Anna(tko) minulle anteeksi?

Anna(tko) minulle anteeksi?

Tällaisen pyynnön kuulin vastikään.

Itse asiassa olin itse jo tapahtuman unohtanut – Henkilö, joka pyysi anteeksi ei.

Vasta, kun hän avasi asiaa hieman, tapaus palautui mieleeni.

Lopuksi hän totesi:

”On minua matkan varrella vähän opetettu.”

Toisenkin samanmoisen kuulin. Tuo toinen tapaus ei ole mielestäni kyllä lähtenyt. Miksi en heti muistanut, johtui siitä, että en tunnistanut heti henkilöitä.

Olin lähdössä eräästä kesäisestä hengellisestä tilaisuudesta, kun tauolla nousi henkilö ylös ja kysyi, saako hän kysyä minulta yhden kysymyksen: Oletko antanut meille anteeksi?

Kyllä, kyllä, olen. En kanna kaunaa – vaikka tapahtuma sinällään on lähtemättä mielessäni.


Olemme joskus – uskovinakin – toisiamme kohtaan tavattoman julmia – ja niin oikeassa. Tulee sanottua ”pahasti” ja sitä myöten myös liian usein ”hyvästi”.

Kotona sanoin miehelleni, jota tuo viimeisin episodi myös koski, että mikäpä minä olen tuomitsemaan: itsekin olen tukka putkella tehnyt samanmoista innoissani – ja luulevani olevani oikeassa. Kun tuon tajusin, täytyi käydä muutamalta oikeassaolemiseni uhrilta käydä pyytämässä anteeksi.


Itse olen hengellisessä kentässä suojautunut loukkauksia vastaan vetämällä aika tiukan rajan tyyliin: Minun ei ole pakko tulla loukatuksi enää. Hengelliset lyönnit sattuvat erityisesti sellaiseen, jolle hengelliset asiat ovat tärkeitä.

Kurjaa on ollut nähdä se, miten paljon tuollaista teemme! Naulaamme toisemme

  • menneisyyksiemme takia (kenellä ei olisi menneisyyttä???),
  • epäonnistumisien takia (kuka ei olisi epäonnistunut???), sen takia, että
  • toinen on eri mieltä kanssamme (hän on liian usein tuolla perusteella (meidän mielikuvissamme) Jumalan vihollinen)), jne. jne.

Olen viitannut useaan otteeseen Jeesuksen sanoihin erään kaupungin ulkopuolella. Jeesuksen seuraajat olivat valmiit kutsumaan tulen taivaasta kuluttamaan tuon kaupungin, koska he eivät ottaneet heitä ja Jeesusta vastaan. Jeesuksen napakka vastaus oli:

”Te ette tiedä, minkä hengen vaikutuksessa te olette.”

Toinen tulen kutsuja oli aikanaan Elia (Karmelin vuorella Baalin profeetat).

Ero Elian ja Jeesuksen seuraajien välillä oli, että

  • Elia teki Jumalan tahdon mukaan (hänellä oli asiasta kaikesta päättäen Jumalalta saatu varmuus),
  • Jeesuksen opetetuslapset purkivat henkilökohtaista loukkaantumistaan – eivätkä olleet asiasta siten yhtä varmojakaan.

Tietenkin, kuten olen aina asiaan palannut, tämä ei merkitse sitä, että kaikki pitää sulattaa. On oikeus – ja pitääkin sanoa asioista, jos näkee niiden olevan vinossa. Ja jokaisen meistä tulee olla valmiit myös ottamaan kritiikkiä vastaan.

Sen sijaan asioiden ”ylihengellistäminen” on usein aika vaarallista: oman tahdon, mielipahan, loukkaantumisen, pettymyksen ja toiveiden sotkeminen Jumalan tahtoon (ja usein ilmoittaminen Jumalan tahtona sen enempää asiaa Jumalalta kysymättä) saa aikaan sotkua ja mielipahaa.

Ajattelen, että on tärkeää olla asioiden kanssa kirjaimellisesti Jumalan ja Hänen Sanansa edessä, että löytyisi selkeys siihen, mitä Jumala tahtoo omalta elämältämme – ja ehkä viisauden sana myös lähimmäisen tilanteeseen.

Kysymys oikeastaan niin: Mitä Jeesus tekisi?

Polulta eksyneet? Ojentaisiko? Kyllä varmastikin tieltä poikennutta, jos on tehnyt niin, koska ei ole noudattanut ohjeita. Ohjaisi joka tapauksessa oikeaan suuntaan.

  • Jättäisikö epätoivoon? Ei varmasti, vaan johtaisi parempaan?
  • Entä elämässään haaksirikkoon joutuneet? Jättäisikö veteen sanoen: Oma syy? Tuskinpa, vaan auttaisi rannalle, hoitaisi ja auttaisi eteenpäin.

