175. Hattu nousee – ja korkealle!

175. Hattu nousee – ja korkealle!

Kirkossa on kuultava hiljaisuuden historiaa

Seuraavassa kokonaan lainattuna arkkipiispa Kari Mäkisen puhe kirkolliskokoukselle. Painavaa, punnittua – ajatteluttavaa – tekstiä. Niin, puhutaan siinä vl-liikkeestä… asiasta asian nimellä. Ei kuitenkaan aleta heittämään kiviä vl-liikkeen suuntaan, ennen kuin katsomme oman nutun alle ja omaan yhteisöön, työpaikkaan. Olenko minä – oletko sinä – onko minun yhteisöni/työpaikkani  – onko sinun yhteisösi/työpaikkasi – osa alistavaa systeemiä? Niin – ja mitä sinä tai minä voimme tehdä varjojemme kanssa? Uskallammeko kohdata ne? Tehdä parannustakin. Jatkaa vapaampina eteen päin. Siinä kysymyksiä kysyttäväksi.

Aihepiirin äärellä olin pääsiäisen seutuun nimenomaan noita varjojen kohtaamista ajatellen.  http://pauliinakuikka.wordpress.com/2012/04/08/tallaista-noyryytta-saa-etsia/

Niin Mäkisen kirjoitusessa vl/evl-viitekehyksessä kuin omassa kirjoituksessani Worldwide Assembley of God -yhteisön historiasta, on ajatteluttavaa asiaa meille kaikille, olemme -llisia, -läisiä, laisia, etc.

Mäkisen puhe löytyy linkistä https://arkkihiippakunta-fi.directo.fi/etusivu/?x22698=74574

Arvoisat kirkolliskokousedustajat, ärade kyrkomötesombud

Toivotan teidät tervetulleiksi aloittamaan kirkolliskokouksen nelivuotiskautta. Jag hälsar er välkomna att inleda kyrkomötets fyraårsperiod.

Kirkolliskokousvaaleissa toimitte valitsijayhdistyksiin ryhmittyneinä enemmän tai vähemmän selkein kirkkopoliittisin tunnuksin. Täällä kirkon parlamentissa – toisin kuin eduskunnassa – edustajien paikat eivät kuitenkaan määräydy niitten perusteella. Ne määräytyvät hiippakunnittain. Se on kirkolliskokouksen luonteelle ominaista. Täältä koko salia katsoessa ei erotu erilaisia kirkkopoliittisia linjauksia. Täältä erottuu yksittäisten ihmisten, kirkon jäsenten kasvoja.

Kukin teistä tuo mukanaan oman todellisuutensa, elämänkokemuksensa ja sisäisen maailmansa. Sen mukaisesti kiinnitytte kirkkoon ja kirkon yhteiseen uskoon. Kannatte itsessänne omaa historiaanne ja kaikkea sitä, mitä hengelliseen yhteisöön kuuluminen on siinä merkinnyt. Mukana on hyvä ja turvallinen elämän perusta, mutta myös se, mikä on ollut ja haavoittavaa, ristiriitaista tai kovettavaa.

Kaiken sen tuotte kirkolliskokouksen työskentelyyn, ette vain erilaisia mielipiteitä, vaan monta erilaista elämän todellisuutta, yhtä monta kuin tässä salissa teitä on. Niin on hyvä. Sellainen tämä kirkko on, meidän kirkko, Kristuksen kirkko.

1. Vanhoillislestadiolaisuuden ankara peili

Sellaisen kirkon, jossa on monta todellisuutta ja jossa turvallisuus ja haavoittavuus ovat yhtaikaa totta, olen tunnistanut myös viimeaikaisessa keskustelussa, joka on koskenut vanhoillislestadiolaista liikettä. Keskustelun voi nähdä osana laajempaa prosessia, jossa perinteiset herätysliikkeet kysyvät omaa identiteettiään suhteessa kirkkoon. Se on kaikkiaan pitkä ja ehkä vaikea prosessi. Se tuntuu sekä kirkkopoliittisina jännityksinä että julkisuuden värähtelyinä. Pidän sitä kuitenkin tärkeänä ja tarpeellisena. Toivon, että se avaa näkyviin ja käsiteltäväksi mahdollisimman avoimesti eri herätysliikkeiden todellisuuden.

