214. Väärää rahaa?

… jos joku sanoo, että ei käytä rahaa sen takia, että on menettänyt luottamuksensa rahaan sen takia, että merkkinoilla liikkuu väärennettyä rahaa?

Pitäisit noin ajattelevaan henkilöä (ainakin melkein) järjettömänä.

Juuri noin järjettömästi näen ihmisten toiminva uskonasioiden suhteen.

Blogiani aiemmin lukeneet tietävät, että olen runsaasti kirjoittanut erilaisista hengellisen (eritoten karismaattisen) kentän ylilyönneistä.

Korostan, että minulla ei ole mitään karismaattisuutta eikä Pyhän Hengen toimintaa vastaan. Näkemäni väärinkäytökset ovat sijoittuneet karismaattiseen viitekehykseen – aivan niinkuin vanhoillislestadiolaisuuden kritiikin takan on heidän viitekehyksensä. On äärimmäisen vaarallista yleistää ilmiöitä sanomalla, että kaikki karismaatikot ovat harhassa ja/eksyttäjiä – tai kaikki vanhoillislestadiolaiset ovat pedofiileja. Järjellä ajateltuna – noin ei voi olla!!!

Meillä on taipumus yleistää. Tämä näkyy muun muassa siinä, että internetistä löytyy liuta kirjoituksia otsikolla ”karismaattinen eksytys” niin englanniksi kuin suomeksi.

Suuri MUTTA

Joskus karismaattisuus lipsahtaa linjalle, joka muistuttaa enemmän feng shuita ja okkultismia (esimerkiksi äärimmilleen viety kiinnostus kodin puhdistamiseen tai vaikkapa ”profeetallisiin eleisiin, väreihin”, tms. tai ”vastustajien” kiroaminen). Kahdesta ensinmainitusta (tai niihin viittaavista) on viitteitä Raamatussa. Löydämme Elisan heittämässä kaivoon suolaa ja esimerkiksi Israelin kansan vaiheista tilanteita, jolloin oli tarpeen tehdä korjausliike omistamansa omaisuuden suhteen (omaisuudessa oli Jumalalle kuuluvaa tai Jumalan tahdon vastaista). Esimerkiksi Apostolien teoista löydämme kohdan, jossa taikakaluja poltettiin. Profeettojen (niin VT kuin UT) elämässä on esimerkkejä profeetallisista teoista. Suuri MUTTA on siinä, että nuo asiat eivät olleet uskon tai huomion keskuksessa, vaan ne toimivat Jumalan välineinä kertoa omilleen jotain tärkeää; sen sijaan (kuten Raamatun lehdiltäkin voi tarkkasilmäinen lukea) epäjumalanpalvelukseen kuului keskeisesti erilaiset riitit ja tavat. Tämäntyyppisestä orjuudesta Kristus meidät vapauttaa eikä sido niihin enempää kuin pykäläsulkeisiinkaan.

Marginaalia vai valtavirtaa?

Vaikka okkultisimmiin vivahtavaa olisikin, pimeys ja eksytys ei ole koko totuus. Minusta tuntuu, että eksytyksen näkeminen on johtanut siihen, että ammumme kaikkea liikkuvaa ja elävää – myös sitä oikeaa!

Sanan karismaattisuus juuri on armolahjaa tarkoittavassa kreikankielisessä sanassa ´kharisma´.  Karismaattisuus -sanaa alettiin käyttää kristillisestä liikehdinnästä, jossa oli uudelleen löydetty armolahjat. (Karismaattisuudeksi nimetty liikehdintä koki asian nimenomaan näin: paluuna siihen, mistä Uudessa testamentissa puhuttiin.)

Risto A. Ahonen kuvailee ilmiötä seuraavasti:

”Karismaattisella kristillisyydellä on yleisesti tarkoitettu sellaista uskonnollisuutta, jossa on haluttu olla avoimia Pyhän Hengen työlle ja vaikutukselle. Tällöin on kyselty, mitä merkitsevät Raamatun lupaukset Pyhän Hengen johdatuksesta, läsnäolosta ja täyteydestä. Nimensä mukaisesti karismaattinen kristillisyys  (kr. kharisma, armolahja, kharis, armo)  on pitänyt tärkeänä karismaattisten lahjojen käyttöä seurakunnan elämässä.” 1)

Ahonen  käyttää itse asiassa todella voimakasta otsikointia luennossaan2):

