257. Hengellisen sodankäynnin harhalyöntejä

257. Hengellisen sodankäynnin harhalyöntejä

Vähintään muutaman vuoden välein putkahtaa karismaattisessa kentässä esiin opetus hengellisestä sodankäynnistä. Kokemuksesta voisin sanoa, että terve ja raitis opetus on monesti pahasti hakusassa. Suhtautumisessa hengelliseen sodankäyntiin on kaksi ääripäätä: Toinen joka kieltää koko jutun ja toinen joka näkee demoneita joka puskassa.

Luulen, että ääripäiden menestykseen syynä on se, että alue on vaikea ymmärtää ja myös se, että haluamme löytää elämäämme kestäviä ja ymmärrettäviä ratkaisuja muun muassa siihen, miksi elämässämme on vaikeaa.

Koko hengellisen (sodankäynnin) todellisuuden kieltäminen on mielestäni tässä mielessä pään puskaan laittamista ja Raamatun asiasta puhuvien kohtien mitätöintiä. Tämän mitätöivän opetuksen ytimenä on usein esimerkiksi se, että Raamatun aikana näistä asioista ei tiedetty yhtä paljon kuin nyt. Tiede on tarjonnut tässä selityksiä, joita Raamatun aikana ei ollut. Selityksien ”välimalli” ulkoistaa hengellisen sodankäynnin esimerkiksi lähetysmailla tapahtuvaksi. Tämän havainnon taustalla on kriisi, johon jotkut lähetystyöntekijät ovat kentillään joutuneet. He ovat kohdanneet todellisuuden, johon he eivät ole tottuneet. Syksyllä luin eräästä raamatunkääntäjästä, joka kertoi käännösprojektien olleen aluksi todella takkuisia. Vastassa oli mitä kummallisempia vastoinkäymisiä, kunnes länsimaista tullut tiimi älysi rukoilla. MUTTA useimmat jättävät hengellisen sodankäynnin vain tuonne lähetysmaille; omassa ympäristössämme olemme yhtä kynnettömiä ja hampaattomia kuin tuo esimerkkini lähetystyöntekijä tiimeineen aluksi oli käännösprojektinsa ongelmien kanssa.

Toinen ääripää sitten on tosiaan ne, jotka näkevät demoneita joka puskassa. Tavallaan ulkoistamisestahan tuossakin on kysymys. Vältän vastuun vaikkapa ylipainosta, kun kakussa on (kaloreiden) demoni [Tämäkin esimerkki on tosi – tapahtunut 80-luvulla eräässä kahvipöydässä, jossa eräs ajoi kakusta kaloreita ulos…] tai käyttäytymisestäni, kun sen takana on demoni. Samalla tavoin voidaan ”demonisoida” tunteet tai ihmiset. Esimerkiksi muutama vuosi sitten kuulin opetusta, jonka mukaan suru ja viha olivat demoneita. Myös ihminen, joka ajattelee eri mieltä voidaan ”demonisoida” ts. väittää, että hänessä on demoni.

Ennen kuin alamme pohtia demoneita, on varmasti paikallaan asettaa hengellinen sodankäynti oikealle paikalleen elämässämme.

Raamatun kokonaisuudessa aiheesta on vain marginaalisesti opetusta. Yksi tärkeimpiä kohtia on kaikille Raamattunsa tunteville tuttu Efesolaiskirjeen 6. luvun kohta, jossa puhutaan sodan juurista – siitä ettei sodassa ole kysymys inhmillisistä asioista, lihasta ja verestä, vaan valloista ja voimista taivaan avaruuksissa – ja kristityn sota-asusta, jolla hän voi selviytyä ja voittaa tuossa sodassa.

Jeesuksen antama lähtökohta tälle sodalle on, että se on valmiiksi voitettu sota. Jumalan valtakunta on jo voittanut tuon sodan. Silloin kun yksilöihmisinä olemme Jumalan valtakunnassa meillä ei ole tuossa sodassa hätäpäivää. Olemme voittajia Kristuksessa ja Hänen seurakunnassaan.

Ei edes vaino, vaikeudet, henkivallat, tms. kykene meitä erottamaan Kristuksen rakkaudesta eikä mikään noista voita Kristuksen seurakuntaa. (Vrt. Matt. 18:18 ja Room 8). Lopullinen voitto on kuvattu Johanneksen Ilmestyksessä.

