211. Rautaisista salvoista ja uskossa nojautumisesta

”Mutta hädässänsä he huusivat Herraa, ja hän pelasti heidät heidän ahdistuksistaan.

Hän vei heidät ulos pimeydestä ja synkeydestä, hän katkaisi heidän kahleensa.

Kiittäkööt he Herraa hänen armostansa ja hänen ihmeellisistä teoistaan ihmislapsia kohtaan.

Sillä hän särkee vaskiset ovet ja rikkoo rautaiset salvat.” (Ps. 107: 13,14-16)

Eilisessä kirjoituksessani käsittelin muun muassa sitä, kuinka Jumalan siunaus tulee osaksemme Hänen yhteydessään. Tosin aivan mutkaton asia ei ole. Siunauksen tiellä on muitakin esteita kuin tottelemattomuus tai Herrasta erkaantuminen. Tiellä on välillä ”oma itsemmekin”. Kaksi päivää sitten käsittelin kirjoituksessani Mikä on sinun Jerikosi?  muutamia näistä ”oman minän esteistä”. Niin hurjalta kuin saattaa kuulostaa, voimme ”blokata” Jumalan ”ulos” omilla ajatuksillamme esimerkiksi sanoen: ”Ei minun elämässäni”/”Ei enää nykypäivänä”/”Ei näissä oloissa”… Niin, ja on otettava huomioon, että ”varas on tullut varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan” (Joh 10:10). Tuota ”missiota” varas yrittää mieluusti toteuttaa – eritoten, kun huomaa, että meinaamme edetä.

Oikeastaan sillä, minkä takia olemme pysähtyneet, ei ole merkitystä, vaan sillä, että Herra haluaa ”liikuttaa” meidät! Eilistä lainaamaani Jeremian 29. luvun kohtaan viitaten: Jumalalla on edelleen siunaavat ajatukset, eteenpäin auttavat ajatukset, menestyksen ajatukset, rauhan ja toivon ajatukset meitä kohtaan. Jumala on todella kiinnostunut saamaan meidät pois pinteestämme!

Viime aikoina olen vähänlaisesti kirjoittanut ristinsanomasta. Se kuitenkin on kaiken kirjoittamani taustalla, pohjavireenä ja perustana. Ilman ristiä ja ylösnousemusta sanomaltani puuttuisi perusta.

Ristin sanoma on Raamatun punainen lanka: alkulehdiltä Ilmestyskirjaan.

Syntiinlankeemuksen jälkeen Jumala antoi lupauksen vaimon siemenestä, joka oli musertava käärmeen pään. Lupaus toistui vuosisatojen varrella, kunnes toteutui Jeesuksessa. Ilmestyskirjassa löydämme muun muassa voitollisen sanoman, jossa valkopukuisten – Karitsan veren kautta voiton saanut joukko – ylistää Karitsaa.

Kirjoitin, että Jumala oli kiinnostunut ja motivoitunut auttamaan asiansa sotkenutta ihmistä ja ihmissukua. Vanha testamentti palaa uudestaan ja uudestaan teemaan Jumalan kärsivällisestä rakkaudesta. Esimerkiksi lainaamani Psalmi 107 on yksi kooste tästä Jumalan kärsivällisestä rakkaudesta, kertomus siitä, että kerta kerran jälkeen ihminen, Jumalan oma kansa(kin) kulki pois Jumalan suunnitelmasta, kerta kerran jälkeen Jumala etsi omaansa – ja hätänsä keskellä Jumalan oma etsi Jumalaa – ja aivan yhtä lailla kerta kerran jälkeen Jumala vastasi, auttoi ja vapautti.

Kristinuskon ydinsanoma on Jumalan pelastusteko Jeesuksessa Kristuksessa. Kaikki edeltävä ikään kuin viittasi siihen, mitä Jumala Jeesuksessa teki.

Mieltäni todella sykähdyttää ajatella sitä, mitä Jeesus oikeasti teki! Erityisesti Paavali palaa kirjeissään aiheeseen uudestaan ja uudestaan.

”Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä. Kun hän nyt on vuodattamalla verensä tehnyt meidät vanhurskaiksi, hän vielä paljon varmemmin pelastaa meidät tulevalta vihalta. Jos kerran Jumalan Pojan kuolema sovitti meidät Jumalan kanssa, kun olimme hänen vihollisiaan, paljon varmemmin on Jumalan Pojan elämä pelastava meidät nyt, kun sovinto on tehty.Eikä siinä vielä kaikki. Me saamme myös riemuita Jumalastamme, kun nyt olemme vastaanottaneet Herramme Jeesuksen Kristuksen valmistaman sovituksen.” (Room. 5:5-11)

”Hänessä meillä on lunastus, syntien anteeksisaaminen.” (Kol. 1:14, KR -38)

Itselleni sykähdyttävää on nimenomaan ajatus siitä, että ”kun vielä olimme syntisiä”, Jeesus kuoli. Ei hyvien, onnistuneiden, täydellisten, vaan elämässään töpeksineiden, epäonnistujien, ”pahojen” puolesta. Hänen sovitustyönsä takia meistä tulee – uskon kautta – vanhurskaita, Jumalalle kelpaavia. Jeesuksen sovitustyön kautta Jumala näkee meidät täydellisinä, omina, rakkaina lapsinaan. Paavali haluaa herättää ajattelemaan: Ajatelkaapa, Jumala teki tämän kaiken ennen kuin me uskoimme. Ajatelkaa miten  Hän rakastaa meitä nyt, kun uskomme? ”Jumalan Pojan elämä pelastava meidät nyt, kun sovinto on tehty–”

Paavalin rukous näyttää olleen se, että hänen vaikutuspiirissään oleville kristityille kirkastuisi (tai pikemminkin piirtyisi kirkkaimmalla mahdollisella tavalla) Jeesuksen sovitustyö ja sen vaikutus meissä ja meihin.

Yksi mielikohtiani on Efesolaiskirjeen 1. luku. Se rohkaisee kerta kerran jälkeen! Toivon, että luet seuraavat jakeet ajatuksella, miettien, mitä ne sinun elämääsi puhuvat – ja usko toki ne Hänen lapsenaan omalle kohdallesi!

”Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä! Hän on siunannut meitä kaikella Hengen siunauksella, taivaallisilla aarteilla Kristuksessa.

Jo ennen maailman luomista hän on valinnut meidät Kristuksessa olemaan edessään pyhiä ja nuhteettomia Kristuksesta osallisina. Rakkaudessaan hän näki hyväksi jo edeltä määrätä meidät yhteyteensä, omiksi lapsikseen, Jeesuksen Kristuksen tähden.Ylistetty olkoon hänen armonsa kirkkaus, kun hän antoi meille rakkaan Poikansa!Kristuksen veressä meillä on lunastus, rikkomustemme anteeksianto. Näin Jumala on antanut armonsa rikkauden tulla runsaana osaksemme ja suonut meille kaikkea viisautta ja ymmärrystä. Hän on ilmaissut meille tahtonsa salaisuuden, sen Kristusta koskevan suunnitelman, jonka hän oli nähnyt hyväksi tehdä ja joka oli määräajan tullessa toteutuva: hän oli yhdistävä Kristuksessa yhdeksi kaiken, mitä on taivaassa ja maan päällä. Jumala on myös antanut Kristuksessa meille perintöosan, niin kuin hän oli suunnitellut ja ennalta määrännyt — hän, joka saattaa kaiken tapahtumaan tahtonsa ja päätöksensä mukaisesti. Siksi meidän, jotka olemme jo ennalta saaneet panna toivomme Kristukseen, tulee elää Jumalan kirkkauden ylistykseksi.”

Minä rukoilen, että Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala, kirkkauden Isä, antaisi teille viisauden ja näkemisen hengen, niin että oppisitte tuntemaan hänet,  ja että hän valaisisi teidän sisäiset silmänne näkemään, millaiseen toivoon hän on meidät kutsunut, miten äärettömän rikkaan perintöosan hän antaa meille pyhien joukossa  ja miten mittaamaton on hänen voimansa, joka vaikuttaa meissä uskovissa. Se on sama väkevä voima,  jota hän osoitti herättäessään Kristuksen kuolleista ja asettaessaan hänet istumaan oikealle puolelleen taivaassa,  ylemmäksi kaikkia valtoja, voimia ja mahteja, ylemmäksi kaikkia herruuksia, jotka mainitaan tässä ja tulevassakin maailmassa. Jumala on alistanut kaiken hänen valtaansa ja asettanut hänet kaiken yläpuolelle seurakuntansa pääksi. Seurakunta on Kristuksen ruumis ja hänen täyteytensä, hänen, joka kaiken kaikessa täyttää.”

Palaan vielä hetkeksi alun ajatukseen: Ei oikeastaan ole  merkitystä sillä, mikä on sinun pulmatilanteesi tai ”pulakuutiosi”. Kristus on voimallinen (merkitsee sitä, että Hän voi ja haluaa tehdä sen!) johdattaa sinut ulos, vapauttaa sinut. Psalmin 107 kirjoittamisen aikoihin pronssinen ovi oli vaikeasti murrettava, rautaisesta salvasta puhumattakaan.  Alkukielen sana ”rikkoo” voidaan kääntää myös ´rikkoo palasiksi´. ”Katkaista” taas merkitsee ´terävää leikkaamista´. Toivon mukaan nämä merkitykset osaltaan avaavat sinulle kuvaa siitä, kuinka mullistavana Jumalan työn näki Psalmin 107 kirjoittaja! ”Kuoleman pimeys” tulee lähemmäksi aikaamme, kun huomaamme, että käytetyt sanat voi kääntää ´paineeksi, stressiksi; varjoksi, pimeydeksi tai kuoleman varjoksi; painostukseksi´.

