Voin taas sanoa: Abba, Isä!

Elämäni mullisti löytö: Olen Jumalan lapsi.

Lapsioikeuden tajuaminen on johtanut uudenlaiseen vapauteen ja rohkeuteen. Tila muistuttaa kovasti samaa kuin mitä koin silloin, kun luovutin elämäni Jumalalle Polvijärven ev-lut. kirkossa -89. Elämä alkoi jollain tasolla aivan kuin uudella tavalla. Esimerkiksi Raamattu, jota olin lukenut paljon aiemminkin, avautui uudella tavalla – sanalla sanoen puhui. Elämän vaikeuksien keskellä oli ilo, rauha ja uusi rohkeus. – Tuolloin minut tunteneet tietävät, kuinka ujo olin. Merkillinen muutos oli se, että seurakunnassa yleisölle puhuessa jännitykseltä oli terä poissa.

Pyhä Henki on lapseuden henki.

Pyhä Henki vakuuttaa sisimmässämme lapseutta, “huutaa: ´Abba, Isä´” Meillä on asema Isän yhteydessä. Esimerkkinä uskonielämäni alkuajoilta tilanne, jossa aggressiivisuudestaan tunnettu tilaisuuteen tullut henkilö riehui ja kiroili – ja vaikeni kun rukoilimme. Ihmisvoimin emme olisi kyenneet pitämään tilannetta hallussamme.

Vuosien mittaan ikään kuin “ulkoistin” kaiken tuon “voidellummille”. Mieluusti hain johdatusta elämääni rukouspalvelusta ja profetioista. – Toki 0nnekseni, Herra johdatti myös Sanansa kautta, mutta aina en jaksanut uskoa tuota johdatusta etenkään, jos se oli vastoin profetioita.

Edellisessä kirjoituksessa viittasin haavaan, minkä hyväksikäyttö tai vallan väärinkäyttö sellaisessa ihmissuhteessa, jonka pitäisi peruslähtökohtaisesti olla turvallinen, jättää. Nuo haavat ovat leimanneet niin ihmissuhteitani kuin Jumala-suhdettakin – ja toisaalta saaneet aikaan sen, että olen matkan varrella onnistunut saamaan itseni narsistien vaikutuspiiriin kerta kerran jälkeen. Ilmeisesti nimenomaan nuo haavat ovat antaneet signaalin turvallisesta ihmissuhteesta, lupaavasta työpaikasta, jne. ja arvottomuuden tunne (tiedostamattomanakin) saanut aikaan sen, että en ole osannut/uskaltanut pyytää elämältä parempaa. Vaikka olen lukenut hyllymetreittäin kirjoja aihepiiristä (itseluottamuksesta, uskosta, jne.) en ole ikään kuin uskaltanut uskoa lukemaani – Raamatun sanaakaan – omalle kohdalleni. Sisäsyntyinen epäluottamus itseä kohtaan – tai Jumalaa kohtaan elämässä– leikkaa siivet heti, kun ne alkavat kasvamaan; vaikka enää ei olisikaan ulkoisia rajoitteita, rajoite on sisällä.
Sanoinkuvaamatonta
Eilen olimme mieheni ja koirani kanssa lenkillä. Osuimme katselemaan uskomattoman kaunista auringonlasku keskellä metsää. Aurinko kultasi erään kallionnotkelman suorastaan sadunhohtoiseksi. Näkymä kesti muutaman minuutin – ja oli pois. En ikinä ole nähnyt mitään niin pysäyttävää.

Samanmoinen tunne on Jumalan työn äärellä. En osaa sitä selittää. Tiedän jotain perustavanlaatuista on tapahtuneen, jotain mihin itse en ole kyennyt – vapauttamaan tai parantamaan itseäni. (Vrt. Room. 5:6a). Sen tiedostaminen, että olen Jumalan lapsi, on antanut uudenlaisen rohkeuden – ja aivan niinkuin 23 vuotta sitten – Sana on alkanut elää uudella tavalla. Viimeisinä lomapäivinäni ennen työjaksoani olen porautunut joihinkin Raamatun jonkinmoisen “flown” vallassa. Ei olisi tehnyt mieli nousta tuolista lukemasta!

Aivan kuin vastakohta sille pelolle ja antipatialle, jonka vallassa olin hengellisen konkurssini aikoina: En jaksanut lukea muutamaa jaetta enempää. Tiedän joidenkin kovasanaisten sanoneen tuolloin, että Jumala rankaisee tottelemattomuudesta ja siitä sain, kun nostin kytkintä silloisesta uskonyhteisöstäni.

Raamatusta voimme lukea Eliasta, joka menetti näkökulmansa hengellisiin asioihin ahtaina aikoina. Karmelin vuoren voitto Baalin profeetoista taustanaan Elia – kaikesta näkemästään huolimatta – lähti pakoon kuningatar Iisebelin uhkauksia unohtaen sen, että Iisebelin tukijoukot olivat mennyttä! Ehkä silloinkin kovasanaisimmat olisivat lyöneet Eliaa samalla tavoin.

Tottelematon Elia kyllä oli – mutta toisella tavoin. Kysymys ei ollut esimerkiksi uskonnollisen auktoriteetin alle alistumisesta tai inhimillisen auktoriteetin alistumisesta (auktoriteettiopetuksen mukaan Elian olisi pitänyt alistua Ahabin ja Iisebelin mielivallalle) – vaan siitä, että Elia ei totellut Jumalaa. Elian olisi pitänyt pysyä paikallaan ja jatkaa – pakenematta. Kun Jumala oli suojellut hänet ja näyttänyt voimansa, Jumala pystyi niin tekemään jatkossakin.

