Ei loisteliaalla äänellä…

Omituinen otsikko juontaa juurensa kirkkolaulun (tarkemmin gregoriaanisen/liturgisen laulun) kurssiin, jota muutaman päivän kävin. Kurssilla tutustuimme erityisesti gregoriaaniseen kirkkolauluun sekä pohjoismaisittain mielenkiintoiseen birgittalaiseen lauluun.

Opetuksen lomassa tuli esille birgittalaisten lauluohjeista mielenkiintoinen ohje: ”non in lamorose voce” [ei liian loisteliaalla äänellä].

Äkiksestään ohje voi tuntua jopa karmivalta. Meidän suomalaiseen kulttuuriin, kun muutenkin on iskostunut ehkä liiankin korostuneesti ajatus nöyryydestä – ja jopa itsensä vähättelystä. Meille suomalaisille voi ajatuksesta tulla suorastaan neuroottinen kuva yliperfektionisteista nunnista – etenkin jos tiedämme saman, mitä opettajamme kertoi: Nunnat lauloivat aamulla ennen jumalanpalveluta niin kauan, kunnes olivat yksimielisiä vokaaleista; vasta sitten jumalanpalvelus voi alkaa.

Entäpä jos kysymys kuitenkin oli siitä, että nunnat pyrkivät yksimielisyyteen? Tuo latinan fraasi ”non in lamorose voce” [ei liian loisteliaalla äänellä] selitettynä asettaa asiat aivan toiseen valoon kuin neuroottinen perfektionismi. Kysymys oli toisen kuuntelemisesta, kunnioittamisestakin – ja yksimielisyydestä.

Minusta tuntuu, että myös meidän aikamme yhteisöissä olisi uudelleenpohtimisen aika. Sellaisen pohtimisen, että miettisimme kuinka voisimme päästä yksimielisyyteen aivan perusasioista. Ilman tuota yksimielisyyttä asiat eivät yksinkertaisesti suju.

Hyvä kuva tästä on gregoriaaninen laulu, joka periaatteessa on yksiäänistä, mutta kaikuessaan (nimenomaan keskiaikaisissa kivi)kirkoissa kuulostaa moniääniseltä. Noilla nunnien etsimillä vokaaleilla  – ja sillä kuinka ne lauletaan – on todella tärkeä merkitys siinä, että laulu kuulostaa kauniilta. Soololla on  oma osansa – silloin kun se istuu kokonaisuuteen; kokonaisuuteen istumaton soolo taas todennäköisesti pilaa kokonaisuuden. Toisen kuunteleminen – ja tilan antaminen myös toiselle – on edellytys onnistuneelle kokonaisuudelle; ennen muuta Jumalan palvonnalle, joka on tuon laulun ydin. On aika hurjaa ajatella, että tuona aikana – jota periaatteessa pidetään pimeänä keskiaikana – on ollut pyrkimystä nimenomaan keskittyä Jumalaan ja Hänen palvelemiseensa ja palvomiseensa. Tuossa rukouksessa ydin on Jumalassa.

Gregoriaanista tai ei, perinteistä tai modernia – myös meidän rukoustemme ja ylistyksemme keskipisteen tulisi olla Jumalassa. Vieläpä niin, että ”läsnä” on toisen kuunteleminen, kunnioittaminen- ja yksimielisyys.

Apostolien tekojen kirjoittaja ilmaisee asian seuraavasti:

”Koko uskovien joukolla oli yksi sydän ja yksi sielu.” (Apt. 4:32a)

KR -38 on sanatarkempi kääntäessään ”uskovaisten suuressa joukossa”. Kysymys oli yhdestä sydämestä ja sielusta ”moneudessa” – monien uskovien keskellä. Tosin – ei ensimmäisten kristittyjen yhteys mutkaton ollut. Vrt. Paavalin opastus ja ojennus Korinttin kristityille. Silti kehotus oli siihen – Jeesuksen omien sanojen mukaan – että siitä Hänen seuraajansa tunnettaisiin, että heillä olisi keskinäinen rakkaus.

”Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut. 

Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä, ja silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut ja että olet rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua.” (Joh 17: 21-23)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s