Tätä prosessia enemmän minut on keskustelussa pysähdyttänyt lasten seksuaaliseen hyväksikäyttö ja hengellinen väkivalta. Jälkimmäisestä on puhuttu varsinkin ns. hoitokokouksien yhteydessä.

Niille, joille vanhoillislestadiolainen liike on hengellinen koti ja osa minuutta, sekä erityisesti liikkeen vastuunkantajille eteen on tullut ankara peili. Ymmärrän, että siihen on vaikea katsoa. Mieluummin katsoisi kaikkea sitä hyvää ja turvallista, mitä liikkeessä on. Mieluummin korostaisi tapahtumien suhteellisuutta, sijoittaisi ne menneisyyteen ja joidenkin yksittäisten ihmisten virheiksi, joita tapahtuu kaikissa yhteisöissä.

Mutta juuri tähän peiliin on välttämätöntä katsoa. Silläkin uhalla, että jotain liikkeen totutusta omakuvasta murentuisi.

Peili on niin ankara, että myös etäämpää katsovien on ollut houkutus torjua se. Torjunta tapahtuu sijoittamalla – moraalisesti kauhistellen – lasten hyväksikäyttö ja henkinen ja hengellinen väkivalta nimenomaan ja erityisesti vanhoillislestadiolaisuuteen, koska liikkeeseen on liittynyt myös kirkossa erilaisuuden leima. Sillä tavoin koteloidaan paha itsen ulkopuolelle: eihän tämä meitä koske.

Sen tähden on tarpeen muistuttaa, että puhumme kirkon jäsenistä, kastetuista kristityistä. Ei ole kyse ensi sijassa opin tulkinnoista. Kyse on siitä, mitä ihmiset tekevät toisilleen. Mitä kristityt ihmiset tekevät toisilleen tässä kirkossa. Kirkko ei voi asettua ulkopuolelle. Me emme voi asettua ulkopuolelle.

Jos vaikenee tai ottaa kauhistellen etäisyyttä, unohtaa mitä Paavali kirjoittaa. ”Jos yksi jäsen kärsii, kaikki jäsenet kärsivät sen kanssa.” Jäseniä ovat ihmiset, eivät liikkeet tai järjestöt.

På senaste tid har den offentliga diskussionen gällt den gammallaestadianska rörelsen och de fall av pedofili och maktbruk som har förekommit inom den. Den stränga bild som vi ser i spegeln vill vi helst skjuta ifrån oss, begränsa till vissa grupper eller enskilda personer eller koncentrera uppmärksamheten till allt det goda som väckelserörelserna också rymmer.  Men vi kan inte ställa oss utanför det skedda. Det handlar om hur vi kristna kan handla emot varandra. Om en lem i kyrkan lider, lider alla lemmar med henne.

2. Hyvä kääntyy tuhoisaksi

Yhteisön henkistä ja hengellistä väkivaltaa ja lasten seksuaalista hyväksikäyttöä ei voi samastaa. Mutta niillä on jotain yhteistä. Molemmissa on kyse toisen ihmisen alistamisesta ja vallankäytöstä. Molemmat rikkovat ihmistä syvältä ja kohtalokkaasti. Molempia peittää vaikenemisen kehä.

Uhrien osalta hiljaisuus on usein ainoa kieli, koska minuuden murtamiselle ja kaikkein raskaimmalle kärsimykselle ei ole muuta kieltä kuin hiljaisuus.

Ympärillä, perheessä, lähipiirissä tai uskonnollisessa yhteisössä, vaikeneminen voi aiheutua siitä, että tapahtuu jotain, jota on mahdoton käsittää. Läheisyys, kosketus ja aikuisen antama turva ovat lapselle välttämättömiä, elämän edellytys. Ja sitten: juuri se kääntyykin tuhoavaksi, ja rikkoutumisen taakkaa kantaa läpi elämänsä.  Hengellinen yhteisö ja perintö ovat perustavan turvan, uskon ja armollisuuden korvaamaton lähde. Ja sitten: juuri siinä tapahtuukin tuhoavaa, sielua hoitamaan tarkoitettu särkee sielun.

Sellaista ei haluaisi uskoa.

Miksi tällaista tapahtuu? On tärkeää yrittää ymmärtää, jotta voidaan kantaa vastuuta, puuttua ja vaikuttaa. Juuri siksi peiliin on katsottava rohkeasti ja tarkasti.