”Karismaattinen liike ja kristillisyys kristinuskon eräänä valtavirtauksena”

Karismaattisuus on usein nähty eräänlaisena marginaali-ilmiönä ja samastettu (erityisesti luterilaisuudessa) Lutherin varoituksiin hurmahengistä. Siitä kuitenkin varmasti melkein kaikki Raamattua lukevat ovat yhtä mieltä, että Uudessa testamentissa ”karismaattisuus” ei ollut marginaalinen ilmiö vaan kiinteä osa seurakunnan syntyö ja myöhemmin seurakuntaelämää.  – Tämän jälkeen keskustelu jakaantuu eri näkökantoihin, joista yksi on, että ilmiöt liittyivät evankeliumin esiin murtautumiseen ja sen jälkeen olisivat lakanneet.

Kristillisen kirkon – ja etenkään herätyksen – historia ei tunne armolahjojen lakkaamista kokonaan. Päinvastoin siellä, missä on alkanut tapahtua, on alkanut tapahtua nimenomaan sillä tavoin, että ihmiset ovat tulleet synnintuntoon (perinteisesti ymmärretty Pyhän Hengen työksi) ja armon tuntoon (samoin ymmärretty Pyhän Hengen työksi). Näihin on liittynyt voimakkaitakin ilmiöitä.

Kun olen lukenut kirkkohistoriaa, olen ymmärtänyt, että niin kristinuskon ensimmäisinä vuosisatoina kuin sen jälkeenkin, ilmiöt ovat olleet joskus rajuja – ja joskus on mennyt yli ja ohi. Oon alettu (nykyajan termiä käyttääkseni) ”fiilistelemään” ja unohdettu opillinen puoli kokonaan (kirkon historia tuntee niin moraalisia kuin opillisiakin hairahduksia). Ylilyönnit ja harhan pelko ovat saaneet aikaan sen, että liikehdintä on laitettu ruotuun jämäkin – joskus rajuinkin – ottein. Tämä ei mielestäni merkitse sitä, etteikö lähtökohta olisi voinut olla aito, oikea – Jumalan ja Pyhän Hengen työ.

Uusi, vanha löytö

Kristillisissä kirkoissa ainakin periaatteessa ollaan sitä mieltä, että Raamattuun on hyvä vedota ja siihen palata tämäntyyppisissä asioissa. Raamatusta löydämme ylläolevan tyyppisen kehityskulun. Ensin oli Pyhän Hengen voimakas ja erottuva toiminta (joista jotkut ovat käyttäneet nimitystä esiinmurtautuminen). Sen jälkeen ratkottiin sitä, mikä oli aitoa ja mikä ei. Viitteitä tästä on niin Apostolien teoissa kuin Uuden testamentin kirjeissäkin. Missään kohdassa ei sanota, että ”karismaattisuus” (vaikka sitä ei siksi Raamatussa vielä nimitetty) ei olisi Jumalasta. Kehotettiin arvioimaan hedelmää – ja toisaalta tavoittelemaan parhaita armolahjoja ja olemaan halveksimatta profetoimista.

Ahonen viittaa siihen, että karismaattisuuden tärkeyden uusi oivaltaminen liittyy siihen, että on ikään kuin herätty uudelleen ymmärtämään Pyhän Hengen merkitys. Karismaattisuus on siitä erikoinen ilmiö sellaisena kuin se nykyisestä termistä käsin ymmärretään, että vastaavat ilmiöt olivat tunnettuja aikaisemmin esimerkiksi katolisen tai ortodoksisen kirkon sisällä ”pyhien” ja/tai mystikkojen (usein molemmat nimitykset kuvaisivat samaa ihmistä) ihmisten elämässä ja toisaalta herätysliikehdinnässä (jotka nähdään usein kirkkohistoriassa nk. vapaan kristillisyyden ”pioneereina”). Yksi voimakkaimmista herätysliikehdintänä pidettävä on luonnollisesti helluntailiike, jonka  esiinmarssi 1900-luvun alkupuolella toi Pyhän Hengen teologian (ja teologisen keskustelun) keskiöön – usein nimenomaan siinä mielessä, onko Pyhän Hengen toiminnaksi mielletty Pyhästä vai pahasta hengestä, hyvästä vai pahasta.

