Skip to content

Mitä tapahtuu, kun ihminen kohtaa Herran kirkkauden?

Muutama viikko sitten yksi kirjahyllyistäni romahti joko heikkouttaan tai kirjojen painosta – tai sitten niiden yhdistelmänä. Näkymä ei oikein ollut lohdullinen, kun hirvittävä kasa kirjoja lojui lattialla hirvittävässä sekasotkussa. Kirjaromahduksesta oli kuitenkin se ”siunaus”, että tuli yksitellen käytyä kirjat uudestaan läpi ja jokunen otettua sängyn päätyyn iltalukemisiksi. Monta aiemmin lukemistani kirjoista on avautunut uudessa valossa. Näitä mutusteltuja aihepiirejä jaan sitä mukaa kuin niitä pystyn purkamaan paperille.

Ensimmäisenä ajatuksia kirjan Jumala käy kirkossa (Raymond C. Ortlund Jr., Päivä Oy, 2003) kirvoittamana.

Vuosien mittaan olen kuullut puhuttavan Herran kirkkauden, pyhyyden ja tulen ilmestymisestä. Tuota ilmestymistä on myös rukoiltu. Osaa näistä ihmisistä kuunnellessani olen pohtinut, ymmärtävätkö he todenteolla, mistä he puhuvat ja mitä he rukoilevat. Herran kirkkaus, pyhyys ja tuli on kaikkea muuta kuin tunneperäistä fiilistelyä tai hengellinen meriitti.

  1. Niissä kohdissa, joissa Raamatussa kerrotaan Jumalan kirkkauden ja pyhyyden ilmestyneen, tuodaan esille se, että ihminen ei kestä tuota kirkkautta ja pyhyyttä koko suuruudessaan. (Vrt. 2. Aik. 5: 13,14, Hes 1:28)
  2. Samoin niissä kohdissa, joissa Raamatussa kerrotaan Jumalan kirkkauden ja pyhyyden ilmestyneen, sen kohdanneet ovat tunteneet syntisyytensä perinjuurin. Tuossa kirkkaudessa ja pyhyydessä on jotain niin kuluttavaa, että synti ei kestä sen edessä. Kaikki on peittämätöntä ja paljastettua. Samalla mukana on myös puhdistuksen tuli. (Jes. 6)
  3. Silloin kun ihminen kohtaa aidosti Jumalan kirkkauden, hän ei tuon kohtaamisen jälkeen ole samanmoinen – kaikkein vähiten hän on halukas palaamaan entiseen. Elämä ja roolit ovat perunjuurin paljastuneet ja kohdanneet Puhdistajan tulen. (Jes. 6)
  4. Usein Jumalan kirkkauden ja pyhyyden kohtaamiseen liittyy myös kokemus uudistumisesta: suhteessa Jumalaan ja Hänen kutsuunsa tai tämän kutsumuksen synty. (Jes. 6)

Todellisen Herran kirkkauden, pyhyyden ja tulen kohtaamisessa on jotain sellaista, että sen jälkeen ihminen pikemminkin

  • tutisee kuin fiilistelee ja
  • on nöyrä Jumalan voiman edessä kuin röyhistää rintaansa sanoen: Minäpä olen kohdannut Herran (kirkkauden).

Todellisen Herran kirkkauden, pyhyyden ja tulen kohdattuaan ihminen ei pelkää ihmisiä, vaan Herraa. Jumalan kirkkaudessa, pyhyydessä, tulessa ja voimassa on jotain niin massiivisen mahtavaa, että ihminen tietää, että on jotain, mikä on suurempi kuin mikään muu voima ja valta maailmankaikkeudessa.

Näitä rivejä kirjoittaessani mielessäni on Psalmin 145 kohta:

”He puhuvat sinun valtakuntasi kunniasta ja kertovat sinun voimastasi.–”

Itseäni sykähdyttävästi puhuttelee kohdan vivahteet.

Heprean kielen sana אמר [´amar] tarkoittaa paitsi puhumista, myös ´sanomista sydämestä ja/tai rohkeasti´. Kunnia sana on כבוד [kabowd] ja tarkoittaa sekä kirkkautta, kunniaa että yltäkylläisyyttä. מלכת [malkuth] puolestaan tarkoittaa ´valtakuntaa, kuninkuutta, kuninkaallista ja/tai suvereenia (hallinta)valtaa´ ja דבר [dabar] toisilleen kertomista sekä גבורה [gebuwrah] ´voimaa, majesteettisuutta, valtasuuruutta ja voimallisia tekoja´.

Jumalan (kirkkauden) kohdannut henkilö sanoo/puhuu sydämestään, jopa rohkeasti Jumalan valtakunnan/kuninkuuden/suvereenisuuden kirkkaudesta/kunniasta/yltäkylläisyydestä ja kertoo toisille Jumalan voimasta/majesteettisuudesta/valtasuuruudesta/voimallisista teoista.
Kysymys on tunnustamisesta ja todistamisesta. Kysymys on jostain, mitä henkilö katsoo ja minkä hän todistaa olevan olemassa ja jostain, mistä hän puhuu muille.

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: