195. Voittajia – Kristuksessa

195. Voittajia – Kristuksessa

Tämänkertainen kirjoitukseni on hieman kaksijakoinen. Pahoittelen tapahtunutta. Yritä, lukijani, pysyä kärryillä ja napata tästä idea sinun elämääsi ajatellen.

Tänään mielessäni on soinut 1900-luvun alusta peräisin oleva hengellinen laulu: He saapuvat juhlimaan. (HL 150) Tuosta laulusta mieleeni nousevat yhdistetyt ehtoollis- ja lähetystilaisuus vuosien takaa (90-luku) silloisessa kotiseurakunnassani (vapaiden suuntien seurakunta). Lauloimme usein nimenomaan ehtoollis- ja lähetystilaisuudessa.

Laulussa kuvataan juhlivaa, riemuitsevaa ja voittavaa seurakuntaa, joka saapuu Jumalan valtaistuimen eteen. (Vrt. Ilm 7:9)

He saapuvat juhlimaan, idästä ja lännestä.

Ei Pohjolan jäät, ei helteiset säät,

voi kulkua lannistaa.

On määränä taivaan maa.

Siell´Jeesuksen nähdä saa.

iäisestä iäiseen kiitosta lauletaan.

Oikeastaan vasta nyt tajuan, että tuo laulu ei viittaa vain tulevaisuuteen, vaan tähän hetkeen.

Ei Pohjolan jäät, ei helteiset säät, voi kulkua lannistaa.”

Kylmä hyydyttää, helle tuuperruttaa.

Myös kristittyinä kohtaamme vastuksia.

Ehkä yksi vastusten muoto kannattaa pitää mielessä – se, että aina emme suinkaan ole vastakkain pelkästään inhimillistä alkuperää olevien vastusten kanssa.

En halua tätä puolta liioitella tai ylikorostaa. Matkan varrella näkemäni ilmiöt puhuvat kuitenkin yhtä sen kanssa, mitä välittyy Raamatun lehdiltä. Löydämme sieltä alkulehdiltä viimeisiin lehtiin saakka Jumalan pelastussuunnitelman ja -historian rinnalla toisenkin ”suunnitelman”: sielunvihollisen suunnitelman ”varastaa, tappaa ja tuhota” (vrt. Joh 10:10) se, mitä Jumala on suunnitellut ja tarkoittanut luomalleen ja lunastamalleen ihmiselle.

Raamatun suuri sanoma on kuitenkin siinä, että ihmisen ei ole tarkoitettu olla mikään ajopuu, vihollisen armoilla. Vanhasta testamentista lähtien välittyy tietoisuus Jumalasta kaiken yläpuolella ja siitä, kuinka Hän pitää huolta luomastaan ja lunastamastaan ihmisestä.

Raamatusta löytyy valtavat määrät lupauksia siitä, että Jumalan yhteydessä ihminen on turvassa. Esimerkiksi Psalmi 91 on mahtavaa luettavaa siitä, kuinka

Se, joka asuu Korkeimman suojassa/ja yöpyy Kaikkivaltiaan varjossa, sanoo näin: /´Sinä, Herra, olet linnani ja turvapaikkani. Jumalani, sinuun minä turvaan.´” (jj. 1-2)

Psalmin tekijä vakuuttaa:

Herra pelastaa sinut linnustajan ansasta/ ja pahan sanan vallasta./ Hän levittää siipensä yllesi,/ ja sinä olet turvassa niiden alla./ Hänen uskollisuutensa on sinulle muuri ja kilpi.

Et pelkää yön kauhuja/ etkä päivällä lentävää nuolta,/ et ruttoa, joka liikkuu pimeässä,/ et tautia, joka riehuu keskellä päivää.

Vaikka viereltäsi kaatuisi tuhat miestä/ ja ympäriltäsi kymmenentuhatta,/ sinä säästyt. —

Sinun turvanasi on Herra,/ sinun kotisi on Korkeimman suojassa.

Onnettomuus ei sinuun iske,/ mikään vitsaus ei uhkaa sinun majaasi.

Hän antaa enkeleilleen käskyn/ varjella sinua, missä ikinä kuljet,/ ja he kantavat sinua käsillään,/ ettet loukkaa jalkaasi kiveen.

Sinä poljet jalkoihisi leijonan ja kyyn, tallaat maahan jalopeuran ja lohikäärmeen.

Herra sanoo:/ ´Minä pelastan hänet, koska hän turvaa minuun./ Hän tunnustaa minun nimeäni, siksi suojelen häntä.

Kun hän huutaa minua, minä vastaan./ Minä olen hänen tukenaan ahdingossa,/ pelastan hänet ja nostan taas kunniaan.

Minä annan hänelle kyllälti elinpäiviä, hän saa nähdä, että minä autan häntä.´”

(jj. 3-7: 9-16)

Todellakaan me emme ole altavastaajia, kun olemme Jumalan omia!

