Epäuskon kehältä luottamuksen kehälle

Epäuskon kehältä luottamuksen kehälle

Viime viikolla automatkalla pohdimme mieheni kanssa menneitä kokemuksiamme, erityisesti elämässämme ollutta usean vuoden omituista aikaa, jolloin kävimme kirjaimellisesti vastuksesta vastukseen. Voisi oikeastaan puhua tappion kierteestä, johon ei ollut yhtä ainoaa syytä, vaan voisimme puhua ilmiöstä, joka ruokkii itse itseään.


Epäuskon kehä

 

Kuvaisin tilannettamme epäuskon kehällä, johon putosimme karvaiden kokemuksiemme jälkeen: Pettymys johti pelkoon ja eristäytymiseen, ne taas tukiverkon puutteeseen ja syvenevään pettymyksen, pelon ja eristäytymisen kierteeseen ja tappion tuntoon.

Pettymys

Pettymys nimenomaan hengellisessä kentässä on perustavanlaatuinen sen vuoksi, että perusolettamus (edelleen 2000-luvulla) on, että hengellisyys, Jumala, pappi, kirkko/seurakunta ovat luotettavia. Ihminen, joka tuntee löytäneensä uskosta vastauksen kyselyynsä, pettyy syvästi hyvin perustavanlaatuisessa asiassa.

Tällaiselle ihmiselle voimme hokea hokemistamme, että kirkko ja seurakunta koostuvat ihmisistä. Ja että nämä ihmiset voivat olla hyvin lihallisia. Pettyneen ihmisen on usein vaikea erottaa näitä kahta toisistaan, koska me ihmiset annamme kirkolle/seurakunnalle – jopa Jumalalle ”kasvot”.

Se, mitä teemme hyvässä ja pahassa, samaistetaan helposti siihen, mitä me sanomme edustavamme. Hengellisen pettymyksen kokemuksesta seuraa helposti heiluriliike vastakkaiseen suuntaan.

Eristäytyminen

Omakohtainen esimerkki: Hengellisyys, josta otin välimatkaa oli saanut vaikutteita karismaattisuudesta, menestysteologiasta, jne. Henkilökohtaiset profetiat ja Hengen ilmoitukset olivat korostuneessa roolissa, samoin demonien näkeminen ongelmien syynä ja siitä luonnollisena seurauksena demonien karkottaminen. Kun tajusin, että tämä oikeana pitämäni oli ainakin osittain verho ihmisten manipuloinnille, jopa mustamaalaamiselle – ja mustamaalaamisen vastapainoksi myös ”valkomaalaamiselle”.2 Tällä ei loppu pelissä näyttänyt olevan mitään loogista yhteyttä esimerkiksi moraalisen selkärangan tai vaikkapa Raamatun Sanan todellisen noudattamisen kanssa. Menestysteologian yhden haaran, nk. voimateologian opetus näyttäytyi muun muassa ”uskon julistuksissa”, joissa julistettiin paikkoja (esimerkiksi talo, yritys tai paikkakunta) ”omaksi” tai julistettiin tuhoa nk. vastustajien ylle.
Kun asia alkoi minulle avautumaan koko karmeudessaan, ajattelin ”Ei herttilei! Tuo ei ole Jumalasta!”. Ei totta totisesti ollutkaan!

Reaktioni oli: Tällaisesta on pysyttävä etäällä! – Kuten voi kuvitella, tuollainen ratkaisu(kaan), ei ole helppo tai kivuton. Hengellisyys, joka nyt edusti minulle samaa kuin ”raiteiltaan mennyt”, oli ollut syvästi osa elämääni. Tämän raiteiltaan menon toteaminen vei syvän opilliseen kriisiin samaan aikaan kuin aiemmin luontevat ihmissuhteet katkesivat. Yksi syy tähän katkeamiseen oli luonnollisesti se, että opillisen korostuksen mukaan eri mieltä olevat olivat raiteiltaan, demonisia, tms. ”Käännyttämisyrityksissä”, niissäkään ei kaihdettu käyttää ”profetiaa”. ”Ota Paul(iin)alta syyllisyys pois.” ”Paul(iin)a on niin pimeydessä, että hän ei tule puhumaan kokouksissa muutamaan kuukauteen.” (Viime mainittu oli helppo osoittaa vääräksi profetiaksi, koska juuri kyseisen ”profetian” julki lausumisen aikaan OLIN puhumassa lähiseurakunnassa.)

Seuraus oli, että otin peninkulman mitan välimatkaa kaikkeen profeetalliseen viittaavaan. Samaan aikaan luin paljon hahmottaakseni, mitä ihmettä karismaattisessa kentässä oikein tapahtuu. Sain hyviäkin selityksiä, kuten ajatuksen siitä, että totta tosiaan röyhkeä ihminen voi toimia pokerinaamalla hengellisessä kentässä kenenkään kyseenalaistamatta – siitä huolimatta, että yhteisössä korostettaisiin oikeita, Jumalan mielenmukaisia toimintatapoja, Jumalan voitelua tai väitettäisiin kirkkauden olevan läsnä.