Tänään sanoisin niinkin voimakkaasti, että omassa elämässäni sillä, että olen vähin erin uskaltanut nojautua  Sanaan, rukoilla – ja uskoa sitä omalle kohdalleni, on ollut melkoisen mullistavia seurauksia.

Toisaalta ymmärrän taustaani vasten sen, että tuo ei ole aina helppoa. Erityisesti, jos on ”saanut selkäänsä” tai tullut petetyksi hengellisissä asiayhteyksissä (tai pikemmin hengellisinä itseään pitävissä asiayhteyksissä – koska Jumala ei tuossa rökityksessä tai silmään sahaamisessa tosiaankaan ole mukana!), on vaara ottaa etäisyyttä kaikkeen hengellisyyttä (ja erityisesti kokemaansa) vivahtavaan. – aika karmivaa, että ”uskon sankareina” ja ”voideltuina” itseään markkinoivat ihmiset onnistuvat ryöstämään tuolla tavoin ihmisiltä juuri sen, mikä olisi heidän selviytymisensä kannalta kaikkein tärkeintä – uskon!

Oikeastaan vasta nyt alan tajuta oman kriisini syvyyttä – vaikka niiden alkukohta alkaa olla noin viiden vuoden päässä! Kesän aikana käymässäni prosessissa aloin miettiä, mikä ihme oikein on muuttunut siihen aikaan, kun – kaiken kummallisen, ja ahdistavankin, keskellä seisoin tomerasti jaloillani, ja uskalsin katsoa myrskyä päin – ja säilytin mielenrauhani ja – terveyteni (vaikka erityisesti jälkikäteen tarkasteltuna kokemukseni ovat olleet kaikkea muuta kuin helppoja…) – ja sitten tilanteiden jo käännyttyä olosuhteiden kannalta paremmiksi, olenkin tilanteessa, jossa ikään kuin kävelen heikoilla jäillä – enkä tiedä, kuinka selviydyn. Tässä pohdissani viimein tajusin, että olin vetänyt yhtäsuuruusmerkin kokemani ja sen opetuksen välille, jota esimerkiksi tietyt ihmiset edustivat. Esimerkiksi koin, että meitä ahdistettiin uskolla esimerkiksi siten, että sairautta pidettiin henkilökohtaisen synnin tai tottelemattomuuden seurauksena. (En voi unohtaa sitä hetkeä, jolloin Suomessa tietyissä piireissä arvostettu profeetta katsoo minua silmiin ja sanoo: ”Kun se on ohi, sinä otat Jumalan vakavasti” – tarkoittaen minussa diagnosoitua kasvainta. Aika julmaa… Mietin kuumeisesti, miten enää vakavammin voisin Jumalan ottaa…Olin mielestäni elämäni antanut Hänelle – ja seurakunnallekin ajastani ihan sievoisen siivun, samoin kuin tuloistanikin…) Tällä oli elämässäni se seuraus, että aloin suhtautua hyvin kriittisesti kaikkeen uskoon viittaavaan! – Toisin kuin joskus väitetään, teologian opinnoilla tai nykyisellä kotikirkollani ei ole asian kanssa mitään yhteyttä.  Minulle opinnot ovat olleet oivallinen tapa selvitellä päätäni – ja tarjonneet jopa nyt ”uskoani” etsiessäni välineitä etsimiseen – ja taas kotikirkkoni on tarjonnut paikan, jossa olen kokenut, että minua ei ole ahdistettu!