Herra on pitkämielinen. Hän ei jätä. Ei jättänyt Eliakaan, vaan lähestyi Eliaa niin, että Elia ymmärsi, mitä Jumala oikein tahtoi sanoa. Elian tarinan äärellä ymmärrämme, että uupumuksen keskellä, Elia ymmärsi, kuka Jumala on ja jatkoi tehtäväänsä:

“Lähde takaisin samaa tietä, jota tulit, erämaan kautta Damaskoon. Mene ja voitele Hasael Aramin kuninkaaksi. Ja voitele Jeehu, Nimsin poika, Israelin kuninkaaksi. Ja voitele sijaasi profeetaksi Elisa, Saafatin poika, Aabel-Meholasta.” (1 Kun 19:15,16)

 

Tarkkasilmäisimmät huomaavat, että Ahab ja Iisebel lapsineen ohitettiin tuossa voitelussa; aikanaan Jeehusta tuli kuningas. Jumalan sanat Hasaelista, Jeehusta ja Elisasta toteutuivat viimeistä piirtoa myöten muutamien seuraavien vuosikymmenten aikana.

Palatakseni omaan tarinaani. Elämääni kohdannut hiljainen tuulenhyminä näyttää tehneen jotain käsittämätöntä: Elämässäni ollut pelko on tiessään.

Kun nuorena uskovana en ymmärtänyt oikein, mitä profetoiminen on, tulin antaneeksi rohkaisevia Raamatun sanoja ihmisille ja toisaalta rukoillessani jonkun puolesta, minulle saattoi nousta mieleen joku sana. Varttuneemmat sanoivat, että Sana oli ajankohtainen ja sen täytyi tulla Herralta. Myöhemmin tämäntyyppisiä osuvia sanoja tuli silloin tällöin. Tämän omakohtaisen “tuulenhyminäkokemuksen” jälkeen, nimenomaan Sanasta on noussut ravintoa ja rohkaisua ja uutta näkökulmaa siihen todellisuuteen, jossa olen elänyt ja elän.

En halua kertomallani nostaa nenuani ylös tai itseäni muita voidellummaksi. Haluan vain kiittää Herraa siitä, mitä Hän näyttää olevan tekemässä.

Valo tulee – aina
Olkoon kertomani rohkaisemassa, jota kuta joka nyt kulkee laaksossa, pimeässä, hämärässä tai sokkelossa (millä asiaa kuvaisitkin). Muistathan: Jumala on. Kokemallasi on raja. Kokemuksesi on väliaikainen. Laaksosta pääset vuorelle, pimeän jälkeen koittaa valo ja sokkelon jälkeen pääset avaralle.

Olen toki oman laaksoni, pimeäni ja sokkeloni aikana tiennyt kokemuksesta ja Sanan perusteella, että Jumala ilmestyy vielä. Niin Hän on aina tehnyt. Eikä koskaan liian myöhään. Kuitenkin olotila siellä laaksossa, pimeässä tai sokkelossa on nuorten sanoin “aika zombikokemus” – kun ei yhtään tiedä, mitä Jumala meinaa tehdä, kuinka Hän meinaa johdattaa ja minne. Juuri tuollaisessa olotilassa, ole rohkaistu. Luota Jumalaan. Hän johtaa asiasi parhain päin.

Sain eräältä ystävältäni pohdiskeltavaksi Psalmin 118. Siihen pureuduinkin perin juurin:

“– Ahdingossani minä huusin Herraa. Hän kuuli ja avasi tien.
Kun Herra on minun kanssani, en minä mitään pelkää. Mitä voisivat ihmiset silloin? Kun Herra on minun kanssani, hän tuo minulle avun, ja pelotta katson vihollisiani.
On parempi turvata Herraan kuin luottaa ihmisten apuun. On parempi turvata Herraan kuin luottaa mahtavien apuun.”

Psalmin kirjoittaja käyttää varsin rajuja sanoja puhuessaan siitä, kuinka Jumala kääntää hänen asiansa: Viholliset (vihollinen) voivat (voi) kyllä saartaa, mutta voitto on Jumalassa!

He syöksivät minut lähes tuhoon, mutta Herra tuli avukseni. Herra on minun väkeni ja voimani. Hän pelasti minut.” (j. 14)
“Kuulkaa, miten voitonhuuto kajahtaa, riemu raikuu pelastettujen majoilta: Herran käsi on voimallinen! Herran käsi on meidän yllämme. Herran käsi on voimallinen!” (jj.15-16)
“ Minä en kuole, vaan elän ja kerron Herran teoista. Hän kyllä kuritti minua mutta ei antanut kuoleman valtaan.” (jj. 17-18)

 

“Kurittaa” sana on suomen kielessä hyvin rasitteinen. Meille tulee mieleen ruumiillinen kuritus. Samaan tapaan samaistamme Jumalan olevan kivun ja kärsimyksen takana. Kuritus kuitenkin tarkoittaa käytetyssä heprean sanassa samaa kuin “opetuslapseksi tekeminen, ohjaaminen, opettaminen, neuvominen” ts. elämän olosuhteet ovat olleet psalmin kirjoittajalle “opetuslapseuttamisen” ei kidutuksen väline – nimenomaan niin, että olosuhteet olivat Jumalan hallinnassa niin, että ne eivät tuhonneet!

“Tämän päivän on Herra tehnyt, iloitkaa ja riemuitkaa siitä!–Herra on Jumala! Hän antoi valonsa meille. Käykää kulkueena lehvät käsissä, ulottakaa piirinne alttarin sarviin.” (jj. 24,27)

 

Teksti:© Pauliina Kuikka

Kuva: © Arto Lehoinen

1 thought on “Voin taas sanoa: Abba, Isä! Jätä kommentti

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s