksenjuoksu. Fundementalistilla tarkoitetaan henkilöä, joka uskoo ääriasetuksissaan äärimmäisen jäykästi esimerkiksi Raamattuun tai Koraaniin. Itse lukeudun henkilöihin, jotka ottavat Raamatun vakavasti. Olen huomannut, että Sana puhuu ja toimii ajassamme ja elämässänikin. Sen sijaan tämä äärimmäinen fundementalismi osaa olla äärimmäisen jäykkää, fanaattista – ja suorastaan neuroottista. Sen ennakkoasetus on, että uskossa on on ja off – nappi. Ihminen on joko uskova tai jumalaton. Mittarina useimmiten on oma oppi. Sama mustavalkoinen ajattelu toteutuu kaikessa mahdollisessa. Äärimmäisiä keinojakaan ei kaihdeta. Esimerkkinä Barak Obamalle syöpää rukoilleet uskovat. Jonkinlaista ”kristillistä pyhää sotaa” havaittavissa.

Välttämättä tuolla fundamentalismilla ei ole edes suoraa yhteyttä raamattu-uskon kanssa, vaan jokin meissä ihmissä saa aikaan tuollaisen äärimmäisen fanaattisuuden ja jäykkyyden, jossa ihmiset ja ilmiöt luokitellaan hyviin ja pahoihin, mustiin ja valkoisiin ja elämä hahmotetaan sitä kautta. Joskus tuo jäykkyys on se ”turvakaari”, joka on rakennettu tukemaan jotakin, mitä sisikunnassamme pelkäämme ja peitämme ja toisaalta estämään törmäyksen voimaa, kun sisikuntamme tila on uhattuna. Tämä pätee sekä yksilöihin että yhteisöihin.

Yksi syy siihen, miksi näin ajattelen, on se, että ns. suuret skandaalit paljastuvat usein mitä jäykimmissä ja ”raamatullisimmissa” piireissä. Muutama vuosi sitten Suomessa otsikoihin nousi pastori, joka oli käyttänyt omia tyttäriään hyväkseen. Tämän pastorin viimeinen saarna, ennen kuin poliisi hänet pidätti, oli Laodikean seurakunnasta. Muutoinkin opetus oli pyhyyttä ja Pyhän Hengen läsnäoloa korostavaa. Samalla tavoin olen kuullut hengellisen kentän ”julkimon” korostavan puhessaan Jumalan tuomiota ja asiaanpuuttumista (muun muassa niin, että vastustajat kuolevat), kun itsellä on kulisseissa asioita, joita hän ei takuulla haluaisi päivänvaloon.

Erikoista tuossa korostuksessa usein on myös se, että noista ”Jumalan asiaan puuttumisen” korostuksesta huolimatta, tällaiset henkilöt ovat varsin kerkeitä tarttumaan omin käsinkin tilanteisiin – joko itse tai jonkun muun siihen tehtävään ”pestaten”. Esimerkiksi tuo ”laodikeaopettaja” uhkasi myöhemmin kotisivuillaan jokaista, joka asian (pedofilia) nostaa esille, kunnianloukkaussyytteellä. Samoin tuo toisen esimerkkini ”julkimo” on järjestelmällisesti joko itse tai ”pestattujen” kautta saanut aikaan kritisoivien ”lynkkauksen”. Näitä esimerkkejä Suomessakin piisaa ihan liiaksi asti.

Jotain on siis pielessä!

Erityisesti yhteisöissä, jotka ovat karismaattisesti suuntautuneita, on vallalla myös ylistyksen kulttuuri. – Henkilökohtaisesti rakastan aitoa ylistystä, oli se sitten kiitollista rukousta tai laulua, ehkä räväkkääkin – mutta aito ylistys ei ole peittely-yritys millekään mitä tarvitsee peittää!

Jeesus sanoi, että Häntä tullaan rukoilemaan (engl. käännös worship, ylistys) Hengessä ja TOTUUDESSA. Oikeastaan niin, että Pyhä Henki ei yhdy ”likaiseen” ylistykseen. Nämä kaksi ovat erottamattomat.

Se miten nuo peitettävän peittelijät onnistuvat ”ylistämään” onkin varsinainen mysteerio minulle… Onko kysymys jostakin fiiliksistä, hetkellisestä helpotuksesta, psykologisesta torjunnasta… mutta luulisi noilla itsellään olevan jo pinnan aika sinkeällä, kun täytyy jatkuvasti suorittaa ”voittovoimassa”…

Aito ylistys on toisaalta kyllä tahdonkin päätös: Minulla on paljon kiitettävää siitä, mitä Jeesus on. Aito ylistys on kuitenkin myös sydämestä lähtevää: Ymmärrän, tiedän, koen, kuka Jeesus on. Ylistys kumpuaa tuosta ymmärryksestä, tietoisuudesta, kokemuksestakin.

