Juuritta on vaikea kasvaa

Juuritta on vaikea kasvaa

Kylvä ja edellytä kasvua

Maanviljelijä tai puutarhuri kylvää ja istuttaa edellyttäen kasvua. On mieletöntä edes ajatella, että he tekisivät työtään ilman luottamusta siihen, että heidän kylvämänsä ja istuttamansa kasvavat ja tuottavat satoa tai silmän iloa – kumpaan tarkoitukseen heidän kylvönsä ja istutuksensa on tarkoitettu.

Jesajan 55. luvussa sanotaan:

”Niin kuin sade ja lumi tulevat taivaasta eivätkä sinne palaa vaan kastelevat maan, joka hedelmöityy ja versoo ja antaa kylväjälle siemenen ja nälkäiselle leivän, niin käy myös sanan, joka minun suustani lähtee: se ei tyhjänä palaa vaan täyttää tehtävän, jonka minä sille annan, ja saa menestymään kaiken, mitä varten sen lähetän.”

Sanoissa on hieno kuva siitä, kuinka Jumalan Sana tuottaa hedelmää. Sana ei palaa tyhjänä, ilman tuloksia. Se täyttää tehtävänsä – ja tuo mukanaan menestyksen siinä, mitä tarkoitusta varten se on lähetetty. Jumalan Sana on voittoisa Sana.

Kasvun uhkia

Voittoa ei kuitenkaan ole ilman taistelua. Esimerkiksi Jeesuksen vertaus erilaisiin maaperiin kylvetystä siemenestä tuo esille sen, että monet asiat pyrkivät ryöstämään meiltä Sanan ja sen tuottaman hedelmän. Vaikka en mitään ”vihollismaniaa” haluakaan lietsoa, Jeesuksen varkaaksi nimittämä sielunvihollinen haluaa varastaa, tappaa ja tuhota elämässämme Jumalan työn. Ottaa pois  Sanan, ettemme sitä uskoisi.

Sielunvihollinen lähestyy joka kerta ”paha mielessä”. Sielunvihollinen on aina ja joka kerta varas ja valehtelija, valheen isäksikin nimitetty.

Raamatun alkulehdille kirjattu syntiinlankeemuskertomus kertoo vihollisen mielenlaadun: ydinkysymys on: ”Onko Jumala todella sanonut?” Tämä epäilyksen varjo kohdistuu yhtä lailla niin Jumalan asettamiin rajoihin kuin lupauksiinkin. Se saa rajat tuntumaan liian tiukoilta, lupaukset liian hyviltä.

Ahdinko ja vaino ovat myös niitä ”konsteja”, joilla Sana mieluusti otettaisiin meiltä pois, samoin maailman huolet sekä rikkauden houkutukset ja muut mielihalut.

Juuritta on vaikea kasvaa

Jeesus käyttää ahdingon ja vainon seurauksia kuvatessaan ilmausta: ”heiltä puuttuivat juuret”. Juureton kristitty ei juurru enempää Sanaan kuin seurakuntaankaan. Hän on koko ajan tulossa jostakin ja menossa jonnekin. Itsekeskeisyys – tai peräti omahyväisyys  -näyttävät olevan heidän tunnuspiirteitään. Minästä tulee mittari muille ja/tai erityisen etsimisestä elämäntehtävä.

Minän mittari

Etsitään erityistä voitelua ja auktoriteettia. Äärimmillään pyritään erityisiksi. Äärimmäisyys eksyttää erityisen etsijät.  Itsensä korottamisessa on vaaransa. Silloin, jos korottaa itsensä arvioinnin yläpuolelle, on vaara eksyä. Toisen mittaaminen omalla uskolla ja sen erinomaisuudella tai oikeaoppisuudella voi johtaa pahaan mittavirheeseen.

Mittaankin toista itselläni, kokemuksillani ja/tai oikeassa olemisellani, en Jumalan Sanalla.

Riski on samanmoinen kuin kuulemassani tarinassa: Siinä mies rakensi taloa ja mittasi seuraavan laudan aina edellisenä sahaamallaan. Talosta tuli kummallisen vino hökötys, koska seuraava lauta oli aina muutaman millimetrin edellistä pidempi – ei suinkaan samanmittainen niin kuin mies logiikallaan oli päättelevinään.

Jos mahdollista – rakenna ja rakennu, missä olet

Vuosien saatossa korostukseni on ollut sen ”kaupungin rakentaminen, johon meidät on asetettu”.

Toki niissä tilanteissa, joissa esimerkiksi seurakuntayhteys tai työpaikka, kenties ihmissuhde,

  • nakertaa enemmän kuin rakentaa,
  • syö enemmän voimavaroja kuin antaa niitä, tai peräti on
  • vaarassa tuhota elämän kokonaan,

on tarpeen miettiä, mikä Jeesuksen tahto on kyseisessä tilanteessa. Tuskinpa vain tuhota elämää.

Uskon, että rukoillen tie ja vapaus löytyy tavalla tai toisella. Joissain tilanteissa Kristuksen vapauttava tahto voi olla johdattaa muuanne, rakentavampaan yhteyteen.

Kuitenkaan juureton, mihinkään tyytymätön, harhailu ei koskaan ole lopullinen ratkaisu. Jäämme ikuisiksi etsijöiksi ja arvostelijoiksi, jos emme pistä tikkuakaan ristiin rakentaaksemme kulloistakin yhteyttä, johon meidät on asetettu – tai etsiäksemme yhteyttä, jossa voimme rakentaa ja rakentua.

Ymmärrän kyllä… jos/kun ihminen on kokenut kovia ihmissuhteissaan, seurakuntayhteydessään tai työpaikallaan, luottamuksen rakentaminen ei ole helppoa – ja joskus me muut emme tee sitä yhtään helpommaksi.

Neuvo ”armahtakaa niitä, jotka epäilevat”, on paikallaan. Ei meidän pidä lisätä sellaisen taakkaa, joka on joutunut elämässään haaksirikkoon tavalla tai toisella.

Ei haaksirikkoista yhtään auta se, jos syytämme häntä haaksirikostaan tai kieltäydymme ottamasta veneeseen sen takia, että hän jostain syystä on haaksirikkoutunut. Ainoa, mikä haaksirikkoutunutta auttaa, on auttaa häntä hänen tilanteensa mukaisella tavalla: ylös vedestä – riippumatta siitä, kuka hän on tai mikä haaksirikon on aiheuttanut.

Käytännössä me jokainen muodostamme yhteisön, jossa elämme, ja jokaisella meillä on vastuumme sen toimivuudesta. Jos seurakuntaelämä on kuivaa, kysymys kuuluu: Mitä sinä ja minä voisimme tehdä sen eteen, että se elpyisi? Niin seurakunnan kuin perhe-elämän tai työyhteisön uudistuminen lähtee liikkeelle aina yksilöistä, yhteisön jäsenistä, perimmältään yhteisön sisältä. Useinkaan ruoho ei ole vihreämpää aidan toisella puolella.

 Uskaltautua juurtumaan ja sitoutumaan.

Luottaa.

Rakentua ja rakentaa.

Siinä pähkinänkuoressa lääke juurettomuuteen.

Ajan kanssa – väistämättä – kasvu näkyy.

Vastaa