Haluaisin korostaa tämän voittoisan lähtökohdan lisäksi korostaa sitä, että meidän tulee tajuta tuon ”sodan” juuri ja käydä nimenomaan sitä juurta vastaan oikein asein.

Ehkäpä Paavalin kirjoituksessa Efeson seurakunnalle on taustana se, että myös Efeson seurakunta oli vaarassa harhautua vääränlaiseen taisteluun väärää kohdetta vastaan. Jos näin kävisi sodassa, jota jossain päin maailmaa käydään aivan fyysisesti, voimme vain kuvitella mitä tapahtuu: Armeija, joka taistelee väärällä taktiikalla vieläpä väärää vihollista vastaan ei ainakaan menesty tuossa sodassa, voitosta puhumattakaan. Päinvastoin väärässä suunnassa oleva armeija on entistä alttiimpi vihollisen hyökkäykselle puhumattakaan tilanteesta, jossa se on väärin varustautunut.

Esimerkki talvisodasta. Historian kirjat osaavat kertoa, että naapurimaan armeija oli suurissa vaikeuksissa pientä Suomea vastaan monesta syystä. Heidän upseerinsa, jotka lähetettiin johtamaan maatamme vastaan olivat tottuneet taistelemaan aroilla. Osa sotilaista oli pukeutunut todella kevyesti. Näin ollen tappiot olivat suuret. Lisäksi heillä ei ollut harmainta hajua suomalaisten koukkoustaktiikasta (siis hyökkäyksestä selustaan) ennen kuin suomalainen ohjekirja jäi sotasaaliiksi… ja kaiken huipuksi (ja suomalaisten onneksi) tämän taktiikan myös joukoille laajamittaisesti opettava ohjekirja painettiin vasta vuosi sodan loppumisen jälkeen. Sen sijaan suomalaisten taktiikka oli hyvin joustava ja mukautuva, jopa kekseliäs. Suomalaiset eivät jääneet ”säätämään” ohjekirjojen silloin, kun sellaisen painamiseen ei ollut aikaa, kanssa; joukkojen opetukseksi riitti paperilappunen, johon asia oli painettu.

Harhautus 1 – Väärä vihollinen

Harhautus 1 on väärää tai kuviteltua vihollista vastaan taisteleminen. Tilanne on sama kuin tarkka-ampuja ampuisi variksenpelätintä! Taistelu on turhaa ja hölmöä. Voimavarat voisi käyttää paremmin ja tehokkaammin. Paavali kirjoittaa tästä myös todetessaan, että hän ei taistele ilmaan hosuen, vaan tavoite mielessään.

Käytännön esimerkkejä väärästä vihollisesta:

– Tyypillinen esimerkki on, että taistelemme ihmistä vastaan ongelman todellisen syyn sijasta. Tyypillinen on hengellisen taistelun muotona opetettu rukous jotakin ”vastaan”. Onnettomat ihmiset rukoilevat toisinajattelevia vastaan, kun heidän pitäisi rukoilla näiden puolesta! Ja vaikka kyseessä olisi tilanne, että ihminen olisi antautunut pahuuden käyttöön, tuota ihmistä vastaan rukoileminen on aika hyödytöntä, koska silloin, jos taustalla ovat pahuuden voimat, ne eivät poistu ihmisestä ihmistä vastaan rukoilemalla, vaan vapaus tulee, kun ihminen rukouksen kautta saa vapauden noiden voimien otteesta.

Usein tämä ”vastaan” rukoilemisen opetus on yksinomaan ja vain kavala keino saada nk. uskovat sotimaan toisiaan vastaan. Kerroin muutama kirjoitus sitten esimerkistä, kuinka eräs seurakunta kirjaimellisesti tyhjentyi ihmisillä tämän ”vastaan” rukoilemisen seurauksena. Varmasti tänäkin päivänä vielä syyttävät näiden kuviteltujen vihollisten tekemisiä, sanomisia ja ties vaikka rukouksia huonosta jamastaan. Mutta nuo kertomukseni ihmiset lähtivät nimenomaan näkemänsä takia: Yhteisö joka mainostaa itseään turvallisena, rakkauden yhteisönä ”kiroaa” sieltä lähteneitä näyttäen todelliset – vähemmän turvalliset – kasvonsa.

