Edellinen kirjoitukseni pureutui niihin ongelmiin, joita viestintämme uskosta aiheuttaa.

Erityisesti olen törmämännyt kristinuskoon pettyneisiin, joiden pettymyksen syy on
1) Uskon käyttö väkivallan verukkeena ja perusteena
2) Usko ei näytä toimivan nk. uskovien elämässä
3) (ja usein edellä mainittuihin yhdistyneenä) Uskon ja elämän välillä näyttää olevan ristiriita

Uskon varjolla hyväksikäytetty/ riistetty, uskon ja elämän ristiriidan nähnyt ihminen ”päättää”, että tuollainen usko tai Jumala ei ole hänen elämäänsä varten.

Haluaisin tällaiselle ihmiselle kertoa omaa elämänhistoriaani(kin)[josta elämäntarinani tuntevat tietävät, että siihen sisältyy ”aivan riittävästi” kantapääkoulua siitä, miten järkyttävän julkeasti häikäilemättömät ihmiset käyttävät uskoa omiin tarkoitusperiinsä – usein hyväksikäyttääkseen ja/tai kyykyttääkseen muita] vasten peilaten suurin kirjaimin kertoa/kirjoittaa: JUMALA ON TOISENLAINEN KUIN SE KUVA, JOKA SINULLE/MINULLE ON ANNETTU.

Raamatun kokonaisuudesta välittyy kuva johdonmukaisesti, oikeudenmukaisesti ja luomansa/lunastamansa ihmisen hyväksi toimivasta Jumalasta, Jumalasta, joka ei koskaan riistä/hyväksikäytä – eikä tue tällaista tekoa – ihmistä.

Raamatun kokonaisuudesta välittyy myös kuva Jumalasta, joka on historiassa – myös meidän aikanamme – toimiva Jumala. Tosiaankaan Jumala ei ole kuollut – ei vaikka me nk. uskovat emme aina eläisikään Hänen todellisuuttaan todeksi.

Silloin kun itselleni nämä uskon asiat tulivat todeksi, minua puhutteli muun muassa seuraava Raamatun ajatus:
”Anokaa, niin teille annetaa, etsikää, niin te löydätte, kolkuttakaa, niin teille avataan.”

Ihmisten kohellukseen voimme pettyä. Ihmiset vastaavat omista teoistaan. Meidän on perustavanlaatuisesti ymmärrettävä tämä – ja myös se, että emme väärällä tavalla odota ihmisten vastaavan kyselyymme. Vain ja ainoastaan Jumalalla on perustavanlaatuinen vastaus elämäämme. Kun etsimme Jumalaa, meidän ei tarvitse pettyä löytämäämme.

Silloin jos kristillinen seurakunta/yhteisö täyttää Lähettäjänsä antamaa tehtävää, voimme turvallisin mielin luottaa myös seurakuntaan/yhteisöön. Valitettavasti näin ei aina ole.

Huokaus taas kerran kuultuani viikonlopun aikana muutaman karmivan tarinan siitä, mitä kaikkea nk. seurakunta on valmis tekemään pönkittääkseen omaa kulissiaan ja vaientaakseen sitä herättelevät äänet ja/tai mitä kaikkea nk. ”voitelun” nimissä voidaan tehdä. Olen ymmärtänyt, että tämä itsekkäiden ihmisten torvellus, jossa keskiössä on ”kunhan vain minä” -mentaliteetti, on POHJATON SUO, jota saa rämpiä halutessaan pitkin ja poikin ja/tai kaivaa pohjamutia myöten itsensä väsyksiin.

Suon äärellä on tärkeää ymmärtää, että meidän pitää muistaa tuon suon olemassaolo. Kieltämällä se ei katoa mihinkään. Voimme toki yrittää tehdä työtä sen eteen, että suo muuttuisi kunnon maaksi – ja voimme myös rukoilla sitä. MUTTA kaikkein tärkeintä meille itsellemme on kiinnittää katse uskon alkajaan ja täydelliseksitekijään, Jeesukseen Kristukseen. Meille itsellemme on tärkeintä se, että Hän on Lähteemme. Kuten Jeesus itse sanoo, Häneen uskovasta virtaavat elävän veden virrat. Hänestäkin tulee virvoittava, raikas lähde.

Väkisinkin näiden ajatusten äärellä tulee mieleen Hesekielin kirjan 37. luvun ajatus elävien vesien virrasta, joka virvoittaa maan siellä, minne se tulee:
”Nämä vedet juoksevat itäiselle alueelle, virtaavat alas Aromaahan ja tulevat mereen; niiden jouduttua mereen vesi siinä paranee.
Ja kaikki elolliset, kaikki, jotka liikkuvat, virkoavat elämään kaikkialla, mihin tämä kaksoisvirta tulee. Ja kaloja on oleva hyvin paljon; sillä kun nämä vedet sinne tulevat ja vesi paranee, niin kaikki virkoaa elämään, minne vain virta tulee.
Ja kalastajia seisoo sen rannalla. Een-Gedistä Een-Eglaimiin asti se on oleva yhtä verkkoapajaa. Siinä on kaikenlaisia kaloja, aivan kuin suuren meren kaloja, hyvin paljon.
Sen rämeet ja lätäköt eivät parane: ne jätetään suolan valtaan.
Mutta virran varrella, sen molemmilla rannoilla, kasvaa kaikkinaisia hedelmäpuita. Niistä eivät lakastu lehdet eivätkä lopu hedelmät: joka kuukausi ne kantavat tuoreet hedelmät, sillä niitten vedet juoksevat pyhäköstä, ja niitten hedelmät ovat ravitsevaiset ja niitten lehdet parantavaiset.” (KR 32)

Tällä kertaa vuosien -32 ja -92 käännösten välillä on kyseisessä kohdassa erittäin radikaali käännösero jakeen 11 kohdalla. Vanhempi käännöksemme antaa ymmärtää, että rämeet ja lätäköt jäivät suolan valtaan – eikä niissä ollut kaloja enempää kuin hedelmällisiä kasvejakaan, kun taas uudempi käännöksemme antaa ymmärtää, että ”valtaan jättäminen” oli tarkoituksellista sen vuoksi, että saatiin suolaa… Viime mainittu on asiayhteyden takia lievästi sanottuna käsittämätön käännös, asiayhteys tukisi kr -32:sta.

Ydin kohdassa kuitenkin on, että Jumalan parantava ”vesi” saa aikaan veden paranemisen ja sitä kautta sen, että kalat ja kasvit voivat hyvin.

Jos varovasti tulkitsen Hesekielin profetiaa, se antaisi ymmärtää, että Jumalan virvoittava ja parantava työ saa aikaan paranemista, elpymistä, hyvää hedelmää – ja jopa sitä, että kalastajat saavat kaloja. Jos yhdistämme viime mainitun UT:n ja Jeesuksen sanomaan, tarkoittaisi tuo kalansaalis sitä, että tuon aidon Jumalan työn jäljissä myös ihmisiä kiinnostuu uskosta ja verkkomme tätyttyvät.

Meiltä se edellyttää suostumista Lähteiksi, jotka itse eheydymme, parannumme ja täytymme Jumalan antamalla vedellä ja suostumme myös virtaamaan ”yli” ympäristöömme.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s