186. All Saints 1, 2, 3,…?

186. All Saints 1, 2, 3,…?

Blogini on ollut ennaltasuunnittelemattomalla kesälomatauolla.

Sain tilaisuuden käydä Lontoossa. [Vastaus – en olympialaisten takia, vaikka nekin elämää visiittimme aikana monella tapaa hipaisivat, vaan sen takia, että reissumme ”sattui” juuri tuohon saumaan.]

Oikeastaan täytyy tunnustaa, että matkan suhteen olin vastarannan kiiski. Minulla oli monta selitystä sille, miksi juuri nyt ei ollut oikea hetki lähteä. Viime hetkeen saakka jouduimme jännittämään myös muun muassa majoituksen löytymistä. Merkillisesti asiat järjestyivät.

Ennen lähtöä minua harmitti kovasti Ryan Airin tiukat kilorajat. 10 kg – ja sillä siisti. Kentällä huomasimme, että laukussani oli tilaa sen verran, että saan mukaani kaksi kirjaa Raamattuni lisäksi. Toista kirjoista kahlasin menolennolla. Kirjan sanomassa riittää pureksittavaa vielä pitkäksi aikaa – mutta ehkäpä päällimmäiseksi jäi iso annos uskoa ja luottamusta Jumalan mahdollisuuksiin.

Kysymys tosiaankaan ole siitä, millainen elämäni (elämäsi) tai menneisyyteni (menneisyytesi) on ollut, vaan siitä, mitä/kuka Jumala on nyt! Ydinidea on siinä, että toteutan (toteutat) sitä, mitä minut (sinut) on tarkoitettu ja kutsuttu tekemään. Ei jotain sinne päin tai jotain siltä väliltä.

Visteerasimme monessa museossa (niitä Lontoossa riittää joka lähtöön) – ja monessa puistossa (myös niitä riittää monimiljoonakaupungissakin ihan mukavasti).

Kirkkoja Lontoossa riittää melkein yksi korttelia kohti – joissain enemmänkin.

Kävimme kirkoissa laidasta laitaan: anglikaanisista kirkoista vapaiden suuntien kirkkoihin. Joskus nämä olivat kirjaimellisesti vieri vieressä, kuten All Saint 1 (anglikaanikirkko), All Saint 2 (helluntaitaustainen kirkko) sekä All Saints 3 (”riippumaton”)!

Tämä All Saints 3 oli aikamoinen kokemus! Hienoa oli se, että jollakin oli ollut perustaa uusi porukka entisten naapuriin (=seinän taakse). Se mikä minua jäi hämmentämään oli porukan pyhäkoulu: Varhaisnuorille opetettiin mielestäni pelottavassa ”hengessä” Jeesuksen takaisintulosta. Totta – ja ihan Raamattuun perustuvaa  – opetusta toki, mutta pelottava ja iloton tuomionsävy ei ole omiaan auttamaan enempää nuoria kuin aikuisiakaan Jeesuksen luokse – varsinkaan, kun ei kerrota, MITEN sinne Jeesuksen luo päästään!!!

Toinen omituinen joukkio löytyi ”Dominion” (hallintavalta) -kyltin alta. Hämmästelimme loistokkaan kirkon väen vähyyttä – etenkin kun pastori kehui luotsanneensa samaa seurakuntaa 20 vuotta. Missä kasvu? Missä eteenpäinmeno? Missä valtuuttava johtajuus (jota pastori kovasti mainosti)? Ja miten ihmeessä kirkon nimessä on tuo ”dominion”?

Väkisinkin tuli mieleen, että noissa kahdessa uudessa seurakuntatuttavuudessa oli ymmärretty jotain perustavanlaatuisesti määrin – niin hyvään kuin periaatteessa pyrittiinkin. Ei ihmisiä saa uskoon/kirkkoon pelottelemalla, painostamalla tai hallitsemalla.

Googlasimme muutamana iltana lontoolaisia seurakuntia ja kyselimme ihmisiltä, minne ihmeeseen voisimme mennä, ettemme enää pistäisi nenäämme johonkin outoon.

Viimeisenä Lontoon päivänämme suunnistimme anglikaanikirkkoon (kotoisen luterilaisen kirkkomme sisarkirkkoon). Hulppeat historialliset kivikirkon puitteet ja anglikaanisen messun kaava nykyistettiin kirjaimellisesti osaksi meidän matti ja maija meikäläisten elämää. Kirkko oli täynnä värikästä (niin kansallisuuksiltaan kuin ihonväriltäänkin) porukkaa. Saarna kutsuva ja ravitseva yhtä aikaa. Jopa seurakunnan pyhäkoulu oli osa jumalanpalvelusta! Saarna oli kaikille, kaikenikäisille samassa paketissa, jopa pyhäkoulun muistolauseen opettelimme kaikki yhdessä. Saarnan toteuttamiseen osallistuivat niin lapset kuin aikuisetkin.

Olin ennen reissua kalunnut kirjatolkulla messun teologiaa ja yrittänyt tehtävänannon mukaisesti hahmottaa, miten seurakunnan jumalanpalvelus (tai messu, kuten me luterilaiset sitä nimitämme) voisi palvella koko seurakuntaa ja tuoda sanoman ajantasaisesti oman aikamme ihmisen ulottuville. Hienosti puhutaan nimittäin siitä, että jumalanpalveluksessa Kristus inkarnoituu, tulee lihaksi keskellemme.

Tuossa anglikaanikirkossa oli tehty todella rohkeita siirtoja siihen suuntaan, että jumalanpalveluksesta muodostui ”Jumalan kansan juhla”, yhteinen juhla. Sana, saarna ja seurakunnan yhteinen ylistys sekä perinteiden ja nykyisyyden tasapaino olivat onnistunut ja puhutteleva kokonaisuus. Ketään ei peloteltu, painostettu; Sana sai puhua – ja puhuikin. Lähdin virkistyneenä ja ravittuna pois.

Vastaa