Me emme voi vakuuttaa nk. ulkopuolisia tai vieraantuneita sanoillamme, elleivät sanamme ole samassa linjassa heidän näkemänsä kanssa. Lisäksi keskinäiset sotamme kuluttavat suotta energiaamme ja käyttävät resurssejamme, jotka olisivat tarkoitetut vallan toisiin tarkoituksiin, nimittän Jumalan valtakunnan sanoman julistamiseen maan ääriin saakka. Keskinäisten taistelujen takia emme tahdo päästä omaa porstuaamme pidemmälle.

– Toinen esimerkki on taistella olematonta vihollista vastaan. Mieheni kertoi esimerkin siitä, kuinka hän uskonelämänsä alkutaipaleella oli mukana ”demonienkarkottamiskokouksessa”. Läsnäolleet ihmiset alkoivat puhutella miehessäni olleita ”demoneita” käskien niitä ilmoittamaan, keitä olivat. Hiljaista oli ollut. Miksiköhän? Siitä luonnollisesta syystä, että demoneita ei ollut.

Herkkien ihmisten kohdalla tämmöisellä puoskaroinnilla saadaan aikaan tuhoa! Ihmisparka, jonka ongelmien syynä pidetään olemattomia demoneita, syyllistyy siitä, kun ongelmat eivät katoakaan: Onko minussa jokin vika, kun demonit eivät lähde? – Ei tosiaankaan!!! Vika ei ole tuossa ”demonisoiduksi” leimatussa, vaan joko siinä, että demoneita ei ole tai siinä, että tuon demonin karkottamista yrittäneellä ei ole kykyä vapauttaa ihmistä.

Harhautus 2 – Väärä asenne

Ehkäpä tämä olisi kuulunut tuonne kirjoitukseni alkupäähän.

Rohkeus ei ole samaa kuin typeryys. Esimerkkini talvisodasta tietää kertoa myös, että suomalaiset tarkka-ampujan toimivat naapurimaan upseereja aluksi kuin omenia korista. Syynä tähän oli se, että asemansa merkkinä nämä upseerit kantoivat valkoista karvahattua. Helppo heidät oli erottaa muusta joukosta. Strategiaan tietysti kuului se, että kun johtajia ei enää ole, on armeija (etenkin kun oli tottunut tekemään vain ja ainoastaan käskyjen mukaan) hukassa. Sen sijaan eräs suomalaisista upseereistä oli esiintyi etulinjassa niin tavallisen näköisenä, että tarkka-ampuja ei nähnyt vaivaa moisen eteen, vaikka tähtäimessä aluksi olikin.

Hengellistä sotaa ei – ainakaan menestyksellisesti – käydä henkseleitä paukutellen, asemaa tms. korostaen. Eikä sitä käydä myöskään itse sotaa korostaen.

Harhautus 3 – Hengellinen sotahulluus ja kiinnostus talismaaneihin

Yksi virhe hengellisessä sodassa on vääränlainen kiinnostus kaikenmoiseen erikoiseen, etenkin demoneihin ja vastaaviin. Välillä demonien metsästys saa melkein okkultistisia piirteitä. Mieheni lisäksi jotkut ystäväni ovat kertoneet vastaavista demoninkarkottamisyrityksistä. Yhtä muun muassa pyöritettiin ympäri ja käskettiin juuria katkeamaan. Ystäväni oli jättänyt kyseisen vapauttamissession melko ristiriitaisin tuntein, kysellen, mitä kummaa kokemus oikein oli?

Ensinnäkin hoopoa! Vaikka tuo ”rukouspalvelija”/”profeetta” oli perustellut toimintansa Pyhän Hengen johdatuksella, tuskin sellaisesta oli kuitenkaan kysymys. Vaikka Jeesus teki sokean silmään tahtaan ja laittoi kädet kuuron korviin, on Uudessa testamentissa varsin vähän perusteita tuon pyörittämisen kaltaisille ”profeetallisille teoille”. Uudessa testamentissa kerrotaan, että ensimmäiset kristityt laskivat kätensä sairasten päälle ja he tulivat terveiksi. Ei siellä kerrota myöskään mistään erityisistä profeettakouluista, tms. vaan annettiin ymmärtää, että ensimmäiset kristityt saivat Pyhän Hengen (johon mm. Joel oli viitannut) yhteisönä ja yksilöinä sillä tavoin, että Pyhä Henki antoi heille suoraan lahjojaan. Näiden lahjojen käyttöpaikka oli sekä syntynyt seurakunta että lähetystehtävä. Näissä yhteyksisä ihmeet ja tunnusteot näyttävät seuranneen Sanan julistusta ilman sen ihmeempiä kommervenkkejä. Miksi me sitten tekisimme tästä jotain niin perin kummallista???

