260. Tarvitsemme aitoa, elävää Kristusta

260. Tarvitsemme aitoa, elävää Kristusta

Kirjoitukseni kimmokkeena on ollut Kirkon nelivuotiskertomuksesta eräässä keskustelussa esille nostetut tilastot. Niissä näkyy erittäin selkeästi se, miten ”perinteiset” kristinuskon käsitykset ovat menettäneet merkitystään ihmisten – ja minkä harmikseni totean – erityisesti nuorten elämässä.

Nelivuotiskertomus on pitkä (415 sivuinen) asiakirja. Itse jumahdin sivuille 44-45. Siellä kerrotaan siitä, kuinka eri ikäluokissa uskotaan Jumalaan ja kristinuskon perusoppeihin.

Lyhyesti sanottuna:
Suomalaisista yhä useampi ei usko Jumalaan kristinuskon opettamassa mielessä ja yhtä lailla yhä useampi ei usko Jumalaan ollenkaan. Sama kehityskulku näkyy kaikessa kristinuskoon liittyvässä. Yhtä lailla voi todeta, että mitä nuoremmista on kysymys, sitä voimakkaammin em. suuntaus näkyy.

Tämä suuntaus on tullut vastaan hengellisessä työssä entistä railakkaammin. Kirkon/seurakunnan edustajia on minun muistini mukaan kyllä haastettu esimerkiksi 20 vuotta sitten. Sittenkään en olisi luullut vielä kuulevani kommenttia, jossa työntekijä haastetaan seuraavalla ajatuskululla: Ensimmäiset kristityt olivat suggestoituja ja/tai skitsofreenikkoja. Ihmeitä ei siis tapahtunut ja Jeesus ei noussut ylös. Huh heijaati! Ennen kuin aloin haastajalleni selittämään asioita A:sta, totesin, että johan on kumma kun helluntaipäivänä noita ”skitsofreenikkoja” syntyi oikein roppakaupalla – ja sitten vähän myöhemmin lisää!

Olen pohtinut, onko kirkot/seurakunnat ajettu niin ahtaalle (tai pikemminkin olemmeko antaneet ajaa itsemme niin ahtaalle?), että meistä on tullut niin hajuttomia, mauttomia, näkymättömiä, mitäänsanomattomia, että ihmiset eivät enää kuule sanomaamme? Toki on tottakin, mitä tuossa nelivuotiskertomuksessa myös tulee esille, kirkon (ja seurakuntien) sanomaa rajoitetaan entistä enemmän. Kertomuksessa viitataan mm. uskonnollisten symbolien kieltämiseen julkisissa tNäin iloissa. Tuo kieltäminen on vain jäävuoren huippu. Taustalla on siihen mennessä tapahtunut jo ajatusten vallankumous ts. sitä ennen on paine kieltää sanallinen julistaminen.

Näin Suomessa on tapahtunutkin. Ne seurakunnat, jotka otetaan ilomielin esimerkiksi kouluihin vastaan ja/tai heillä on hyvät yhteydet päättäjiin, tms. samaan aikaan, kun ne pystyvät säilyttämään sanomansa, saavat olla onnellisia! Paine on tuohon mitäänsanomattomuuteen.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että me nk. uskovina, kirkkoina/seurakuntina tarvitsemme elämäämme aitoa, elävää Kristusta, Hänen todellisuuttaan. Hän kykenee meissä ja meidän kauttamme vakuuttamaan ihmiset nimenomaan aitoudellaan, elävyydellään, todellisuudellaan ja toimivuudellaan.

Yksinkertaisesti me emme saa laittaa lamppua piiloon tai menettää suolaamme. Muuten olemme entistä enemmän pulassa.

— Ja sitten se toinen aitouden puoli, josta olen kirjoittanut. Osa ihmisistä (onneksi vain pieni osa!) on pettynyt nk. uskovien/nk. kristinuskon sotkuihin ja töppäyksiin. Jos voimaa ei ole eikä paloa, niin ei parane lähteä näyttelemään tai laittamaan voidellun roolivaatteita ylle, vaan rukoilemaan aidosti voimaa ja paloa, Kristuksen ilmestymistä omaan ja kirkon/seurakunnan elämään. Näytteleminen ja roolitus puskee läpi – ja saa ihmiset perääntymään kahta kauemmas.

Vain aito AITO vakuuttaa aitoudellaan.

Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat, ensin juutalaisille, sitten myös kreikkalaisille. Siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon. Onhan kirjoitettu: ”Uskosta vanhurskas saa elää.” (Room 1:16,17)

Vastaa