Pakonomainen, väsynyt, iloton ylistys – onko se ylistystä? Siinä kysymys. Toisen esimerkkini ”julkimon” olen nähnyt aivat livenä puhuvan. Mieleeni on jäänyt nimenomaan tuo ilottomuus. ”Halleluja! Herra on hyvä!” loi hieman ristiriitaisen viestin, kun se lausuttiin ilottomalla naamalla…

Uskossa nojautumista

Mielestäni rukous on uskossa nojautumista – ei omaa yritystä.

Tiedän Jumalani elävän! Tiedän, että – uskon kautta – olen Kristuksessa ja Kristus on minussa. Siksi minulla ei ole hätäpäivää. Olen täysin suojassa. Täysin turvassa. Tapahtui sitten mitä tahansa. ”Homma on täysin hallinnassa.”

Tämän vuoksi minun ei tarvitse kouristuksenomaisesti suorittaa: rukoilla, ylistää, toistaa hengellisiä manoovereita,… Ei minun tarvitse karkottaa ympäriltäni miljoona demonia… vielä vähemmän taistella ”viholliskuvia” vastaan.

Ensiksikin olen täysin sovitettu Kristuksessa Jumalan kanssa. Minulla on rauha. Ja minulla on avoin pääsy Isän valtaistuimen lue (edelleenkin ilman minkäänmoisia manoovereita!!!). Minun ei tarvitse ”repiä taivasta alas” eikä ”pumpata Pyhää Henkeä”. Taivas ja Pyhä Henki on jo Kristuksessa läsnä.

Saan aidosti, sellaisenani, voittoineni ja tappioineni, silloinkin, kun asiat ovat menneet tosi pahasti pieleen ja olen töpännyt oikein kunnolla… silloin kun olen rikkonut Jumalaa ja ihmisiä vastaan, silloinkin saan tulla Jeesuksen ja Hänen verensä kautta Kaikkeinpyhimpään.

En tiedä, onko tässä syy siihen, miksi aiemmin mainitsemani kaksijakoisuus saadaan aikaan. Halutaan olla hyviä ja pyhiä omina itsenään. Ei haluta nöyrtyä Jumalan voimakkaan käden alle ja luottaa, että HÄN korottaa. Oman puutteellisuuden, syntisyydenkin tunnustamisessa kun on pohjimmiltaan kysymys siitä, että totean, että en itse kykene, vaan vain Kristus minussa kykenee. Tuossa kaksijakoisuudessa on osaltaan kysymys ylpeydestä: Haluan tehdä jutut omalla tavallani, tehdä Jumalan asioita sellaiset asiat mukanani, joihin Jumala ei suostuisi. Yksinkertaisesti tuollainen kulissi ei kestä määrättömiin. Uskon elämä suorituksena on äärimmäisen raskasta. Kulissi rakoilee ennen pitkää. Helpointa olisi, kun pääsisimme omasta yrityksestä ja suorituksesta – puutteemme ja syntimme tunnustaen – armoon. Helpottaa kummasti:

”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.” (Matt. 11:28-30)

Kristuksessa olen suojassa

On valtava ero taistella tuosta kaksijakoisuudesta ja ”yrittävästä/suorittavasta uskosta” käsin siihen verrattuna, mitä on olla Kristuksessa.

Yrittävä/suorittava usko tosiaan yrittää ”repiä Taivasta alas” ja ”pumpata Pyhää Henkeä”, Kristuksessa oleva usko, ottaa vastaan jo tehdyn työn.

Yrittävässä/suorittavassa uskossa nojaudun omaan ymmärrykseeni, tuntemuksiini, voimaani (vaikka pukisinkin sen Pyhän Hengen ääneen, protiaan tai Raamatun Sanaan). Joissakin tilanteissa (esimerkiksi äärimmäinen kiinnostus yliluonnolliseen, demoneihin, sanomien (vaikka niitä nimitettäisinkin profetioiksi) kuulemiseen ja ”tietämiseen” (vrt. tiedon sanat)) on vaara, että myös ”toiset voimat” ovat läsnä.