Kun karismaattisuus tapahtuu muualla (tai toisella tavalla) kuin ”meillä”

Kun ajattelen asiaa kirkkohistorian taustaa vasten en voi välttyä ajattelemasta, kuinka historia toistaa itseään. Vapaan kristillisyyden on ollut hankala nähdä ”pyhiksi”´/”mystikoiksi” nimettyjen ihmisten ”karismaattisuutta” – vaikka tämä ”karismaattisuus”, kuten näyksi tai profetioiksi luokiteltavat ilmiöt, muistuttaisivat heidän omiaan ja päinvastoin, vaikka ”valtakirkonkin” piirissä on tapahtunut vastaavaa, on ”vapaan kristillisyyden” ”karismaattisuus” usein tuomittu kerettiläiseksi. Usein tämänkaltaisen toisen ”pannaan” julistuksen takana ovat opilliset eroavaisuudet.

”Karismaattisuudeń” esiinmarssi tapahtui 1960-luvulla ensin anglikaanisessa kirkossa, kun siellä alkoi tapahtua samantyyppisiä asioita kuin helluntalaisuudessa (ja Apostolien teoissa). Liikehdintä laajeni koskettamaan useita suuria kirkkokuntia, myös esimerkiksi katolista ja ortodoksista kirkkoa. Tästä seurasi myös opillinen keskustelu (joka on historian toisinto): Voiko liikehdintä olla Jumalasta, kun se tapahtuu erilaisessa viitekehyksessä kuin omamme? Olen aivan viime aikoina lukenut tekstiä, jossa leimataan anglikaaninen karismaattisuus harhaksi sen takia, että heillä on toisenlainen ehtoollis- ja kastekäsitys kuin itsellä. Samaan tapaan on leimattu erilaisia työmuotoja.

Toinen leimaava tekijä on ollut ilmiöt. Kielilläpuhumisen on sanottu olevan sielunvihollisesta, koska pakanauskonnoissa on transsitila ja henkilöt ovat ekstaasissa. Kaatuminen samoin – koska samaisessa transsissa tapahtuu samanmoista. Kaikkein hurjin, mihin törmäsin oli uskon rohkeuden tyrmääminen sillä, että new age ja scientologit käyttävät samanmoista termistöä – ja mikä surkeinta tällä mitalla sitten nimetään yksi kerrallaan eri julistajia ja opettajia luokitellen heidät hyviin ja pahoihin, tavoiteltaviin ja kartettaviin.

Tieteellinen metodi kehiin

Uskon asiat eivät aina mahdu tieteen kriteereihin, vaan ainakin jossain määrin jäävät mysteerioksi ja uskon varaan. Tällä kertaa vetoan tieteellisyyden kriteereihin – johdonmukaisuuden vuoksi. Vääristynyt karismaattisuus unohtaa Raamatun kokonaisuuden. Se toteuttaa esimerkiksi Jeremian sanaa, jossa omaa sanomaa pönkitetään omilla kuvitelmilla yrittäen vakuuttaa kuulija, että Jumala on puhunut (henkilökohtaisesti minulla on tästä omakohtainen esimerkki, jonka nk. profeetta myöhemmin tunnusti asiaa häneltä tivattuani…) – ja saattavat ottaa profetioita toisiltaan puhuen ominaan (näinkin on käynyt) tai käyttävät opetuksessaa asiayhteydestään irrotettua tekstiä ja opetusta (myös tällaisesta on esimerkki). Myös kriitikot unohtavat johdonmukaisuuden, mikä on mielestäni kestämätöntä ja hyvin epäreilua. Kriitikot syyttävät tuollaisesta toiminnasta kritisoimiaan tahoja – ja tekevät samanmoista itse! Olen törmännyt jo pienellä asiaan paneutumisella samanmoiseen asiayhteydestä irrotettuihin otteisiin puheista. Näillä otteilla pönkitetään sitä, että teityt opettajat ovat väärässä. Joissain tapauksessa kun olen aineistoon paneutunut, en ole törmännyt sellaisiin opetuksen yksityiskohtiin, joista näitä opettajia syytetään edes 10-100 opetusosiossa!!!

Kriitikoiden kanssa olen samaa mieltä, että ei kannata kritiiköttömästi kuunnella – tai mennä jonkun rukoiltavaksi – noin vain. Erään rukoussession jälkeen itse todistin karmivaa jälkeä, kun rukoiltavana ollut tuijotti eteensä katse lasittuneena ja hoki hänen puolestaan rukoilleen ihmisen sanoja kuin hypnoosissa. Vasta, kun rukoilimme henkilön puolesta tämä ”normalisoitui”. Ei mielestäni Pyhän Hengen työtä tuollainen ”zombius”.