Yhden asian olen näkevinäni näissä tilanteissa:

Aina – silloin kun oikeasti on aika esim. sanoa, että nyt teet tyhmästi – Jeesus ei jättäisi siihen, vaan ohjaisi eteenpäin!


Olen vuodesta 2010 viitannut usein (!) siihen, että me itseämme uskovina nimittävät olemme toimillamme luoneet ”hirviöitä”. Loukkaantuneet ovat jääneet tiepuoleen, usein muuttuneet vastustajiksemme loukkausten takia. Jotkut menettäneet luottamuksensa uskoon.

Tietenkin niin, että jokaisella – myös tiepuoleen jääneellä – on oma vastuunsa. Ei ole pakko jäädä loukkaantumiseen.

Itselläni on ollut kova koulu elämän kolhuissa oppia antamaan aina anteeksi. Olen myös huomannut, että vaikka toinen ymmärtämyyttään on koheltanut ja tehnyt jotain väärin, se on hänen päänsärkynsä. Olen ymmärtänyt myös sen, että jos hän ei usko asian puheeksiottamista, täytyy antaa ajan kulua. Ehkä kulunut fraasi ”Jumala hoitaa” pitää paikkansa. Yleensä Hän tekee niin, että tulee toinen ja kolmaskin, joka sanoo samasta asiasta. Ehkä silloin pitäisi kuunnella. – Henkilökohtaisesti muistan aina erään yläsavolaisen profetian lahjalla varustetun henkilön, joka yli 20 vuotta sitten varoitti minua. Sanat olivat kuin veitsi, joka viilsi sisikuntaani. Ymmärsin, että puhuja loppuperin oli Jumala. Sanotut sanat varjelivat yhdeltä väärältä ratkaisulta. (Nimenomaan niin, että tuo henkilö ei inhimillisesti voinut tietää!!!) Tuollaisia profeettoja toivoisi lisää!

Luin vastottain kirjaa  Sydän Eläväksi (John Elgeridge, Aikamedia 2005). Siinä on erinomaista asiaa siitä, kuinka sydämistämme käydään sotaa. Varas yrittää varastaa, tappaa ja tuhota Jumalan työn, kasvun ja kutsun. Yksi keino tehdä se on käyttää ihmisiä ja olosuhteita ”valehtelemaan” meille, että olemme huonoja, Jumala ei vastaa, rukouksia ei kuulla, usko tuo vain surua, jne. Teemme vastoinkäymisistä, ihmisten sanomisista ja tekemisistä virhetulkinnan: syytämme Jumalaa sielunvihollisen tekosista.

On äärimmäisen tärkeää erottaa se, mitä Jumala tekee: Antaa hyvää, hyviä lahjoja, on elämän puolella – ja mitä tekee sielunvihollinen: varastaa, tappaa ja tuhoaa.

Kun tätä taustaa vasten katsomme elämää, ymmärrämme ehkä helpommin, mistä osoitteesta asiat elämäämme tulevat kulloinkin.

Tärkeää on myös muistaa, että pahoilla asioilla tai sielunvihollisella ei ole ylivaltaa kristittyyn, uskovaan ihmiseen, tuo valta on Jeesuksella. Siksi kirjaimellisesti olemme voittajan puolella. Voimme rohkeasti rukoilla ja pyytää asioiden oikenemista niin elämässämme, ihmissuhteissamme kuin suhteessamme Jumalaan.

Kirjoitettu on: Herra on rikas antaja niille, jotka Häntä avuksi huutavat. Hän antaa hyviä lahjoja.


Ystävät, ei anneta loukkaantumisen olla este eteenpäin menemiselle. Annetaan anteeksi!

Anteeksi anto vapauttaa meidät. Ja ehkäpä tosiaan tulee päivä, jolloin voi paiskata kättä päälle tai halata: Kaikki on anteeksiannettu.

Lopuksi en malta olla kertomatta anteeksiannon rajoja ylittävää tarinaa vuosien takaa. Silloin tuttavapiiriimme kuului lestadiolaismies, jolla oli voimakas halu käännyttää meidätkin ”oikeaan uskoon”. Keskustelimme paljon asioista. Periaatteessa monessa uskoimme samoin. Hänen mielestään minulla ei kuitenkaan ollut oikea armonjärjestys.

Kerran tämä samainen mies sattui tulemaan lenkillä vastaani. Tapahtui jotain erikoista: ”Annatko minulle anteeksi? Olen ollut kova.” – Asian tekee erikoiseksi se, että tämä lestadiolainen pyysi silloiselta vapaasuuntalaiselta synninpäästöä! ”Jeesuksen nimessä ja veressä synnit anteeksi iloon ja rauhaan asti.” Sama toisin päin…

Tuon koommin en ole miestä nähnyt. No, ainakaan välillämme ei ole selvittämättömiä asioista.

 

Vastaa