Mutta lopulta vastaukset kysymykseen Miksi? jäävät vajaiksi. Ihmisen ja elämän särkymisen keskellä kysymys Miksi? voi olla ihmiselle aivan liian vaikea vastattavaksi. Sen joutuu lopulta jättämään Jumalalle.

On tyydyttävä vastaamaan kysymykseen: Miten? Siihen kysymykseen voi vastata kertomalla. Mitä on tapahtunut, miten on sen tuntenut ja miten se on vaikuttanut. Sillä tavoin oma todellisuus tulee näkyväksi, ja nujerrettuna tai särkyneenä voi tuntea itsensä kokonaiseksi ja hyväksytyksi. Siinä tarvitaan luottamusta ja niitä, jotka ottavat kertomukset todesta.

Vanhoillislestadiolaisuudesta on viime aikoina kerrottu paljon. Jotkut kertomuksista ovat kertomuksia turvallisesta uskonyhteisöstä, jotkut äärimmäisen kipeitä kertomuksia. Osa kertomuksista on yhtaikaa molempia. Ne, jotka ovat raottaneet hiljaisuutta ja vaikenemista, ovat tehneet merkittävän teon. Se ei ole arvokasta vain liikkeelle itselleen. Se on arvokasta kirkolle ja laajemminkin.

Jos ihmiset, taustoistaan riippumatta, saavat rohkeutta tunnistaa ja puhua ääneen haavoista, joita ovat kantaneet ehkä vuosikymmeniä sisällään hyväksikäytön tai henkisen nujertamisen seurauksena, se voi olla tavattoman vapauttavaa. Sisimpänsä kipeää muistia ei tarvitse hävetä.

Tuhoavan vallankäytön mahdollisuus on kaikenlaisissa yhteisöissä, yhtä hyvin poliittisissa liikkeissä, työyhteisöissä, kouluissa ja perheissä kuin uskonnollisissa yhteisöissä ja kirkoissa. Mitä vahvemmin yhteisö suojautuu oman totuutensa sisään, sitä herkemmin ihminen kadottaa siinä itsensä ja nujertuu. Suoja ja turva kääntyvät tukahduttavaksi. Hengellisessä yhteisössä voi käydä niin, että yhteisössä syntynyt uskonymmärrys saa niin vahvan auktoriteetin että yhteisö ottaa huomaamattaan itselleen Jumalan aseman. Hengellinen väkivalta voi hiipiä mihin tahansa kirkossa. Se on opittava tunnistamaan. Mikään uskontulkinta ei oikeuta asettumaan toisen ihmisen yläpuolelle. Mikään uskontulkinta ei oikeuta alistamaan tai rikkomaan ihmisen sisimpää.

Jokaisessa särkyneessä ihmisessä Kristus itse särkyy.

Det finns trots allt något gemensamt i det sexuella utnyttjandet av barn och bruket av andligt våld. I bägge fallen är det fråga om att kränka en människas integritet, om att skada en annan människa på ett djupt och ödesdigert sätt. Det andliga våldet förekommer i alla gemenskaper, i arbetslivet, skolan, familjen och också i religiösa gemenskaper och kyrkor. Man intar utan att man kanske märker det Guds plats. Det gäller att upptäcka det här andliga maktmissbruket. Ingen trostolkning eller sanning som man har tillägnat sig ger rätt att kränka, kuva eller skada en människas allra innersta. I varje kränkt människa kränks Kristus själv.

3. Hiljaisuuden historia

Historioitsija Peter Englundin  eräällä teoksella on pysähdyttävä nimi: Hiljaisuuden historia. Hiljaisuuden historia. 

Kirkon historiaa on yleensä kerrottu uskontulkintojen, hengellisten liikkeiden, toiminnan ja organisaation historiana. Ne on pyritty näkemään niin todellisena kuin mahdollista, muutoksineen ja ristiriitoineen. Siten rakennetaan kirkon identiteettiä. Tällainen kirkko on, tällainen on meidän kertomuksemme.

Viimeaikainen keskustelu on saanut minut kysymään toisin: Millainen on kirkon hiljaisuuden historia? Silloin en tarkoita vain hyvän hiljaisuuden, hiljentymisen ja yksityisen rukouselämän historiaa, joka sekin on merkityksellinen: mitä ovat ne rukoukset, joita ei koskaan sanota ääneen?