 Mielijakeeni Raamatussa löytyvät Paavalin kirjeestä Efesolaisille:

 ”Minä rukoilen, että Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala, kirkkauden Isä, antaisi teille viisauden ja näkemisen hengen, niin että

  • oppisitte tuntemaan hänet, ja että

  • hän valaisisi teidän sisäiset silmänne näkemään,

  • millaiseen toivoon hän on meidät kutsunut,

  • miten äärettömän rikkaan perintöosan hän antaa meille pyhien joukossa  ja

  • miten mittaamaton on hänen voimansa, joka vaikuttaa meissä uskovissa.

Se on sama väkevä voima, jota hän osoitti

  • herättäessään Kristuksen kuolleista ja

  • asettaessaan hänet istumaan oikealle puolelleen taivaassa,  ylemmäksi kaikkia valtoja, voimia ja mahteja, ylemmäksi kaikkia herruuksia, jotka mainitaan tässä ja tulevassakin maailmassa.

Jumala on alistanut kaiken hänen valtaansa ja asettanut hänet kaiken yläpuolelle seurakuntansa pääksi.

Seurakunta on Kristuksen ruumis ja hänen täyteytensä, hänen, joka kaiken kaikessa täyttää.

(Ef. 1:17-23)

Jeesus sanoi seurakunnasta:

”–Sitä eivät tuonelan portit voita.” (Matt. 16: 18)

 Tosiaankin. Ensimmäiset kristityt kokivat todella kovia – niin juutalaisten kuin roomalaistenkin taholta. Periaatteessa niiden, joiden olisi pitänyt ymmärtää, kuka Jeesus oli – juutalaiset – olivat joissain tilanteissa pahimpia vastustajia jopa niin, että poikkesivat uskonsa periaatteista, joiden mukaan liittoutuminen ”pakanoiden” kanssa ei ollut suotavaa, sai jäädä toisarvoiseksi. (Esim. Jeesusta vangittaessa ja tuomittaessa kuolemaan) Tyyliin: periaatteista viis, tulos ratkaisee.

Eikä vain niin, vaan kristityistäkin on tullut välillä toistensa ”vihamiehiä”! Jopa niinkin lähellä seurakunnan syntyä kuin Korinttin seurakunnassa kristinuskon ensimmäisenä vuosisatana. Tuota taustaa vastenhan Paavali kirjoitti muun muassa: ”–kunhan ette toisianne perin hävitä”. Paavali kirjoitti myös Galatian seurakunnalle nk. lihan teoista, joita olivat muun muassa: vihamielisyys, riidat, kiihkoilu, kiukku, juonittelu, eripuraisuus, lahkolaisuus, kateus… [Tätä ennen Paavali on maininnut asioita, joita viimeisimmäksi luulisi löytävänsä seurakunnasta: epäjumalien palveleminen, noituus… siveettömyys, saastaisuus, irstaus…]

 Kysymys oli nk. lihan teoista, teoista, joihin ei Jumala eikä Hänen Henkensä voi yhtyä.

 Tällaista ei ole meidän kristittyjen keskellä, eihän? Eikä seurakunnissamme/yhteisöissämme, eihän? Kovasti haluaisin kuulla/uskoa, että ei. Todellisuus osoittaa jotain muuta.

Valitettavasti Paavalin lista on edelleen ajankohtainen: Olemme vihamielisiä toisiamme kohtaan. Tämä heijastuu opetuksessamme, jossa leimaamme toiset harhaoppisiksi ja kartettaviksi milloin millaisinkin perustein. Perusteiden takana on liian usein ”minä”/”minua on loukattu” -asenne. Alamme ajatella, että tuo ihminen, jonka koemme ”meidän” viholliseksemme, on myös Jumalan vihollinen. ”Pyhä sotamme” on valmis. Alamme iskeä toista Raamatun jakeilla – usein asiayhteydestään irrotetuilla ja perustella niillä vihaisuuttamme. Pidämme itseämme Jumalan ”voideltuina” ja uhoamme Jumalan rangaistuksella niitä, jotka uskaltavatkin koskea ”Hänen voideltuunsa”. – Eikä meillä ole harmainta haisua siitä, että meidän vihaisuutemme kanssa Jumalan voitelulla on varsin vähän tekemistä, pikemminkin päinvastoin!

 Käsivarteni nousevat kananlihalle pelkästä ajatuksesta, että yritämme ”pyhittää” ”pyhän sotamme”. Olen useaan otteeseen törmännyt todella omituiseen ”hengelliseen sodankäyntiin” karismaattisessa kentässä ja sen aiheuttamiin lieveilmiöihin. Sana ”juonittelukaan” ei ole kaukana.