Niin, tuossa kriittisessä vaiheessa, en ikään kuin uskaltanut uskoa, etten ”uskoisi väärällä tavalla”! Loppukesästä tajusin viimein sen, että olin tuossa pelossani menettänyt jotain todella oleellista: Uskossa nojautumisen Sanaan – ja sitä kautta Herraan! – Mieleeni palautui mieheni muutama vuosi sitten näkemä näky roomalaisesta sotilaasta, jonka jalat olivat vedessä – ja ilmeisesti tuosta syystä hän oli laskenut kilpensä alas. Jo tuolloin tajusin, että asialla on jotain tekemistä uskon (kilven) kanssa (vrt. Ef. 6), mutta en osannut asiaa yhdistää tilanteeseeni ennen kuin nyt. Totta tosiaan, olin elämän puserruksessa hätääntynyt – ja laskenut kilven alas (ikään kuin se auttaisi mitään niitä varpaitani!). Kaikkein tärkeintähän tuossa olisi pitänyt olla pitää kilpi suojana vihollisen nuolia vastaan. – Enkä liioin kyllä uskaltanut käyttää Sanaakaan (Sanan miekkaa), koska lahjakkaasti sekoitin Sanaan vetoamisen kammoksumaani ”menestysteologiaan”. Varmaan asiaa sotkivat näkemäni ylilyönnit, kuten erään nk. ”uskon sanan/ elämän sanan ” opetuksia ylitulkinneen ”kohellus”, kuten että hän liikenteessä julisti, että rekan pitäisi väistyä Jeesuksen nimessä meidän tieltämme… tai eräät, jotka kielätytyivät näkemästä realiteetteja sen takia, että niiden näkeminen olisi ollut epäuskoa…

Kun tarpeeksi monelta kautta olen saanut jalat maassa pysyvää ”uskon aineistoa”, olen viimein tainnut tajuta sen, missä nk. mättää ja missä ei: Se että joku käyttää väärin Sanaa, ei merkitse sitä, että Sana on väärä; se että joku tulkitsee väärin Sanasta nousevia periaatteita, ei kerro, että nuo periaatteet ovat vääriä.

Esimerkiksi ”omistava usko” on alkanut löytyä Jumalan komentamisen sijasta (väärin tulkittu omistava usko) ja ajopuuasenteen (väärin tulkittu, kohtalonomainen ajatus siitä, että minun ei kuulu aktiivisesti vaikuttaa ”kohtalooni”) sijasta, sellaisessa muodossa, että uskallan uskoa Jumalan lupauksia omalle kohdalleni, arkeeni ja tilanteisiini. Uskon kohdalleni, rukoilen ja kiitän siitä, että Hänen Sanansa koskee myös minua. Sanasta tosiaan on noussut evästä elämääni ja arkeeni.

Toinen mitä olen tehnyt, olen alkanut lukea kirjallisuutta, jossa on tuo Jumalan Sanaan nojautuva ote. On nimittäin hurjan paljon niitä, jotka selittävät Sanan tai sen perusteella kirjoitetun niin aukottomasti aukolliseksi, että on vaikea enää uskoa mihinkään. 🙁 Olen löytänyt internetistä todella paljon kirjoituksia, joissa pidetään sitä, tätä ja tuota harhaoppisina, joiden kanssa ei saa olla missään tekemisissä. Pahaa tekee! En aina tiedä, onko tuo toisen harhaoppisena pitäminen tarkoitushakuista mustamaalausta vai tarkotuksetonta, jolloin takana on väärinymmärrys – joka tapauksessa monissa tapauksissa kuva, joka kirjoituksissa on annettu, ei vastaa todellisuuden kokonaiskuvaa. Esimerkiksi eräs löytämäni kirjoitus luterilaisen kirkon ehtoollisesta oli todella karmiva tässä mielessä! Minusta tuntui, että kirjoittaja ei ollut edes vaivautunut ottamaan selvää, mistä luterilaisten pappien tai maallikoiden mielestä ehtoollisessa on kysymys – sen verran kritiikki ampui ohi. Luonnollinen seuraus on, että lukija – joka ei hänkään välttämättä tiedä asian oikeaa laitaa – uskoo kirjoitetun. Samaa tyyliä olen löytänyt myös kirjoituksissa, joissa leimataan ihan asiallinen (ja Raamattuun perustuva) kirjoitus vaikkapa menestysteologiaksi tai jokin (jopa kristinuskon kantava oppi) harhaksi! Kun olen sitten lukenut alkupeäräistä aineistoa, minun on ollut vaikea tunnistaa sitä kritiikin ”lähteeksi” – koska joissain tapauksissa en ole löytänyt mitään sellaista, josta kritiikissä puhuttiin. Yliampuvin taisi olla kirjoitus, jossa liitettiin Kolminaisuus -oppi väärän jumalan palvontaan Israelin kansan erämaavaelluksen aikana. Opetuksen hedelmä oli aika karmiva: Eräs opetusta lukenut tuli julistamaan minulle, että helluntalaisuus on lopunajan viimeinen eksytys… ja nimesi jonkun eksytyksen keulahahmonkin…

Viestini on, että – ei hyvänen aika – uskota kaikkea, mitä meille sanotaan tai mitä luemme, vaan tutkimme, onko tosiaan asia niin! – Eikä anneta kaiken maailman kirjoitusten tai uskon nimissä koheltavien ihmisten ryöstää meiltä uskoa – se on kuitenkin se voimavara, jonka varassa kestämme, jaksamme ja menemme eteenpäin!

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: