Kameleonttimaisuudesta kypsyyteen

Kameleonttimaisuudesta kypsyyteen

Palaan ajatuksessani teemaan, jota olen käsitellyt 16.10. kirjoituksessa ”Kameleontti kentässä – Kuka onkaan palvonnan keskus?”. Nyt en kiinnitä huomiota palvontaan tai sitä suojaaviin mekanismeihin, vaan kameleonttiin itseensä. Kuten tiedämme, kameleontti on tunnettu siitä, että hän pyrkii käytettävissä olevin keinoin sulautumaan aina taustaan/ympäristöön, jossa on. Myös hengellisessä kentässä näitä kameleontteja riittää.

Ymmärrän normaalin lojaaliuden esimerkiksi kirkkoa, seurakuntaa tai työyhteisöä kohtaan. Ymmärrän myös toisten uskon/mielipiteen kunnioituksen, sen että emme tietoisesti ala rakentamaan riitaa tai tragediaa asiasta, jonka tiedämme toiselle olevan merkityksellinen ja tärkeä, vaan pyrimme – silloinkin kun olemme perustavasti eri mieltä – rakentavaan vuoropuheluun.

Lojaaliuden ja kunnioituksen vastapainoksi: Kameleonttimaista tyyliä muuttaa puheita tai opetuksen suuntaa sen mukaan, missä kulloinkin sattuu olemaan, en ymmärrä. Tuo kameleonttimainen tyyli on kuin PR-henkilö olisi tänään K-ketjun kaupassa ja kehuisi Plussa-kortin maasta taivaisiin ja huomenna S-ketjun liikkeessä ja kehuis S-kortin etuja – ja maanantaina menisi kehumaan Euromarkettiin Ykkösbonusta. Mitäpä mahtaisit tuosta PR-henkilöstä ajatella tavattuasi hänet lauantaina, sunnuntaina ja maanantaina eri leireissä? Pitäisitkö häntä jonakin, jonka sanoilla ei lopulta ole mitään painoarvoa? Vai ajattelisitko, että hän tekee tuota työtään vain rahan edestä?

Myynti on myyntiä – ja sitä (useimmiten) tehdään rahan takia. Joskus arvot ja suoraselkäisyys unohtuvat. Hengellisessä kentässä ei pitäisi noin olla. Työssä ei tulisi olla takana raha tai etu – niin palkkansa kuin työnsä tekijä onkin ansainnut. Ei etenkään niin, että alan tuon rahan tai edun vuoksi mukailemaan eri ”ketjuja” sen vuoksi, että lauantaina saan palkan täältä, sunnuntaina tuolta ja maanantaina jostain muualta. Puheeni ja tekoni pitäisi olla samat ”ketjusta” riippumatta. En lauantaina helluntaiseurakunnassa moiti luterilaisia ”kuiviksi ja uskonnollisiksi” (todellisuudessa olen kuullut käytettävän paljon karskimpaa kieltä), sunnuntaina ole pokerinaamalla kotiseuroissa eilen haukkumiani mielistellen ja maanantaina sapatista, vaikka aiemmin olen vakuuttanut Jeesuksen vapauttaneen meidät laista – ja tiistaina lataisen liudan lakipykäliä, vaikka aiemmin olen tiukasti väittänyt, että kirjainhan se on, mikä kuolettaa.

Osa näistä kameleonteista varmistaa (joko tietoisesti tai tiedostamattomasti) selustansa opin ”kaihtamisella” ja puhuvat esimerkiksi siitä, kuinka kirjain kuolettaa. On huomattava, että kuolettava kirjain ei (silloin kun kyseistä kohtaa tarkastellaan asiayhteydessään) ollut (eikä ole) Jumalan Sana, vaan laki, jolla ei ihmisen perinpohjaisen syntisyyden takia ollut voimaa muuttaa ihmistä. Tästä opin kaihtamisesta on usein seurauksena se, että tällaista oppiallergikkoa seuraavan on vaikea päästä perille tämän oppiallergikon edustamasta asiasta. Pitkän aikaa hänen opetustaan seurannut huomaa, kameleonttimaisen vaihtelun – ja joissain tapauksissa – myös sen, että aihepiirit ovat melkoisen kapeita ja spesifisiä, tiettyihin aiheisiin keskittyviä. Ehkäpä juuri tuon ”opittomuuden” seurauksena puuttuu kokonaisvaltainen ote siitä, mitä kristinusko oikein ”kameleontillemme” edustaa; kameleonttimme menee päivästä ja tilanteesta toiseen mukautumalla taustaan ja reagoimalla uhkiin ympärillään.

Kameleonttimaisuus – ja ”opittomuus” – on kristittynä epäkypsyyden merkki, vakaus ja täysi-ikäisyys on Jumalan suunnitelman ydinkysymyksiä. Esimerkiksi Efesolaiskirjeen 4. luvussa Paavali alleviivaa seurakunnan ja armolahjojen/armoitusten tavoitteita. Niitä ovat ”yksi ja sama usko”, Jumalan Pojan tunteminen sekä aikuisuus ja kypsyys.(Ef 4:13) Tähän täysi-ikäisyyteen kuuluvat totuuden ja rakkauden ”noudattaminen” sekä kaikkinainen kasvu Kristukseen, Päähän.

Täysi-ikäinen kristitty ei ole enempää tuuliviiri, joka heittelehtii opillisten tuulien mukaan enempää kuin pelinappula kavalien/petollisten ihmisten käsissä (huom! Paavali kirjoittaa koko ajan kristinuskon liepeillä olevista ilmiöistä, ei tässä ”pimeästä maailmasta”!). Täysi-ikäinen kristitty ei ole myöskään totuutta pakeneva ”puskajänis”. Itse asiassa tuohon rakkauden noudattamiseenkin sisältyy totuus. (Vrt. 1. Kor 13: 6).

Täysi-ikäisellä on yksi tähtäyspiste elämässään: Kaikella tavoin kasvaa Kristukseen.

Johannes Kastajan sanoin: Hänen (Kristuksen) tulee kasvaa, minun vähetä. Tämä ei tosiaankaan tarkoita ”minun” vähättelyä tai katoamista olemasta, vaan että Kristus kasvaa, saa yhä isomman tilan minussa. Syntiinlankeemuksen kertomuksen taustaa vasten kysymys on itse asiasta paluusta takaisin ihmisen alkuperäiseen kutsumukseen: Olla Luojansa kuva. Kristus on toki lunastanut meidät, mutta matkamme kohti tuota kuvana olemista (tai ehkä pikemminkin kuvan kirkastumista meissä) on kesken.

Näitä rivejä kirjoittaessani nousi mieleeni myös Heprealaiskirjeen kohta:

”Koska meillä siis on suuri ylipappi, joka on kulkenut läpi taivaiden, Jeesus, Jumalan Poika, pysykäämme tässä tunnustuksessa.” (Hepr 4:14)

Tunnustus -sanan pohjalla on sana [ομολογεω, homologeoo], joka tarkoittaa avointa julistamista, yhtymistä johonkin, samaa mieltä olemista. Tunnustus on siis avointa, selkeästi esillä olevaa ja johdonmukaista. (Tunnustuksen) Pitäminen [κρατεω, krateoo] vuorostaan tarkoittaa muun muassa sitä, että tunnustuksesta on jämäkkä, tiukka ote. Tunnustuksesta tosiaan pidetään kiinni lujasti, huolellisesti, uskollisesti – irti päästämättä.

Vastaa