Toiseksi vaarallista! Henkiä tms. ei pidä lähteä jututtamaan eikä niiden perässä juoksemaan. Kuten sanottu, silloin ollaan lähempänä okkultismia kuin kristinuskoa. Humoristisesti sanottuna ensimmäisten kristittyjen kohdalla näyttää tilanne olleen niin, että henget reagoivat heihin, eivät he henkiin.

Olen jokusen verran ollut tekemisissä afrikkalaistaustaisten julistajien/lähetystyöntekijöiden kanssa. Jotkut heistä ovat kertoneet, että alueilla, joilla taikausko on lähellä ihmisten elämää, on vaara, että näiden ihmisten tullessa kristityiksi, nämä kaksi sekoittuvat. Nimenomaan näille julistajille/lähetystyöntekijöille kuvaamani sekaannus on tuttua – ja heillä on täysi työ oikaista vinoumaa, kuten sitä, että ketään ei kirota, vaan tämän puolesta rukoillaan. Myös kiinnostus kaikenlaisiin rituaaleihin on yksi tällaisista vinoumista. Kristinusko ei tue esimerkiksi johonkin tarkoitukseen ”korvamerkittyjä” esineitä. Esimerkiksi rukousliinakäytännössä kuljetaan siinä rajalla, kummasta on kysymys, puhumattakaan siitä, että jolle kulle annetaan esine aivan toisessa tarkoituksessa!

Itselläni on noista esineistä melkoisen erikoinen kokemus tällaisen omituisen siunaus-kirous -akselin omaksuneesta yhteisöstä. Muutama vuosi sitten tiesin erään henkilön rukoilleen/profetoineen minun ja perheeni ylle kuolemaa ja vastoinkäymisiä. Näin tuon ihmisen noihin aikoihin. Hän ojensi meille puisen pöllön mairea hymy kasvoillaan ja totesi, että olimme hänelle niin rakkaita (!!! juu, varmasti, kun ensin toivoo kaikkea kamalaa)… Mitä siinä voi kuin ottaa pöllön vastaan, kun kerran annetaan? Omituista tilanteessa oli se, että sekä mieheni ja minä tunsimme suoranaista kuvotusta katsellessamme tuota pöllöä. Poltimme sen saunan uunissa. Selitys omituiseen oloomme lienee se, että tuo yhteisö tosiaan opetti esineiden käyttämistä ”rukousten” tukena ja niiden välittämiseen.

Samaan tapaan jonkun valokuvan tai omistaman esineen siunaaminen ei välttämättä ole niin kristillistä kuin aluksi tuntuisi. Samalla tavoin esimerkiksi jonkin alueen ”omistaminen” joko aivan paikan päällä tai kartan avulla. Asiat, jotka puetaan pyhään pukuun, eivät ole niin pyhiä erityisesti, jos niihin liittyy jonkinlainen vihainen rukous tai tuhon toivotus tai profetointi. Olen kertonut ahdistuneesta ihmisestä, joka kertoi ahdistavan ajan kodissaan alkaneen tuollaisesta ”kodin siunaamiseksi” nimitetystä tilanteesta, jossa henkilöt olivat ”omistaneet” paikan. On aivan eri asia siunata koti kuin ”omistaa” se!

Jumalan siunauksen välikappaleiksi tai taisteluvälineiksi emme kristittyinä tarvitse talismaneja, vaan yhteyttä Herraamme Jeesukseen ja Häneltä tulevaa aitoa arvovaltaa, emme käden jatkeita!

Itse sota-asusta, joka on Efesolaiskirjeen 6. luvun ydintä, olen kirjoittanut enemmän kirjoituksessani Mitkä ovat aseemme? https://pauliinakuikka.wordpress.com/2012/07/17/930/

Vastaa