Olen useaan otteeseen kertonut esimerkin, jossa eräs ”Jumalan voideltuna” itseään tituleeraava meni nk. liian pitkälle, että päästi suustaan oikein kunnon ”kalajutun”: Olimme erään seurakunnan tilojen vihkiäistilaisuudessa, jossa tämä ”voideltu” kiitti puheessaan Jumalaa siitä, että tämä oli ollut niin hyvä: Kaikki tilojen ostoon tarvittavat rahat olivat tulleet uskosta osattomilta. Siinä pohdin, että mihinköhän kategoriaan tämä ”voideltu” itseni pistää. Todistettavasti olin – seurakunnan taloudellisen tilanteen tietäen (puhuttuani tämän ”voidellun” kanssa puhelimessa – laittanut tietyn summan seurakunnan tilille ostoa edeltävänä päivänä! Tiedossani on, että en ollut edes ainut uskovan nimeä kantava, joka oli kortensa kekoon laittanut asian suhteen. Nimenomainen ”voideltu” samoihin aikoihin puheissaan painotti sitä, että Jumalan seurakunnassa ei kannata valehdella tai muutoin käy kuin Ananiaan ja Safiran. Tuli väkisinkin mieleen ajatus, että jos Jumalan kirkkaus olisi ollut tuossa seurakunnassa, olisi vihkiäistiaisuus päättynyt toisin! [Onneksi Jumala näyttää olevan armollisempi – antaa aikaa jopa parannuksentekoon, mutta em. olisi ollut opetuksen looginen seuraus!!!]

Lukemassani kirjallisuudessa on kaikesta päättäen ollut rikkojakin jyvien seassa. Nimittäin nyt myöhemmin asioita tutkiessani olen huomannut, että karismaattisuuden tms. ilmiöitä kritisoivat tahot ovat joissain tilanteissa menneet rajusti toiseen ääripäähän – ehkäpä sen takia, että hekin ovat syystä tai toisesta pettyneet näkemäänsä. Seuraus oli, että aloin ”varoa uskomasta liikaa”.

Oleellinen ero

 

Oikeastaan vasta viime kesänä aloin miettimään, mikä ihme elämässäni oli nyt erilaista kuin elämäni kinkkisimpinä hetkinä, jolloin tunnuin säilyttävän pokkani, voimani ja jopa mielenterveyteni vastoin kaikkia (psykologian) lainalaisuuksia ja tilanteiden helpotettua olin kaikin tavoin maassa. Löysin yhden tekijän, joka oli eri tavoin: USKO. Tuolloin olin sisikunnassani nojautunut Jumalan lupauksiin Sanassaan, nyt (kuten aiemmin totesin) varoin uskomasta liikaa!

Toinen asia, joka erotti aiemmasta, oli se, että minulta puuttui tukiverkko – osin sen vuoksi, että en uskaltanut liittyä kunnolla oikein minnekään, kun pelkäsin pettyväni ja/tai saavani selkääni uudemman kerran.

Tästä sekamelskasta yhdessä sen todellisuuden kanssa, josta edellisessä kirjoituksessani (Narsismin hengellinen puoli) kirjoitin, oli seurauksena se, että en/emme kyenneet näkemään asioita – ja vielä vähemmän niiden ratkaisuja – selkeästi. Asioita mutkisti entisestään se, että suuri osa suomalaisista kristityistä tuntuu olevan aivan pihalla hengellisen taistelun/sodan suhteen. Heidän perusolettamuksensa tuntuu olevan, että taistelu on loppunut, kun ihminen Kristuksen oma! Toinen äärilaita on sitten se, että joka kiven ja kannon takana tuntuu olevan demoni.

Vasta kun suostuin/suostuimme uskomaan, että hengellinen taistelu on todellisuutta ja että peruslähtökohtaisesti olemme Kristuksessa voittajan puolella tässä taistelussa ja että meillä on oikeus seisoa Jumalan Sanassaan antamissa lupauksissa, asiat alkoivat sujumaan uudella tavalla.

Samaan aikaan löysimme myös niitä ihmisiä, jotka ymmärsivät sekä taistelun että voiton lähtökohdat. Löysimme ystäviä ympärillemme (tai pikemminkin niin, että he löysivät meidät ja pystyivät murtautumaan pelkomme ja epäluottamuksemme läpi), joiden kanssa uskaltauduimme jakamaan asioita menneisyydestämme ja nykyisyydestämme. Ihmisiä, joiden kanssa pystyimme rukoilemaan ja jotka koimme riittävän turvallisiksi myös neuvomaan meitä eteenpäin. Tukossa olevat tiet alkoivat avautumaan kaikilla mahdollisilla elämän alueilla. Löysimme myös tilaisuuksia palvella.

Epäonnistumisen kehä on kääntynyt vastakohdakseen: Usko, luottamus, liittyminen, tuki, ”voitot”, uskon lisääntyminen jne.

Emme enää jossittele. Sellainen on hyödytöntä. Valitusvirsien sanoin: Jumalan armoa on, että emme ole perin hävitetyt. Jumalan armo on uusi joka päivä.

Siinä, missä olemme poikenneet Tieltä pois, kohtaa meidät armo ja paluun mahdollisuus.

Vaikka inhimillisesti on tuntunut, että olen/olemme palanneet alkuun – olemme silti päätyneet tavallaan pidemmälle kuin, mistä lähdimme liikkeelle. Jopa tuo epäonnistumisen kehä, jonka olemme kokeneet, on tavallaan päätynyt hyväksemme. Asioihin on tullut syvyyttä ja etäisyyttä, ehkä kypsyyttäkin.

Vastaa