208. Psalmien äärellä

208. Psalmien äärellä

Luin Psalmia 140.

Aika räväkkää tekstiä:

” Herra, varjele minua pahoilta ihmisiltä,  suojele väkivallantekijöiltä! He hautovat mielessään katalia,  yhtenään he ovat haastamassa riitaa.  Heidän kielensä on terävä kuin käärmeen kieli,  kyyn myrkkyä heillä on huulillaan. (sela) Herra, suojele minua,  älä anna minun joutua jumalattomien käsiin.  Varjele minua väkivallantekijöiltä,  jotka juonillaan yrittävät kaataa minut. Nuo röyhkeät miehet ovat virittäneet minulle paulat ja langat, pingottaneet verkon tieni yli, piilottaneet loukkuja tuhokseni. (sela)  Minä luotan sinuun, Herra,  sinä olet minun Jumalani,  kuuntele, mitä sinulta pyydän! Herra, sinä olet väkevä auttajani,  sinun kätesi suojaa minua taistelussa. Herra, älä anna käydä toteen  sen, mihin jumalattomien mieli palaa,  tee tyhjäksi ylvästelijöiden juonet! (sela)”

Rivejä lukiessani ajattelin, että Daavidin taistelu ei ollut  kuvaannollinen vaan kirjaimellisesti kouriintuntuva. Tunnemme Daavidin tarinan ja sen kuinka kuningas Saul terotti kielensä Daavidia vastaan ja johti myös tukijansa hyökkäämään Daavidin kimppuun – ilman ”laillista” syytä. He kokoontuivat yhteen ja nousivat sotaan, eivät yhteen vaan moniin! Heidän kielensä oli täynnä myrkkyä. Sama חמה [chemah]voidaan kääntää ´polttavaksi kuumuudeksi, kiivaaksi tyytymättömyydeksi,  (palavaksi) vihaksi ja raivoksi´.

Monet narsisimia tutkineet teologit ovat havainneet, että Saulissa oli voimakkaita narsistisia piirteitä. Riitaan tarvittiin vain yksi – Saul. Palavan vihan ja raivon lähde oli vainoharhainen luulo, että yksi mies, Daavid, uhkasi Saulia. Aivan väärässä Saul ei tosi ollut. Tiedämme tarinasta sen, että Jumala valitsi Daavidin Saulin seuraajaksi, koska Saul ei täyttänyt Jumalan antamaa tehtävää, vaan laskelmoivana ja julkeana kuninkaana teki kompromisseja ”hinnalla millä hyvänsä” -tyyliin etsien vastausta noidalta, kun Jumala oli vaiennut hänen kohdallaan. Kuitenkaan Daavid ei uhannut Saulia siinä mielessä kuin Saul luuli. Ei Daavid vaaninut Saulin henkeä eikä suunnitellut vallankaappausta. Daavidia eteen päin ajoi Jumalan suunnitelma – ja jos en vuoksi Saulin taistelu oli taistelu ”tutkainta vastaan”.

Mielenkiintoista on nähdä, mitä Daavid teki; hän rukoili.

” Minä luotan sinuun, Herra,  sinä olet minun Jumalani,  kuuntele, mitä sinulta pyydän! Herra, sinä olet väkevä auttajani,  sinun kätesi suojaa minua taistelussa. Herra, älä anna käydä toteen  sen, mihin jumalattomien mieli palaa,  tee tyhjäksi ylvästelijöiden juonet!”

Ei Daavid huutanut kostoa, vaan vastustajan juonien tyhjiin raukeamista – ja myöhemmin myös syyn ja seurauksen lain täyttymistä, sitä että viimein he näkisivät oman typeryytensä ja omat rajansa, sen että Jumala ei ole mukana tuossa taistelussa. Hyvin selkeää pitäisi olla, että missä on vihaa ja katkeraa kiivautta, siellä ei ole Jumala!

Daavid pystyi nojautumaan Jumalaan ”täysillä” toisin kuin Jumalasta otteen menettänyt Saul. Saulin epätoivoa tosiaan kuvaa melkoisen hyvin ”hinnalla millä hyvänsä” -asenne; Saul oli vastoin Jumalan käskyjä valmis turvautumaan noituuteen, kunhan tulosta tulisi. Surullista – ja niin totta.

Psalmi 91 kuuluu seuraavasti:

 ”Se, joka asuu Korkeimman suojassa ja yöpyy Kaikkivaltiaan varjossa, sanoo näin: ´Sinä, Herra, olet linnani ja turvapaikkani. Jumalani, sinuun minä turvaan.´

Se joka on löytänyt asuinpaikan Korkeimman suojassa, on todellisella näköalapaikalla. Hän näkee Jumalan turvanaan. Uskon luottamuksella hän kykenee sanomaan myös toisille:

Herra pelastaa sinut linnustajan ansasta ja pahan sanan vallasta. Hän levittää siipensä yllesi, ja sinä olet turvassa niiden alla. Hänen uskollisuutensa on sinulle muuri ja kilpi. Et pelkää yön kauhuja etkä päivällä lentävää nuolta,  et ruttoa, joka liikkuu pimeässä, et tautia, joka riehuu keskellä päivää. 7 Vaikka viereltäsi kaatuisi tuhat miestä ja ympäriltäsi kymmenentuhatta, sinä säästyt.