Sen sijaan ajattelen kirkon hiljaisuuden historiaa vaikenemisen historiana. Ei tietoisen salailun tai peittelemisen vaan nimenomaan vaikenemisen historiana. Miten paljon kirkon jäsenten sisällä on ollut ja on arkaa ja ujoa, itsestään epävarmaa uskoa ja elämää, jota ei ole tuntenut voivansa tuoda esiin? Miten paljon on kokemusta siitä, että on kirkossa käytettävän kielen ulkopuolella? Tietyn kielen käyttäminen kertoo kuulumisesta samaan yhteisöön. Herätysliikkeissä tämä näkyy hyvin, yhteinen kieli – laulut, sanonnat ja niiden vivahteet – yhdistävät. Samaa tapahtuu koko kirkossa. Mutta kirkon kieli ei ole kaikkien jäsenten äidinkieltä. Jos tuntee sen vieraaksi tai itsensä epävarmaksi sen kanssa, voi tuntea itsensä vieraaksi kirkossa ja vaikenee. Kirkon jäsenten enemmistön historia on hiljaisen, vaikenevan kristillisyyden historiaa.

Vaikenemista ja hiljaisuutta syntyy myös opillisen tai moraalisen ylemmyyden lähistöllä. Sitä on kaikilla tahoilla kirkossa. Kun esiintymisessä ja puheessa huokuu, tarkoittamatta ja huomaamatta, paremmin tietäminen, paremmin eläminen tai paremmin uskominen, toinen joko yrittää kilpailla sen kanssa tai vaikenee. Kirkon hiljaisuuden historia sisältää murentunutta itsetuntoa, oman minän ja oman uskon mitätöimisen kokemusta ja kysymyksiä siitä, saako se usko, elämä ja kokemus elämästä, joka on itselle totta, tulla näkyviin ja otetuksi todesta. Kokemukset näkyvät varovaisuutena, kipeimpiä kannetaan sisällä pysyvinä haavoina, tai lisääntyvänä vierautena ja lopulta selän kääntämisenä.

Jos emme ymmärrä emmekä tunnista kirkon hiljaisuuden historiaa, emme tavoita yhtä olennaista kysymystä jäsenyyden ohenemisessa ja kirkosta eroamisessa.

Kaikilla yhteisöillä on varjonsa. Jos varjoa ei tunnista ja näkee peilissä vain ihanteen sävyttämän kuvan, ei voi myöskään aidosti ja pakottomasti iloita omasta hengellisestä perinnöstään. Vain sellainen kirkko, joka tunnistaa varjonsa, myös sen joka kätkeytyy hiljaisuuden historiaan, on elävä kirkko ja uskottava kirkko.

Bästa kyrkomötesombud

Vi som är här bygger framtidens kyrka. Det sker inte bara genom de beslut som vi fattar. Det sker också genom det sätt på vilket vi samarbetar, lyssnar till varandra och tar på allvar de olika världar, som är företrädda i den här salen. Vi kan stärka antingen en tigandets och skyddandets kultur eller en sådan kultur där det att man får berätta om sin egen verklighet blir en befriande och uppmuntrande upplevelse. Det sistnämnda sker inte genom att vi talar mycket, utan snarare genom att förstå tystnadens historia och genom att lyssna uppmärksamt. Så stärks tilliten. Så bygger vi framtidens kyrka.

Hyvät kirkolliskokousedustajat,

me täällä rakennamme tulevaisuuden kirkkoa. Se ei tapahdu vain päätöksenteon välityksellä. Se tapahtuu myös siinä, miten työskentelemme, miten kuulemme ja otamme todesta ne erilaiset maailmat, joita tähän saliin on tullut. Voimme joko vahvistaa vaikenemisen ja suojautumisen kulttuuria tai sellaista kulttuuria, jossa omasta todellisuudesta kertominen on vapauttavaa ja rohkaisevaa. Jälkimmäinen ei tapahdu paljolla puhumisella, vaan pikemmin hiljaisuuden historian ymmärtämisellä ja herkällä kuulemisella. Siitä luottamus rakentuu. Siitä rakentuu tulevaisuuden kirkko. Kristuksen kirkko, jossa Hän hiljaisella tavalla itse elää.

Näillä ajatuksilla toivotan teidät lämpimästi tervetulleiksi ja julistan kirkolliskokouksen kevätistuntokauden avatuksi. Med dessa tankar och ord hälsar jag er varmt välkomna och förklarar kyrkomötets vårsession öppnad.

Arkkipiispa Kari Mäkinen

Vastaa