Usko vetoaa Jumalan lupauksiin

Taustaksi Sinun kannattaa lukea tätä kirjoitusta edeltävä Hes. 34:ään pohjautuva kirjoitus, jossa olen kuvannut yhdeltä näkökannalta hengellisen kentän ilmiöitä ja sen seurauksia – ja myös Jumalan asiaan puuttumista.

Henkilökohtaisesti olen kohdannut Hes 34:n kuvaamat ilmiöt sekä lampaan että paimenen näkökulmasta. Ilmiöihin havahtuminen johti syvään uskonkriisiin – ja onneksi nyt taidan olla kovasti jo voiton puolella. Iloitsen siitä kovasti, koska uskon uusi löytyminen on tuonut elämääni niin uutta vapautuneisuutta, iloa kuin voimaakin.

Jokaisella on omat heikot kohtansa. Minun heikkouteni on sisäänpäin käpertyminen vaaran uhatessa. Olen kuin kilpikonna, joka vetäytyy kilpeensä eikä tule sieltä helposti ulos. Eivätkä kohtaamani väärinkäytökset hengellisessä kentässä ole tätä tautia suinkaan parantaneet vaan pikemminkin päinvastoin. Siellä  missä luuli löytävänsä suojan, yhtäkkiä haavoitettiin ja lyötiin. Se teki minut hyvin ennakkoluuloiseksi.

Se, että olen nähnyt ”hyvää ja aitoa” uskoa, on säilyttänyt sen tärkeän säikeen, että olen tässä kirjoittamassa. ”Jumala on uskollinen”. Hänen uskollisuutensa ja se, että Hän on valmis lapsensa etsiäkseen näkemään vaivaa, on varmasti yksi syy, että (näin uskon), Hän on lähettänyt Hänen äänensä kuulevia ihmisiä oikeaan aikaan sanomaan oikeita sanoja, rukoilemaan oikeita rukouksia, jne.

Väärinkäsityksiä uskosta

Olen kirjoittanut uskon väärästä markkinoinnista.

  • Osa tästä markkinoinnista lienee tarkoitushakuista. Silloin ihminen ymmärtää sen, mitä tekee.
  • Osa on ymmärtänyt uskon itsekin väärin. Koska kyse on väärästä/harhaanjohtavasta markkinoinnista, ei ole suinkaan ihme, että tuote ei toimi halutulla tavalla!

Aivan äskettäin sain kännykkääni tekstiviestin, jossa eräs ihmien ihmetteli sitä, miksi hänen rukouksiinsa ei vastata (asia tuli pikkuisen kiertoteitä esille, mutta idea oli tuossa). Henkilön edesottamuksia seuranneena ymmärsin yskän vallan hyvin. Ehkäpä ei, koska tämä ihminen halusi pakottaa Jumalan tekemään oman mielensä mukaan eikä mukautumaan Jumalan tahtoon. [Huomio, en väitä, että vastaamattomien rukousten syy on aina tässä. Uskoisin, että tapausesimerkissäni tällaisesta on kuitenkin kysymys… avaan asiaa hieman…]

Käskenkö Jumalaa?

Kyseinen esimerkkitapaus on nauttinut runsaissa määrin opetusta, jonka mukaan Jumala tottelee, kun me käskemme. Tämän opetuksen perusteella

  • voin vaatia puolisokseni naapurin Mattia [vaikka olisin itse naimisissa tai toinen olisi – katsokaas, kun meillä on oikeus pyytää parempaa… (jos kuulostaa liian hurjalta, näin ei ole, vaan tosiaankin tuollaista opetusta – valitettavasti – on!!!)] tai
  • naapurin Mersua (vaikka se on tuon naapurin oma)…
  • minulla on oikeus pyytää, että joku maksaa laskuni tai
  • ostaa minulle talon (on eri asia tuoda tarve Jumalalle kuin nimeltä mainiten sanoa, että haluan, että Lassi maksaa laskuni…) tai
  • omistaa itselleen toisen talo (olen kertonut esimerkin, että erään tämän opetuksen omaksuneen jäljiltä talon omistaja oli todella ahdistunut, kun eräs ”uskon sankari” oli julistanut omakseen talon rukouksessa…).

Olisikohan edellisissä rukouksissa mitään tekemistä yhden kymmenestä käskystä kanssa – sen, jossa sanotaan, ettei tule tavoitella lähimmäisensä puolisoa,… eikä mitään, mikä on hänen omaansa!

Eräässä tilanjakojupakassa   ”uskon sankari” piirsi rajan kohtaan, jossa tilasta olisi 75 % tullut tälle ”uskon sankarille” – koska Jumala oli puhunut… Jouduin melko kyynisesti toteamaan, että tämän henkilön ”jumala” ei euroista taida paljon ymmärtää… ON ÄÄRIMMÄISEN TÄRKEÄÄ, ETTÄ EMME SOTKE OMIA MIELIHALUJAMME JUMALAN TAHTOON – JA PISTÄ JUMALAN SUUHUN SANOJA, JOITA HÄN EI SANOISI!!!

Miten olisi profetia?

