Juokse oma juoksu, taistele oma taistelu, pidä kiinni näystä, joka sinulla on!

“Kun siis ympärillämme on todistajia kokonainen pilvi, pankaamme pois kaikki mikä painaa ja synti, joka niin helposti kietoutuu meihin. Juoskaamme sinnikkäästi loppuun se kilpailu, joka on edessämme, katse suunnattuna Jeesukseen, uskomme perustajaan ja täydelliseksi tekijään. Edessään olleen ilon tähden hän häpeästä välittämättä kesti ristillä kärsimykset, ja nyt hän istuu Jumalan valtaistuimen oikealla puolella.Ajatelkaa häntä, joka kesti syntisten ankaran vastustuksen, jotta ette menettäisi rohkeuttanne ja antaisi periksi.” (Hepr. 12: 1-3)

Niinpä niin, taidamme uskovina käydä kahden sorttista kamppailua: Toisaalta meihin helposti kietoutuvaa syntiä vastaan toisaalta elämän tuomaa painolastia vastaan.

Tämän Sanan äärellä minulla on tänään ajatus (yksilö)urheilijasta, joka keskittyy omaan suoritukseensa. Ajatellaanpa esimerkiksi pitkänmatkan juoksijaa, joka provoisoituu siitä, että toinen ohittaa hänet ensimmäisten 200 metrin kohdalla ja kirii ohi, voidaan olettaa, että alkukiri ei välttämättä ole kaikkein paras juttu, mitä tilanteessa voi tehdä, vaan oman juoksun tekeminen niin, että voimat riittävät loppuun saakka.

On sanottu, että sielunvihollinen on tuhanten juonten mestari. En  nyt tällä meinaa lietsoa mitään vihollismaniaa. Silti Raamattu sanoo, että “hänen juonensa eivät ole meille tuntemattomat.” Meitä kehotetaan olemaan varuillaan – ja toisaalta tuntemaan vastustaja.

Olen silloin tällöin palannut Nehemian kirjan äärelle, erityisesti lukuihin 4-6. Luvuissa tapaamme Nehemian ja muuria rakentavat juutalaiset, pakkosiirtolaisuudesta kotiinpalanneet – ja Sanballatin ja Tobiaan. Se, kuka Sanballat oikein oli, jää meille hämäryyteen. Samarialainen ehkä, koska hän pyrki liittoutumaan samarialisen sotaväen kanssa? Tobiasta tiedämme, että hän oli ammonialainen. Näiden kanssahan juutalaisilla oli ollut kahinointia ennenkin.  Myöhemmin nämä kaksi liittoutuivat muidenkin juutalaisten vihollisten – arabialaisten ja asdodialaisten – kanssa. Näitä kahta näytti suunnattomasti ärsyttävän, että juutalaiset alkoivat tehdä jotain Jerusalemin hyväksi. Siihen asti näytti asia olevan suurin piirtein ok, kun nämä pysyivät Sanballatin ja Tobiaan määrittelemässä “lestissä”. Silloin kun juutalaiset alkoivat edetä – näin Vanhan testamentin kokonaisuuden perusteella voimme ymmärtää – Jumalan suunnitelmassa, Sanballat ja Tobias näyttivät todellisen luonteensa – eikä suinkaan kaikista puhtaimmin keinoin.

Aseena oli pilkka. (4:1-3) ja mitätöinti (4:3)

Nehemia ei pysähtynyt – eikä kansakaan vielä tuossa vaiheessa. Nehemia oli todellinen hengellinenkin johtaja. Hän korotti äänensä Jumalan puoleen vedoten Jumalaan – ja rakennustyöt jatkuivat.

Muurin kohoaminen puoleen korkeuteen nosti kansan rohkeutta. Tämä edistyminen oli Sanballatille ja Tobiaalle liikaa. Kerrotaan, että he aikoivat siirtyä “toiselle tasolle”: he paitsi närkästyivät uudelleen, myös liittoutuivat mainittujen naapurikansojen kanssa. Ei ollut enää yksi Sanballat ja yksi Tobia ja Sanballatin mukaan houkuttelema samarialainen sotajoukko, vaan oli juutalaisten pelkäämät ammon ja asdod ja arabialaiset. Tarkoituksena oli taistella Jerusalemia vastaan ja häiritä rakennustöitä. Mielenkiintoinen missio. Kuulostaa selkeältä – ja tietoiselta vihollisuudelta.

Nehemian ratkaisu oli jatkaa rukousta ja toimia: hän asetti vartijat vihollista vastaan. Tässä vaiheessa yhden juutalaisen heimon, Juudan, voimat alkoivat uupua. He alkoivat katsoa väen ja voimien vähyyteen ja työn suuruuteen – samaan aikaan kun vihollinen uhiteli tulevansa, tappavansa ja lopettavansa koko työn ja samaan aikaan, kun vihollisten läheisyydessä olevat juutalaiset alkoivat puhua maanmiehilleen, että näiden pitäisi peräytyä heidän luokseen – turvaan.

Edelleen Nehemia pysyy kurssissa. Hän varustaa kaupungin paremmin ja sanoo – kuuluisat sanat, jotka olen kuullut lausutun myös Suomessa talvisodan aikana: “Älkää peljätkö heitä: muistaa suurta ja peljättävää Herraa, ja taistelkaa velojienne, poikienne ja tyttärienne, vaimojenne ja kotienne puolesta.”

Sen huomaaminen, että hyökkäyshanke oli tullut julki sai joukon peräytymään ja juutalaiset saivat rakennetuksi muurin kokonaisuudessaan – ovia paitsi. Tässä vaiheessa tuli kolmas hyökkäys – harhaanjohtaminen – ja kun se ei tehonnut – panetteleminen, mustamaalaaminen ja valhe – ja vielä viideskin hyökkäys, joka oli puettu hengelliseen muotoon.

Nehemiasta täytyy sanoa, että hän oli valveilla ja säilytti kurssinsa kaikissa tilanteissa. Hän ei suostunut kohtaamaan vihollisiaan silloin, kun ymmärsi että he tahtoivat hänelle pahaa, eikä suostunut hengellisyyteen (profetiaksi, Neh 6:12-14) puettuun “houkutukseen”, jonka ymmärsi Mooseksen lain vastaiseksi. Itse asiassa hän ei provosoitunut edes maineensa mustamaalaamisesta – siitä, että häntä syytettiin vallankaappausyrityksestä ja vihjattiin, että jos hän ei taipuisi neuvotteluihin vihollistensa kanssa, hän menettäisi asemansa – ehkä päänsäkin.

Tässä oppia meillekin, “hyökkäysten” tullen säilyttää kurssi muistaen, että kysymys on useimmiten asiasta, jonka tavoite on johtaa meidät harhaan, pelotella, saada keskeyttämään ja lopettamaan koko touhu.

Tuon Heprelaiskirjeen sanoma on vahva: Katse uskon alkajaan ja täyttäjään (KR -38). Siinä  on kaikki uskoomme ja elämäämme. Kristus on uskon alkaja ja myös sen täyttäjä. Hän on alfa ja omega, ensimmäinen ja viimeinen – ja kaikkea siinä välillä. Hän on kaiken yläpuolella. Hänellä on viimeinen sana – voittoisa – myös meidän elässämme – niissä taisteluissakin.

Niin – ja sanotaan Room 8:ssa, että mikään, ei kerta kaikkisesti mikään, voi erottaa meitä Kristuksen rakkaudesta.

“Mitä voimme tästä päätellä? Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan?Kun hän ei säästänyt omaa Poikaansakaan vaan antoi hänet kuolemaan kaikkien meidän puolestamme, kuinka hän ei lahjoittaisi Poikansa mukana meille kaikkea muutakin? — Mikä voi erottaa meidät Kristuksen rakkaudesta? Tuska tai ahdistus, vaino tai nälkä, alastomuus, vaara tai miekka?

On kirjoitettu: — Sinun tähtesi meitä surmataan kaiken aikaa, meitä kohdellaan teuraslampaina. Mutta kaikissa näissä ahdingoissa meille antaa riemuvoiton hän, joka on meitä rakastanut.

Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat,ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.”

Niin haluaisin tänä päivänä julistaa yllesi Kristuksen sovitusta… Sinne, missä synti painaa – ja vihollinen syyttää – täydellistä sovitusta  Hänen veressään! Sovitus on todellinen – ja täydellinen – niin myös anteeksianto. Vanhaan malliin synninpäästö: Usko syntisi anteeksi iloon ja rauhaan asti. – Jotain asiassa jää selittämättä, ymmärtämättä. Kuinka on mahdollista, että asia tosiaan on noin? Niin Sana sanoo. Etkö sinä – tai enkö minä – sitä uskoisi?

Haluaisin julistaa elämääsi ja taisteluihisi sitä turvallisuutta, joka tulee siitä tietoisuudesta, että kun Kristus on kanssasi, mikä tai kuka voi oikeasti olla sinua (tai minua) vastaan.

Haluaisin julistaa elämääsi myös Kristuksen sinut ympäröivää rakkautta…

“Pelkoa ei rakkaudessa ole,vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon.” (1 Joh. 4:17b, 18)

Voisi sen kai näinkin ilmaista:

Juokse oma juoksu, taistele oma taistelu – ja pidä kiinni näystä, joka sinulla on!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s