Itselläni on aika hurja kokemus tuollaisista ”toisista voimista”. Ollessani museonhoitajana/oppaana sattui kerran vallan merkillinen henkilö asiakkaakseni. Tämä henkilö naarasi perässäni opastusretkellä kuin hai laivan perässä. Lopulta hän museokierroksen loputtua kysyi: ”Mikä nainen sinä oikein olet? Sinun puolen suvusta saan kiinni yhdestä naisesta… ja XX:stä voin sanoa…” Hän toden totta kuvasi tuon XX:n erittäin tarkasti – mutta minusta hän ei saanut selkoa. Asiakkaani kertoi, että hänellä on kyky kertoa ihmisten elämästä asioita, tuntea voimakenttiä milloin missäkin, jne. Ja kertoi hän porukankin, mihin kuului. Tuo jos mikä osoittaa, että ”tietämistä” on monenmoista. Edes tarkka analyysi elämästä ei takaa sitä, että siinä puhuisi Jumala! Ongelma on siinä, että tuo kyseinen ihminen ei välttämättä sitä tajua – tuokin minun ”voimakentäntunnistinasiakkaani” aivan vakaasti uskoi, että asia on ihan hyvä…

Yrittävä/suorittava usko – omin voimin (tai sitten ”toisin voimin”) ei ole toimiva, eikä etenkään kestävä ratkaisu.

Olen kertonut kohdanneeni tuon yrittävän/suorittavan uskon hedelmineen omalla matkallani polulta hairahtuneessa karismaattisuudessa.

Omalla matkallani pelko ja arkuus (vaikka periaatteessa korostettiin voimaa ja voittovoimaa) ovat olleet tuon ”karismaattisuuden” hedelmä. On kirjoitettu, että missä Herran Henki on siellä on vapaus. Ei vapaus tehdä mitä lystää, vaan vapaus sisikunnassa. Konrolloivassa, määrittelevässä, jopa manipuloivassa ilmapiirissä ei tällaista Hengen vapautta todellisuudessa ole. On kirjoitettu myös, että täydellinen rakkaus karkoittaa pelon – ja missä on pelkoa, siellä on rangaistusta! Silloin kun määritellään, miten saat uskoa, mikä on oikeaa uskoa, miten tämän uskon on ilmettävä tai miten on ylistettävä tai rukoiltava… voimakkaassa auktoriteettikorostuksessa ja vääränlaisessa ”herrapelossa”/”herranpelossa” ei tätä vapautta voi syntyä,vaan pikemminkin pelko ja nimenomaan rangaistuksen pelko (jumalan tai ihmisten taholta).

Itse asiassa huomaat tuon hyvin äkkiä siinä vaiheessa, kun pyydät itsellesi aikalisää harkita asioita ja etsiä omaa tietäsi Herran kanssa, kontrolloiva uskonnollisuus kirjaimellisesti näyttää piilotetut hampaansa ja ärähtää – osoittaa, että teet jotain, mikä ei ole sallittua. Viesti on selkeä: Kun pysyt rajojemme sisällä, kaikki on ok; kun poistut sieltä, olet vaikeuksissa (riveiltä ja rivien välistä tiedät, että tulet saamaan kunnioittamiesi ihmisten ja Jumalankin vihan).

Itselleni on suuri kysymys: Millaista rakkautta tuo tuommoinen on? Korostetaan Jumalan (agape)rakkautta (joka ei ole ehdollista), mutta tuo rakkaus näyttäytyy vastakohdassaan! Millaista rakkautta sellainen oikein on, kun uhataan henkisesti, hengellisesti (perheväkivallassa joskus kirjaimellisestikin) puukoilla ja puntareilla? Ehkä tuota perustellaan (hengellisellä)auktoriteetilla ja arvovallalla… Tällaisella on muka oikeus tehdä noin?! Kertauskurssina tuollaisen ”rakkauden kosketuksen” kohdalla kannattaa lukea 1 Kor 13 huolella.

Millaista rakkautta on esimerkiksi se, joka lataisee joukon pahansuovia ”rukouksia” tai profetioita toisen päälle?

Juuri tuossa tuleekin esille yrittävä/suorittava – ja kouristuksenomainen – usko, joka ei päästä irti eikä anna toiselle vapautta etsiä ja löytää. Yrittävä/suorittava – ja kouristuksenomainen usko – haluaa, että kaikki toimii heidän (ymmärtämällään) tavalla. Tämä usko kääntyy yritykseksi hallita Jumalaa ja Hänen Sanaansa, kun suunnan pitäisi olla päinvastainen: Jumalan ja Hänen Sanansa pitäisi hallita meitä. Tämä usko alkaa komentaa Jumalaa tekemään asioita, joita ”minä haluan” sen sijaan, että julistaisi Jumalan tahtoa asioiden ylle. Tämä usko alkaa käyttää Jumalan Sanaa (tai ”jumalan sanoja”) jatkeenaan.

Ilmankos ei toimi! Ja ilmankos on raskasta! Saamme tuon puolesta sotia sotiamme yksin – itsemme verille. Nimittäin Jumala ainakaan ei lähde takuumieheksemme!

Sen sijaan Kristukseen nojautuva usko uskaltaa nojata, uskaltaa luottaa… Eikä tuo usko lepää tyhjän varassa, vaan Kristuksen itsensä varassa. Kun olen Hänen puolellaan, olen Voittajan, todellisen voittajan, puolella.