Yhtä vaarallinen kuin tuo uskossa omistaminen (ja joskus jopa tehokkaampi) on asian pukeminen profetiaan tai ”kokemiseen”. Se minkä verran näin tekevät tajuavat itse tekojaan, on mysteeri minulle. Joskus vaikuttaa liian(kin) tietoiselta. Itselläni on vuosien takaa kantapääkokemus siitä, kuinka tehokasta tuollainen saattaa olla. On siinä aika altavastaaja, kun ”voideltuna” pidetty ”profeetta” puhuu ”hengen” paljastamaa asiaa. Onnekseni en ollut yksin tuota näkemässä, vaan kanssani useampi ihminen näyttämässä toteen, että profetiat olivat vääriä. Silti täytyy sanoa, että meille asian nähneille moiset ”profeetat” ja ”profetiat” aiheuttivat pitkään kestäneen profetioiden karttamisen – sen verran yököttävää touhua moinen oli. Kaiken huippu asiassa oli, että – nostettuani asian esille – ihan pokerinaamalla tämä nk. profeetta sanoi: ”Taisi Pyhä Henki paljastaa”… Voi hyvänen aika! Pyhä Henki ei valehtele – eikä laita kenenkään päälle asiaa, jota toinen ei ole tehnýt!!! Siitä ainakin luulisi erottavan väärän profetian…!

…tai uskottelu..?

Kolmas asia on ”uskotteleminen”. Olen niin uskon kuin positiivisen ajattelun kanssa törmännyt näihin ”uskottelijoihin”. He väittävät, että asiat muuttuvat paremmiksi – suostumatta näkemään realiteetteja. Joissain tapauksissa usko toimii vastoin olosuhteita, julistaa näkymättömiä näkyviksi – Jumalan lupauksen mukaan. Silti usko ei ole sinisimäinen tai hölmö. Vanha tarina kertoo miehestä, joka luotti niin paljon Jumalan apuun, että hylkäsi ihmisen avun – vaikka Jumala nimenomaan oli sen lähettänyt (naapuri, vene, palokunta, helikopteri) pelastamaan tulvalta. Kun tarinamme päähenkilö hukuttuaan syytti Jumalaa siitä, ettei hän ollut mitään tehnyt asialle, Jumala kertoi lähettäneensä nimenomaan nuo ”inhimilliset” pelastajat.

Ylläkuvaillun tyyppinen ”torvellus” oli sellainen usko, josta halusin etäälle. Olen aiemmissa kirjoituksessani kirjoittanut siitä, mitä (helpostikin) tapahtuu: Kovia kokeneen liipasinsormi tulee yliherkäksi ja hän alkaa ampua kaikkea liikkuvaa. On äärimmäisen tärkeä löytää tasapaino ja näkemys siihen, mikä on aitoa ja oikeaa, mikä ei.

Sanasta se  löytyy

Pahimman kriisini aikana en jaksanut lukea juuri yhtään mitään. Se mitä pystyin lukemaan, kuvasi tuntojani – oli se Psalmi tai Jeremian kirjan kohta, jossa Jeremia valittaa väärien profeettojen tekosia. Tuollakin sanoituksella on paikkansa ja aikansa.

Haasteeni näin jälkikäteen ei ollut suinkaan valikoitujen kohtien lukeminen, vaan se, että löysin internetin pullollaan pettymystäni tukevaa ja ruokkivaa kirjallisuutta. Ilmiö ikään kuin ruokki itse itseään. En uskaltanut katsoakaan mihinkään ”liian uskonhenkiseen” päin (se kun viittasi menestys- tai valtateologiaan, jota saamani opetus muistutti)… ja se, mitä oli tarjolla, oli kaikkea ruotiva kirjoittelu. [Välikommentti: Kysymys ei ollut teologisen tiedekunnan kirjallisuudesta, vaan omista löydöksistäni, joista jälkikäteen suuri osa ei täytä enempää dogmaattisia, eksegeettisiä kuin muitakaan nk. tieteellisiä kriteereitä!]

Olivat ryöstää minulta uskon

Oikeastaan jälkikäteen tuon äärilaidan käyneenä totean: Olivat mokomat ryöstää minulta uskon!

Haavoittuvaksi minut teki tietenkin myös se, että en löytänyt paikkaani hengellisessä kentässä. Ongelmani oli se, että olin lähtenyt monien mielestä ”ihailtavasta”/”kasvavasta”/”elävästä” seurakunnasta, jollaisen monet halusivat oman yhteisönsä olevan. Tavoitteesa olla elävä ei sinällään ei ole mitään vikaa. Totta kai eläviä saamme -(ja meidän pitäisikin) olla –  mutta ilman ”karismaattista hölmöilyä” (joka itse asiassa on kaukana aidosta Pyhän Hengen aikaan saamasta karismaattisuudesta), joka sai minut (ja monet vastaavan kokeneet eri yhteisöissä halki maailman) karistamaan tomut jaloistaan. Toinen ongelmani oli, että pelkäsin pettyväni uudelleen (eikä pelkoni ollut edes aiheeton, vaan samantyyppiseen hölmöilyyn törmäsin muutamassa rukouspiirissä ja seurakunnassa… ei oikein innostanut moinen).