Saat omin silmin nähdä, miten kosto kohtaa jumalattomia.  Sinun turvanasi on Herra, sinun kotisi on Korkeimman suojassa. Onnettomuus ei sinuun iske, mikään vitsaus ei uhkaa sinun majaasi. Hän antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua, missä ikinä kuljet, ja he kantavat sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen.  Sinä poljet jalkoihisi leijonan ja kyyn, tallaat maahan jalopeuran ja lohikäärmeen.”

Psalmisti jatkaa:

”Herra sanoo: ´Minä pelastan hänet, koska hän turvaa minuun. Hän tunnustaa minun nimeäni, siksi suojelen häntä.  Kun hän huutaa minua, minä vastaan. Minä olen hänen tukenaan ahdingossa, pelastan hänet ja nostan taas kunniaan. Minä annan hänelle kyllälti elinpäiviä, hän saa nähdä, että minä autan häntä.´”

Itseäni tosi voimakkaasti on puhutellut näiden kahden Psalmin yhtymäkohdat Jeesuksen sanoihin siitä, että Hänen ominaan emme ole tyrskyistenkään ihmissuhteiden tai (sielun)vihollisen heiteltävinä.

Valitettavasti sielunvihollisen yksi mainio välikappale ovat ihmiset :(… Paavali muistutti, että taistelu ei ole lihaa ja verta vastaan… siksi aseemmekaan eivät ole ”lihan” vaan Hengen aseet, aseet jotka ovat voimakkaita kukistamaan linnoituksia.

Vrt. Paavalin ”sotaohjeet”:

”Kiinnittäkää vyöksenne totuus, pukeutukaa vanhurskauden haarniskaan  ja sitokaa jalkineiksenne alttius julistaa rauhan evankeliumia. Ottakaa kaikessa suojaksenne uskon kilpi, jolla voitte sammuttaa pahan palavat nuolet. Ottakaa myös pelastuksen kypärä, ottakaa Hengen miekka, Jumalan sana. Tehkää tämä kaikki rukoillen ja anoen. Rukoilkaa joka hetki Hengen antamin voimin.”

Pidemmän kaavan mukaan olen aiheesta kirjoittanut ”Mitkä ovat aseemme?” -kirjoituksessani http://pauliinakuikka.wordpress.com/2012/07/17/930/

Kysymys on siitä, että Herramme ei tosiaankaan jättänyt meitä taistelun aaltojen tai myrskyn riepoteltaviksi, vaan antoi meille voittoisat aseet. Meillä on Jumalan Sana, johon vedota ja jota käyttää. Meillä on uskon kilpi, jolla sammuttaa pahan palavat nuolet. Meillä on rukous, Hengen voimassa. Meillä on Kristuksen antama vanhurskaus suojana. Pelastuksen kypärä suojaamassa ajatusmaailmaamme. Ja kaiken taistelun tiimellyksessäkin tulisi olla alttius julistaa rauhan evankeliumia.

Taistelun tiimellyksessä voi osuakin välillä. Luemme UT:sta silloisten kristittyjen vastuksista. Kuitenkaan työ ei pysähtynyt! Ensimmäiset kristityt rukoilivat ja vetosivat Sanaan – ja jatkoivat eteen päin.

Jeesuksen sanat seuraajilleen olivat varmastikin vielä tuoreena mielessä, olihan muun muassa Pietari niiden korvinkuulija:

”Katso, minä olen antanut teille vallan tallata käärmeitä ja skorpioneja ja kaikkea vihollisen voimaa, eikä mikään ole teitä vahingoittava.
(Huomaa myös jatko: ”Älkää kuitenkaan siitä iloitko, että henget ovat teille alamaiset, vaan iloitkaa siitä, että teidän nimenne ovat kirjoitettuina taivaissa.”)” (Luuk 10:17)

Ehkä kiusallinenkin Raamatun kohta. Kreikankielinen teksti ei kuitenkaan anna sijaa selityksille. Alkutekstissä sana menee juuri noin.

Uskon, että taisteluissa on aika nousta rukoukseen. Ei suinkaan jota kuta (ihmistä) vastaan, vaan  jonkun puolesta ts. rukoilemaan, että vapaus koittaisi niin itselle kuin  (jos kysymys on ihmissuhteesta) myös ihmiselle, joka käyttäytyy Saulin tavoin. Joskus ihminen vapautuu, kuten Saulus  Tarsolainen, joskus – valitettavasti omasta valinnastaan johtuen – ei, kuten kuningas Saul. Rukouksen siunaus itselle on se, että säilyttää taisteluissakin sisäisen vapautensa ja rohkeutensa. Jumala vie alkamansa työn voittoon!

Vastaa