Seuraavassa eräs ”nojautuva” rukous. Se voi kuulostaa täsmälleen yhtä kostonhimoiselta kuin noiden yrittävien/suorittavien rukoukset – Lähtökohta kuitenkin on eri. Kysymys ei ole kostosta, vaan siitä seurauksesta, joka on siitä, kun Kristukseen uskova on Kristuksessa. Huomaat tämän sävyeron, kun luet Raamattua kokonaisuutena, irrottamatta jakeita sieltä, täältä ja tuolta yrittäen pönkittää omaa asiaasi.

Tässä ystäväni (joka on osoittautunut monta kertaa varsin tarkkasilmäiseksi kohtaamieni haasteiden suhteen) alunperin kirjoittamassa englanninkielisessä rukouksessa on monia yksityiskohtia, jotka puhuvat erityisesti niille, jotka ovat kohdanneet ilmiöt niissä muodoissa, joissa olen joidenkin ystävieni kanssa ne kohdannut (mukaan lukien tuhon rukoukset ja profetiat, jotka kohdistetaan eri mieltä oleviin ja heidän tukijoukkoihinsa – ja suorastaan okkultiset manööverit, joilla yritetään ”mobilisoida” tuo tuho näiden ”vihollisina” pidettyjen ylle… Voi hyvänen aika – niitä ”rukouskokouksia”, joissa huudetaan kovaan ääneen ja julistetaan noita asioita, levitetään kädet kuvien tms. esineiden päälle, joissa esiintyvät nuo ”viholliset” tai joilla on jokin kytkös heihin… Kuulostaa enemmän noitakokoukselta kuin kristittyjen rukouskokoukselta – päättele itse!!! ) – kysymys ei siis ole mistään ”henkisen tasapainon järkkymisestä”, vaan todenperäisistä tapahtumista nk.karismaattisessa kentässämme! – Sinänsä varsin veikeää, että tuo rukouksen kirjoittanut ei varsinaisesti ole tietoinen tapahtumien kulusta, mutta kirjoitti kuitenkin ao. tekstin – rohkaisuksi, rukoukseksi. Huomaa, että rukousta ei ole kohdistettu ketään ihmistä vastaan, vaan koko jutun ”juurta” vastaan.

”Elämäni on täysin kätkettynä Kristukseen ja siksi mina pystyn seisomaan minkälaisen vastuksen edessä tahansa.
Tämän vuoksi jokainen vihollisen aie tuhota minut joutuu häpeään…
Ja jokainen vihollisen nuoli minua ja perhettäni kohtaan tuhoutuu…
Ja jokainen side, joka on elämäni yllä, irtoaa…
Samoin jokainen okkultismin linnake, joka vaikuttaa minuun ja perheeseeni, se tuhoutuu – pian, äkkiä…
Kaikki okkultistinen raivo minua ja perhettäni kohtaan vaikenee…
Jokainen perheeni jäsen, ystäväni ja tukijani, jotka ovat tämän hyökkäyksen kohteena, vastaanottavat jumalallisen vapautuksen…
Kaikki hengellien vaikutus, joka on tarkoitettu heikentämään minua tai palvelutyötäni joutuu häpeään…
Kaikki se, mikä hyökkää minua vastaan, kun lepään, kokekoon Jumalan voiman ja joutukoon väistymään…

Jokainen voima, joka ympäröi minua minun palvelustyöni tähden, on tappiolla ja kukistettu…
Jokainen vihollisen asiamies lammastarhassa, se joka tarkoituksellisesti seuraa minua kertoo minusta eteenpäin ”tuolle pahalle maailmalle”, on paljastuu ja joutuu häpeään…
Kaikki haavani,jotka olen saanut tässä taistelussa, parantuvat Jeesuksen veren kautta
Ja kaikki se hyvä, minkä olen tämän taistelun takia jäänyt saamatta, sen saan moninkertaisesti – kaikilla elämäni alueilla: perheessä, taloudessa, terveydessä ja palvelutyössäni.
Kaikki se, mikä on estänyt eteenpäinmenoa – ja suoranaista läpimurtoa – irrottakoon otteensa…
Kaikkea sitä, mikä aiheuttaa vaikeutta palvelutyössäni, kohtaa kuluttava tuli…
Ja kaikki se, mikä on pyrkinyt pitämään minut erillään siitä, mikä rakentaa ja auttaa eteenpäin Jumalan tarkoitusta elämässäni, sen Jumala tuhoaa…
Jokainen ase, joka on kohdistettu minuun, palatkoon takaisin moninkertaisella voimalla.
Olen kätkettynä Jeesukseen. Siksi olen suojassa.

Vastaa