Kaikkein kummallisinta oli se, että elämäni tiukimmissa mutkissa selviydyin ikään kuin vahvana – ja sitten tömähdin vatsalleni todella syvään kuoppaan. Hämmästelin, mikä ihme tuollaiseen voisi olla syynä. Viimein tajusin, mikä ero nykyisyydelläni oli entiseen: 1) Monet asiat olivat paremmin kuin ennen ulkoisesti ja silti 2) Olin maissa – ja kaikkein merkittävin ero 3) nimenomaan noissa tiukoissa mutkissa turvauduin täysillä Herraan ja Hänen Sanaansa 4) nyt pettymysten seurauksena olin hyvin varautunut ”uskomasta liikaa”.

Yhdistäväksi tekijäksi menneisyyden vahvuuden kanssa ei paljastunut silloinen yhteisö tai tukiverkko (joka itse asiassa oli suuri syy elämäni monimutkaisuuteen ja ahdistavuuteen), vaan sisimmässäni ollut usko, joka kantoi vaikeuksien keskellä ja läpi.

Tämän tajuttuani jouduin lähtemään uudestaan etsimään kadoksissa ollutta uskoa, sitä millainen se oli.

Usko vetoaa Jumalan lupauksiin

Heprealaiskirjeen 11. lukua on nimitetty uskon luvuksi – eikä suotta. Vanhan testamentin tunnettujen ja vähemmän tunnettujen esimerkkien avulla kirjen kirjoittaja maalaa lukijan eteen kuvan siitä, mitä usko on.

Päällimmäiseksi itselleni luvusta on jäänyt se, että usko on Jumalan lupauksiin vetoamista, lupausten soveltamista omaan elämään.

Vuosia aiemmin elämäni muutamissa tiukoissa tilanteissa olin löytänyt Sanasta lupauksen ja/tai kehotuksen ja ymmärtänyt sen koskevan itseäni, vedonnut siihen – ja saanut lupauksen mukaisen vastauksen.

Yksi näistä tiukoista tilanteista oli 2005 todettu kasvain. Tilanteessa, jossa lääkärin yksioikoinen ”diagnoosi” oli: ”Tulit liian myöhään.” löysin Psalmista 103 lupauksen paljon käyttämästäni Amplified -käännöksestä. Siinä jae 3 on sanottu seuraavasti: ”Who forgives [every one of] all your iniquities, Who heals [each one of] all your diseases” ts. puhutaan Herrasta ”joka antaa anteeksi joka ikisen rikkomuksen ja parantaa jokaisen sairautesi (ikään kuin yksi kerrallaan!). Tuohon Sanaan vetosin. Vaikka suomenkielinen käännöksemme sanoo asian vähän yksioikoisemmin, viesti on sama  – mutta tuo Amplifiedin rautalangasta vääntävä tyyli kääntää on monesti saanut sanoman itselleni perille. Kuukauden sisällä tuosta tapahtumasta minut diagnosoitiin terveeksi – jopa niin, että raskauden aikaiset muutokset kehossani olivat poistuneet saman tien. Muistan vieläkin, kuinka lääkäri pyöritteli päätään ja väitti kivenkovaan aiemmin minun tutkineen lääkärin tehneen väärän diagnoosin. Totesin, että kolme henkilöä on myhkyn todennut ja aivan käsillään kokeillut. Siihen lääkäri totesi…: ”No onhan se voinut olla kysta… mutta ei sekään voin vain katoa, vaan jättää jäljen… ja niin tekee rintatulehduskin.” Siinä vaiheessa havahduin parantumisen täydellisyyteen! Todistuksena parantumisesta minulla oli lääkärintodistus työpaikkaa  varten, jossa oli tyhjä kohta kohdassa ”on sairastanut kasvaimen” – Lääkäri totesi, että siihen ei tule rastia, koska minulla ei ole kasvainta todettu ultraäänessä. 😀

Nyt kun jälkikäteen mietin asiaa: Uskoinko liikaa? No, en varmastikaan. Oliko tuo löytöni menestysteologiaa? Tuskinpa. Yksinkertaisesti tartuin lupaukseen, jonka ymmärsin koskevan tilannettani. Olinko uskonsankari? En sitäkään. Tavallinen hädässä Jumalaan turvaava uskova – joka sai Herraltaan avun.

Nyt kun ole vähitellen uskaltautunut uudelleen nojautua aivan arkipäiväisissä asioissa siihen, mitä Sanassa on, olen saanut kokea arkista huolenpitoa ihan eri tavoin kuin niinä aikoina, jolloin ikään kuin luovutin uskomasta. Elämän monimutkaisuus on ennallaan ja vastuksiakin tiellä – se, mikä näyttää olevan eri tavalla, on luottamus siihen, että Herralla on ratkaisu näihin haasteisiin. En tosiaankaan ole aaltojen armoilla, vaan Hänen kätensä varassa. Hänellä on valta ja voima – sanoa myös tuulelle ja aalloille: ”Vaikene, ole hiljaa.” – ja antaa voima kaikkeen ja kaikessa,  mitä vastaan tulee.

1 Comment

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s