Sen sijaan, en yhdy siihen pelotteluun, jossa kaikki ja joka paikassa tarttuu, on pahaa tai demonista. Mikä sen parempaa oman pesän ja mielipiteen suojelua, kun ei uskalla ottaa selvää!

Pelkäämmekö käyttää rahaa?

Minulla on tosiaan se tuntu, että kaikenkarvainen pelottelu on (yhdessä ikävien kokemusten kanssa ehkä?) saanut aikaan sen, että me kristittypolot pelkäämme (alun vertauskuvan sanoin) käyttää rahaa, kun on väärennöstä liikkeellä! Emme uskalla uskoa, kun pelkäämme hurahtavamme johonkin outoon. Emme uskalla uskoa, josko vahingossa uskomme liikaa (ja meistä tulee menestysteologeja). Emme uskalla uskoa Jumalaan yliluonnollisena Jumalana, kun pelkäämme hallitsematonta.

Eräs kirjoittaja vertasi tilannetta siihen, että pettymyksessämme, pelossamme – ehkä vihassamme ja katkeruudessamme – vedämme pistokkeen pois pistorasiasta; suljemme Jumalan pois.

No, omasta kokemuksestani voin sanoa, että onneksi Jumalalla on keinot laskea suojavarustuksia alas. Siinä Hän käyttää ihmisiä ja olosuhteita – rohkaisten uskomaan itseensä.

Kaiken väärän rahan aikakautenakin meidän on uskottava, että aitoakin on. On Jumalan hyvä työ – meidän parhaaksemme.

Isä meidän -rukouksen sanoin voimme rukoilla:

”Tulkoon Sinun valtakuntasi ja tapahtukoon Sinun tahtosi niin kuin taivaassa.”

Tuo rukous on äärimmäisen turvallinen.

Jeesus vetosi siihen, että mekin normaalisti vanhempina annamme lapsillemme hyvää – eikö paljon enemmän Hänen Taivaallinen Isänsä?

.: ”Trinitaarinen teologia on avannut uudelleen Pyhän Hengen työn kaiken elämän lähteenä ja uskon herättäjänä. Pyhän Hengen ja koko Kolminaisuuden vaikutusta kuvaa hyvin 2.Korinttolaiskirjeen lopputervehdys : ”Tulkoon teidän kaikkien osaksi  Herran Jeesuksen Kristuksen armo, Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen yhteys” (2.Kor.13:13). Uuden raamatunkäännöksen sana ’yhteys’, jolla sanalla kuvataan paljon ihmisten välistä yhteyttä. Vanhan käännöksen muoto  ”Pyhän Hengen osallisuus” vastaa paremmin tekstin ajatusta. Tämä ajatuksenjuoksu avautuu hyvin siitä miten Paavali kuvaa ehtoollisyhteyttä (1.Kor.10:16-21):

”Siunauksen malja, jonka me siunaamme, eikö se ole osallisuus Kristuksen vereen? Se leipä, jonka murramme, eikö se ole osallisuus Kristuksen ruumiiseen. Koska leipä on yksi, niin me monet olemme yksi ruumis, sillä me olemme kaikki tuosta yhdestä leivästä osalliset”. Ehtoollisen suurin salaisuus on siinä, että se tekee meidät osallisiksi Kristuksesta, yhdistää meidät häneen, häneen pyhyyteensä ja rakkauteensa.

Näin voimme sanoa myös Pyhän Hengen vaikutuksesta, että suurinta siinä on se , että saamme tulla osallisiksi Pyhästä Hengestä tuntui miltä tuntui. Lähetysteologian merkittävä löytö on ollut oivallus siitä, että Pyhä Henki kulkee lähetyksen edellä johdattaen sitä uuteen aikaan ja olosuhteisiin. Pyhä Henki kulkee edellämme herättäen uskon, vahvistaen ja varjellen sitä ja saattaen kilvoituksen loppuun asti. 1) http://www.reijotelaranta.fi/hengen_uudistus_kirkossa/karismaattisuus_-_uhka_vai_mahdollisuus/risto_a_ahonen/?session=68258264

2) Lähetysteologi, dosentti Risto A. Ahonen, luennoi Hengen uudistus kirkossamme ry:n ja Suomen lähetysseuran yhdessä Helsingissä Lähetyskirkossa 11.9.2007  järjestämässä seminaarissa

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: