Skip to content

Paranemaan päin

Meillä suomenkielessä on hauska ilmaisu, kun yritämme kertoa, että joku on toipumassa sairaudestaan. Sanomme, että hän on ”paranemaan päin”. Ilmaisu kuvaa mielestäni erittäin hyvin myös parantumisen matkaamme sisimmän haavoista.

Tänään olen ”hieman” myös musiikillisissa mietteissä – johtunee pitkälti kirkkomusiikin kurssista, jota paraikaa käyn.

Olen kurssilla ainoita, joka ei ole kanttori tai sellaiseksi opiskele…; muut ”ei-kanttorit” hekin opiskelevat musiikkia tai harrastavat laulua. Minä sen sijaan olen ollut täysin musiikin suhteen ”kuuro-mykkä”.

Selitys tähän mykkyyteen löytyy ensimmäiseltä luokalta. Tuohon saakka rakastin musiikkia – jopa toivoin, että voisin isona olla laulaja. Ekaluokkalaisen innolla lauloin joululauluja harjoituksissa, johon opettaja sanoi hyvin yks´kanataan: ”Paula, laula hiljempaa, kun laulat väärin.” Tuon koommin en ole pystynyt laulamaan julkisesti. Koulussa kyllä tykkäsin musiikista ja olin kuorossakin… jotain alton suuntaan joukossa tapailin, mutta tuskinpa monta pihausta esiintymisissä kuului suustani.

Olen jälkikäteen hämmästellyt, että ihmismieli on todella merkillinen tapaus. Se voi täysin ”unohtaa”, painaa alitajuntaan rankkoja asioita. Sieltä käsin ne voivat saada aikaan kaikenmoista kummallista, Ihmettelemme vain, miksi ihmeessä reagoimme niin kuin reagoimme.

Sanomalehti Karjalaisesta löysin jutun naisesta, jonka avioliitto kääntyi ympäri erään illan jälkeen.Vaimo tyystin kielsi, mitään erityistä tapahtuneen, vaikka hänestä oli tullut entiseen verrattuna todella omituinen – erilainen: Hän ei kestänyt roskaakaan lattialla, inhosi sinisiä vaatteita, jne. Aviomies oli ymmällään ja niin oli vaimokin. Muistaakseni 14 vuoden jälkeen vaimo muisti välähdyksen käänteentekevästä illasta; hänet raiskattiin kotimatkalla. Monen vuoden terapian jälkeen palaset alkoivat loksahdella kohdalleen ja elämä asettua uomiinsa.

Tuo lehtijuttu kuulostaa melkein liian hurjalta ollaakseen totta. Olen omassa elämässäni – ja myös kohtaamieni ihmisten elämässä nähnyt saman: Ihmismieli näyttää suojautuvan tuskallisilta asioilta painamalla ne pinnan alle.

Olen hengellisissä piireissä törmännyt myös toisentyyppiseen torjuntaan, torjuntaan, joka ei ole suoraan lähtöisin meistä itsestämme, vaan esimerkiksi viiteyhteisön opetuksesta.

On eräänlainen kohtaamattomuuden ongelma. Voimme yhteisöinä ja opetuksen kautta kieltää vaikeiden asioiden käsittelemisen tyyliin: ”Herra hoitaa” tai ”Kun tulet uskoon, kaikki ongelmat ratkeavat.” – tai peitämme evankelioinnilla, rukouksella tai ylistyksellä vaikean olotilamme…

Mikään noista ei yksinään paranna haavojamme!

Totta toki toinen puoli: Kyllä Herra hoitaa… ja ylistävä mieli on puoli voittoa – mutta paha olomme ei häviä fraaseilla, kliseillä, ylistyksellä eikä touhulla. Paha olomme häviää vasta, kun suostumme pysähtymään ja näyttämään hätämme Kristukselle.

… ja edellyttää toipuminen myös sitä, että ympärillämme on niitä ihmisiä, jotka ymmärtävät homman jujun! – Turvallinen ilmapiiri, jossa on tilaa prosessille on a ja o.

Esimerkkinä tuo minun laulumykkyys. Suurin pelkoni on varmasti ollut, että laulan väärin – en ole siis laulanut ollenkaan. Kurssimme opettajalla oli aivan mainio metodi: Ei teidän tarvitse katsoa niitä nuotteja, uikaa perästä… Jos tulee vikasävel, kirkko(tila) antaa sen anteeksi… (tulee siis uusi sävy)… ja kun ei ”ylääänet” meinanneet löytyä, hän laittoi meidän leikkimään – leikisti pikkulentokoneilla/autoilla… Opimme löytämään nuo kaivatut äänet kuin 4-vuotias lapsi! – Hämmästelin opettajalle, sitä että taidan – silloin tällöin saada nuotin päästä kiinni, hän totesi: ”Sinä uskalsit uida…”

Siinäpä oppia kerrakseen siitä, millainen tulisi ympäristön olla silloin, kun alamme hapuilla eheyteen.

