261. Lisää voimaa?

261. Lisää voimaa?

Jokunen aika sitten havahduimme mieheni kanssa erään tuttavamme lakoniseen toteamukseen: ”Me rukoilemme herätystä.” Tuossa rukouksessa ei varsinaisesti ole mitään väärää. Miehelleni ja minulle tuli kuitenkin itsepintainen ajatus: ”Hei ja haloo! Tuon rukouksen eteen pitää myös toimia!”

Ajatus nousi uudestaan tänään mieleeni, kun luin sähköpostissani odotellutta uutiskirjettä. Siinä sanailtiin seuraavaan tapaan:
”Voi, Herra, minä tarvitsen lisää voimaa. Anna, Herra, anna, Herra, minulle lisää voimaa!” Tunnistin itseni noista sanoista. Olen tavannut itseni menneinä vuosina kerta kerran jälkeen rukousjonosta, ”voideltujen” käsien alta rukoilemassa lisää voimaa. Pitkän prosessin seurauksena tajusin, että eihän minun hengellinen elämäni, voimani ja ”voiteluni” pidä/tarvitse levätä ihmisten varassa, vaan henkilökohtaisessa yhteydessä Kristukseen. Vielä tuossakaan vaiheessa en tajunnut ”lopettaa ruikuttamista”. Jotenkin vain pysähtyneessä tilassa odotin jotain enemmän ja/tai odotin jotain muuta – taivaallista liikahdusta, käsiin tipahtavaa tilaisuutta, ja ties mitä.

Olen ollut ymmärtävinäni, että käyttämissäni ratkaisumalleissa, molemmissa, on hienoinen vinouma. Toinen sitoo minut ”voideltuihin”/”voitelun välittäjiin”/esirukoilijoihin/profeettoihin, toinen taas jonkin odottamiseen. Ei voidelluissa mitään vikaa ole, ei myöskään Jumalan antaman suunnan odottamisessa, mutta silloin on asiat vinossa, jos Jumala on jo lähtökäskynsä antanut ja voitelupuolikin on valmiina, mutta minä jähmin paikallani kinuamassa jotain, mikä on jo olemassa, ulottuvillani ja käsissäni.

Ehtoollisjumalanpalveluksessa yksi vaihtoehtoisista lauseista ennen ehtoollisen viettoa on: ”Tulkaa, kaikki on valmiina.”

Kysymys on valmiista teosta, joka on täysin tehty ja joka meidän pitää vain ottaa vastaan. Jeesuksen sovituksen tai ehtoollisen (jossa tuo sovitus on voimakkaasti läsnä – ajatellaanpa vaikka sanoja: ”Sinun puolestasi annettu/murrettu tai sinun puolestasi vuodatettu) lisäksi uskossa on paljon muutakin, joka vain pitää ottaa vastaan. Yksi tällainen on tuo ”voima-asia”.

En lähde tässä käymään opillista vääntöä siitä, miten Pyhä Henki tulee meihin. Ydin on, että Hän on jokaisen Kristuksen oman ulottuvilla. Kun Pyhä Henki tuli ensimmäisten kristittyjen päälle, Hän ei ole täältä minnekään kaikonnut, vielä vähemmän käynyt virattomaksi. Kristuksen kirkko/seurakunta/ruumis on edelleen Hänen varassaan.

Silmäilin eilen iltalukemisiksi Karismaattisuuden kutsua – valtavan paksua kirjaa, jossa käytiin läpi otteita karismaattisuuden historiasta läpi vuosisatojen 1900-luvulle. Silmäillen luettunakin tuli selväksi, että karismaattisuus – vaikka se sanana voi olla vieras joillekin lukijoilleni – on kuulunut yhtenä haarana kristinuskon virtaan ja nimenomaan siinä merkityksessä, että sitä ei ymmärretä erillisenä liikkeenä, vaan Kristuksen ruumiissa/kirkossa/seurakunnassa ilmenevänä Pyhän Hengen työnä. Ajoittain nuo ilmentymät ovat olleet rajujakin, jopa meidän suomalaisessa hengellisessä kentässä. Esimerkiksi lestadiolaisuuden ja herännäisyyden alkuaikoina on todettu olleet apostolientekomaista meininkiä seuratuvissa, helluntaiherätyksen ja karismaattisuuden (60-luvulta eteenpäin poikkikirkollisesti ilmennyt Pyhän Hengen liikehdintä) alkuajoista puhumattakaan.

Olen – taustaani vasten – kirjoittanut paljon vääristynyttä karismaattisuutta kritisoivaa tekstiä siitä yksinkertaisesta syystä, että ”karismaattisuuden kutsun” voiman ovat havainneet myös ne tahot, joilla on intresseinä (joko tietoisina tai tiedostamattomina, ota repolaisista selvä) vaikuttaa ihmisiin ja saada heidät mukaansa. Tällainen karismaattisuus edustaa väärennöstä, joskus varsin oivaltavaa sellaista, koska sitä on niin vaikea erottaa aidosta. Elämää kaivatessaan ihmiset aidon puutteessa ovat valmiit myös tarttumaan tuollaiseen – ja petyttyään helposti kääntävät selkänsä koko karismaattisuudelle. Toinen vääristymä on sekin väärennös, joskin toisenmuotoinen: Tässä väärennöksen muodossa kehällisistä asioista tulee ydintä tärkeämpi; esimerkiksi ilmiöitä korostetaan yli kaiken. Herännäisyyden alkuajoilta kerrotaan tarinaa, jossa yhden paikkakunnan ”heränneet” alkoivat yhä enemmän sulkeutua sisäänpäin ja hakea ”fiiliksiä” profetoinnista. Kokous ei ollut kunnon kokous, jos joku ei profetoinut. Tämä sulkeutuneisuus ja elitismi saivat aikaan sen, että tuon paikkakunnan ”herännäisyys” tuonmuotoisena kuivui kokoon ja sen, että papisto otti välimatkaa moiseen. Toisaalta tunnustusta jälkeenpäinkin annetaan kielilläpuhuneelle ja profetoineelle naiselle, jolla ”oli jalat maassa”.

Yliluonnollisuudessaankin karismaattisuus ilmiöineen pysyy jalat maassa ja on aitoa, Jumalan asiaa ajavaa.

Alussa mainitsemani sähköposti muistutti minua aiemmin herätelleistä ajatuksista:

Miksi me oikein istumme/istuisimme ruikuttamassa enemmän voimaa, kun tuo voima on Kristuksessa ulottuvillamme?

Itselleni on vuosien saatossa tullut rakkaaksi Efesolaiskirjeen 1. luvun jakeet, joissa Paavali rukoilee, että Isä valaisisi Hänen omiensa sisäiset silmät näkemään muun muassa, miten mittaamaton on se Jumalan voima, joka vaikuttaa meissä uskovissa. Hän korostaa vielä sitä, että se voima on täsmälleen sama voima, jonka voimasta Kristus nousi kuolleista ja sama voima, jonka Jumala ”näytti” asettaessaan Kristuksen istumaan oikealle puolelleen, hallitsemaan – myös valtoja, voimia, jne. (Ef 1: 17-21)

Kysymys on oikeastaan siitä, annammeko me Hänelle tilaa elämässämme.

Vastaa