 Jos olet törmännyt tai törmäät ”hengelliseksi sodankäyntiin” tai ”rukouspyyntöön”, jossa sinua kehotetaan tai johdetaan rukoilemaan (”Jumalaa”?) pysäyttämään joku tai  rukoilemaan esimerkiksi onnettomuuksia tms. joille kuille, sinun kannattaa miettiä kahteen kertaan se, onko rukous tosiaankin Jumalan mielen mukainen – vai sen juuret tuon rukoukseen kehottajan henkilökohtainen motiivi! Tuollaisen pyynnön äärellä kannattaa miettiä myös sitä, kirkastaako Jumalaa se, että joku oikeasti kohtaisi onnettomuuden, sairastuisi, kuolisi – tai pysähtyisi. Ehkä se hetkeksi toisi tuolle rukouksen pyytäjälle olon ”Jee,… hallitsen tätä maailmaa,… asiat toimivat niin kuin minä haluan…” MUTTA toisiko se oikeasti kunniaa Jumalalle?! Tuskinpa vain.

 Pelkään pahoin, että tuollaisessa ”hengellisessä sodankäynnissä” ja ”rukouksessa” – vaikka sitä kuinka markkinoitaisiin elävän uskon tunnusmerkkinä – kukkivat lihan teot, eikä nähtävillä ole yhtään Hengen hedelmää edes raakileina!

 Paavali jatkaa:

 ”Hengen hedelmää taas ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä.”

 Paavalin toteamus on selkeä:

 ”Näitä vastaan ei ole laki. Ne, jotka ovat Jeesuksen Kristuksen omia, ovat ristiinnaulinneet vanhan luontonsa himoineen ja haluineen. Jos me elämme Hengen varassa, meidän on myös seurattava Hengen johdatusta.” (KR. -38: Jos me Hengessä elämme myös Hengessä vaeltakaamme)

 Jeesus sanoi:

”´Jos te pysytte minussa ja minun sanani pysyvät teissä, voitte pyytää mitä ikinä haluatte, ja te saatte sen. Siinä minun Isäni kirkkaus tulee julki, että te tuotatte runsaasti hedelmää ja niin osoitatte olevanne opetuslapsiani. Niin kuin Isä on rakastanut minua, niin olen minä rakastanut teitä. Pysykää minun rakkaudessani. Jos noudatatte käskyjäni, te pysytte minun rakkaudessani, niin kuin minä olen noudattanut Isäni käskyjä ja pysyn hänen rakkaudessaan.

 ”Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minun iloni sydämessänne ja teidän ilonne tulisi täydelliseksi. Minun käskyni on tämä: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä. Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta. Te olette ystäviäni, kun teette sen minkä käsken teidän tehdä. En sano teitä enää palvelijoiksi, sillä palvelija ei tunne isäntänsä aikeita. Minä sanon teitä ystävikseni, olenhan saattanut teidän tietoonne kaiken, minkä olen Isältäni kuullut. Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät, ja minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää, sitä hedelmää joka pysyy. Kun niin teette, Isä antaa teille kaiken, mitä minun nimessäni häneltä pyydätte. Tämän käskyn minä teille annan: rakastakaa toisianne.´” (Joh. 15: 7-16)

 Kaikkein, KAIKKEIN, tärkein asia on, pysyä Jeesuksessa ja Hänen Sanassaan; tehdä Hänen tahtonsa (niin kuin Hän tekisi). Jeesuksen käsky Hänen omilleen on rakkaus, ei suinkaan viha.

 Palaan hetkeksi sotateemaan.

 Meidän keskinäiset nahinamme, sotamme – ja joissain tapauksissa myös mainitsemani ”hengellinen sodankäynti” (tai pikemminkin sellaisena pitämämme) – monimutkaistaa, jopa hidastaa eteenpäinmenoamme. Kulutamme mielettömät määrät energiaa aivan vääriin asioihin! Meidän pitäisi mieluummin kuin taistelemme keskenämme rakentaa henkilökohtaista suhdettamme Kristukseen ja kuulla Hänen äänensä ja tehdä sen mukaan. Tulos olisi paljon hedelmällisempi.

 Kun näin teemme, siinä tilanteessa, kun oikeasti on kysymys ”hengellisestä sodankäynnistä”, tilanteesta, jossa sielunvihollinen oikeasti hyökkää meitä vastaan, olemme aivan toisessa tilanteessa kuin ”aivan itse” vihollista sohiessamme. Kristuksessa, Hänen lähellään olemme voittajia.

 Itselleni on tullut läheiseksi Psalmi 18, Daavidin psalmi. Suosittelen psalmia sinullekin (voit lukea sen ajatuksella omasta Raamatustasi), joka olet nyt oikeasti taistelussa. Taas tuohon loukkaantumisen loukkuun auttaa yksi ainoa lääke, ja se on anteeksianto.

Vastaa