Tuo kanttori/muusikko/harrastajaporukka on ollut siinäkin mielessä veikeä, että he eivät ole katsoneet minua pätkän vertaa alaspäin… Että tuokin keltanokka täällä (en ymmärrä niistä kvinteistä ja sekunneista eli musiikin teoriasta mitään… ja tätä ennen en osannut laulaa edes yhtä säveltä oikein…)…

Samaan tapaan, eheytyneemmällä tuskin on aihetta nostaa nenua yhtään ylemmä haavoille lyödyn rinnalla. – Tällaiseenkin olen joskus törmännyt… ”Et ole riittävän ehyt”, kuulin omin korvin sanottavan eräässä tilanteessa… Vieläpä niin, että edessä olivat sanat: ”Minä koin…” – Oma lukunsa ovet ne tilanteet, joissa rikkinäisyyttä pidetään puhtaasti demonisena ongelmana ja sitä yritetään ratkaista ajamalla ulos jos jonkin sortin demonia!

Kirjoitukseni Orjuudesta vapauteen liippaa tuota aluetta läheltä. Yhtenä juonteena on se, että vihollinen kyllä osaa käyttää haavojamme hyödykseen yrittäessään tehdä meille tuhoa. Hoito ei useimmiten ole demonien ulosajaminen, vaan se, että haavat hoidetaan.Silloin vihollisen kulkureitti tukkeutuu samalla.

Olen itse vuosia sitten todistanut demonien ulosajamissessiota kahdessa perheväkivaltatapauksessa. Kummassakaan ongelmat eivät kadonneet demonien ulosajamisen tai esineiden tuhoamisen myötä. Ongelma oli ihmisten haavoissa, ei esimerkiksi talossa olleissa esineissä.

Toinen erittäin tärkeä elementti parantumisessa on ehdoton luottamuksellisuus. Olen liian monta kertaa kuullut kylän pinnasta asioita, jotka on tarkoitettu luottamuksellisesti. Kirkon työntekijät ovat vaitiolovelvollisia – ja tietävät sen. Ongelma koskeekin enemmän rukouspiirejä tai sielunhoitoa, jossa sielunhoitaja ei ole virkansa/tehtävänsä puolesta vaitikolovelvollinen. Ihmisten kipeimmän ja herkimmät alueet eivät kuulu kylän kiertoon! – Liian usein ihmiset tavallaan joutuvat pitämään raskaitakin asioita omana tietonaan sen pelossa, että pienellä paikkakunnalla tai pienissä piireissä asiat leviävät.

Vaitiolovelvollisuuden ohella on paikallaan korostaa myös sitä, että tavallaan meidän pitäisi kanssakulkijoina olla sopivan huonomuistisia – ettemme muistaisi/ muistuttaisi toisiamme menneisyyden haavoista. Se joka on Kristuksessa, on uusi luomus! Silloin, kun Kristus hoitaa ja antaa anteeksi, meidän ei ole lupa kaivella menneitä. Olen törmännyt tällä alueella aivan uskomattomaan kovuuteen! Ihmisiä on leimattu ja luokiteltu milloin minkin asian perusteella. Esimerkiksi ihminen, joka on ollut uskon asioista todella ”ulkona” saa uskovien yhteydessä kärsiä siitä, että joskus elänyt avoliitossa… – Entä sitten? – Samaan aikaan tuossa todellisuuteen perustuvassa esimerkissäni iloittiin siitä, että alkoholisti nk. tuli uskoon. Kysymys kuuluu: Millä ihmeen perusteella luokittelemme ihmisiä? – Eikö Jeesus ottanut seuraansa muitta mutkitta veronkiertäjän ja huijarin, ilotytön, jne.? Olen joskus kysynyt: Mitä, jos ilotyttö oikeasti tulisi seurakuntaamme? Olisimmeko asiasta iloisia – vai tekisimmekä ”simeonit” ja ajattelisimme: ”Jos nuo olisivat profeetallinen seurakunta, he kyllä tietäisivät…”

Ei edes se, että nk. tulee uskoon, takaa täydellistä elämää. Katastrofi ja hengellinen konkurssi voi tulla jokaiselle, jos emme ole valveilla. – Eikä silloinkaan Kristus hylkää!

Usein samaistamme nk. tuhlaajapoikakertomuksen nk. uskosta osattomaan. Olemmeko lukeneet kertomuksen huonosti? Eikä siinä sanottu, että poika oli perillinen – ja siitä asemastaan pyysi omaa osaansa, jonka tuhlasi huonoon elämään? Eikö tuo nk. vanhemman veljen asenne ole juuri meidän ”hyvien uskovien” asenne sitä kohtaan, joka jostain syystä eksyy pois? Eikö Isä nimenomaan sanonut, että Hän iloitsee siitä, että tuhlaajapoika palasi? Ei Isä yhtynyt vanhemman veljen purnaukseen, vaan toivotti tervetulleeksi – takaisin – ja antoi pojan olla täysivaltainen poika. Eikö meidän pitäisi tehdä samoin?

 

Katsooko Hän vielä ikkunastaan
vain nähdäkseen yhden eksyneen?
Juokseeko Hän vielä meitä vastaan ,
kun tuhlaajan näkee palaavan?
Lausuuko Hän vielä syytetylle:
Armahdetaan tänään kahleistaan?
Antaako Hän puhtaat vaatteet ylle,
kun syntinen tulee itkien?

Sama vanha ristinpuu,
kaiken ylle kaareutuu.
Risti vain — ei kestä mikään muu
Ei ole muuta pysyvää,
jälkemmekin häviää.
Risti vain — jäljelle jää.

Tietääkö Hän, kuinka kaiken tuhlaan?
Huomaako sen, kuinka harhailen?
Kutsuuko Hän, silti minut juhlaan
ja tulla saan — kotiin uudestaan?

Sama vanha ristinpuu,
kaiken ylle kaareutuu.
Risti vain — ei kestä mikään muu.
Ei ole muuta pysyvää,
jälkemmekin häviää.
Risti vain — jäljelle jää.

 

 

Kyllä mielestäni voisimme tehdä meidänkin ympäristöissämme tuon kirkkolaulukurssin tavoin: Antaa tilaa yrittää ja epäonnistuakin ja ennen kaikkea luoda ilmapiiri, jossa henkilö ”uskaltaa uida”.

Sanoma Kristuksesta on todellinen toivonsanoma! Hänelle yksikään asia ei ole liian iso tai pieni! Eikä yksikään asia ole mahdoton.

Erään kirjan otsikon sanoin: Kristus on ”Haavoitettu Parantaja”. Haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, että meillä rauha olisi ja Hänen haavojensa kautta me olemme parannetut. (Vrt. Jes 53)

Alle olen liittänyt linkin Juha Tapion lauluun, joka nousi mieleeni tänä iltana.

Laulun sanojen äärellä voimme pohtia sitäkin, että vaikka toinen toiseltamme peittäisimme kipumme, Kristukselta meidän ei tarvitse piiloutua.

Kunpa ymmärtäisimme Hänen rakkautensa meitä kohtaan ja hyvän tahtonsa! Ymmärtäisimme sen, että Hän haluaa meille pelkästään hyvää. Uskaltaisimme jättäytyä Hänen varaansa kaikkinemme.

Kuten Johannes kirjoittaa:

Täydellisessä rakkaudessa ei ole pelkoa, sillä täydellinen rakkaus karkoittaa pelon.

 

 

http://www.youtube.com/watch?v=TPGcgwn1Nxk

Tämän salaisimman kipuni kanssa/tulen sinun kasvojesi luo;

itken ja toivon, ettei kukaan nää/kyyneleitäni,  ihmisyyttäni  särkyvää

Tämän salaisimman kipunsa kanssa jokainen hiljaa vaikenee,

itkee ja toivoo, ettei kukaan nää/ kyyneleitään, ihmisyyttään särkyvää.

 

:,:Korjaa yksinäisen haavat,/ anna turva yössä etsivän,/ missä särkyneet toisensa saavat,/ anna rakkautesi heille pimeään.

Korjaa yksinäisen kaipuu,/ anna haavoitetun löytää rakkaus,/

missä arka hiljaisena vaipuu,/ näytä siinä sinun tarkoitus, /näytä siinä sinun rakkaus.:,:

 

Tämän salaisimman kipuni kanssa/Jumalani kohtaan vaieten:

uskon ja tiedän, että Luoja näät/ ihmisyyttä jokaisessa särkyvää.

Tämän salaisimman kipuni kanssa/ tulen sinun kasvojesi luo;

uskon ja tiedän, voit haavat parantaa, /

rakkautesi kaiken saa muuttumaan

 

P.s. Täällä ilokseni hyreksin kadoksissa olleita ”ylä-ääniä”. Olen siis paranemaan päin ”laulumykkyydestäni”!

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: