Skip to content

Aika mennä eteen päin!

…ja pikkuisen asiaa siitä, mitä anteeksiantaminen on ja mitä se ei ole.

Muutamaan otteeseen tässä blogitteluni varrella olen saanut kehoituksia jättää asiat sikseen ja on minua muutamaan kertaan syytetty katkeruudesta. On minua kehotettu ja siihen malliin profetoitu – ja varmaan “hengessä” käsketty ja komennettu – palaamaan ja pyytämään anteeksi “loukkaamiltani ihmisiltä”.

Käytös on todellakin erilaista kuin se, mihin olen edellisessä blogikirjoituksessani viitannut tuon “Maailmanlaajuisen Jumalan Seurakunnan” muodonmuutoksesta kertoessani. Siinä ei käsketty eikä komennettu enää… Ei sanottu ketään saatanan kätyreiksi… Ei käsketty välttämään kuin ruttotautista… Ei käsketty pyytämään anteeksi… Ei käsketty, komennettu eikä profetoitu palaamaan… Siinä mentiin itseen ja katsottiin oman nutun alle, kysyttiin onko minussa syytä? Kun syytä löytyi, oltiin valmiit pyytämään ehdoitta anteeksi.. Eikä edes anteeksiantoon pakotettu. Kaikki aikanaan… Näin tunnuttiin ajattelevan.

Kirjeessä (joka on käännettynä edellisessä kirjoituksessani) ei jääty edes tähän, vaan mentiin eteen päin. Minusta oli mahtavaa lukea siitä kypsyydestä, joka tuon kivuliaan ja rohkean prosessin aikana oli syntynyt: Ei jääty märehtimään menneitä, vaan todettiin, että elämä jatkuu. Niin itsellä kuin toisillakin. Tärkeintä oli evankeliumin eteen päin meneminen. Ei asetuttu kampittamaan lähteneiden askelia, ei puhumaan heistä pahaa. Näytettiin siunaavan Jumalan lapsina. Ja ennen muuta – oltiin itse valmiita menemään eteen päin.

Erityisesti minua puhutteli rehellinen asenne omaan menneisyyteen – sen pilkkuihin ja tahroihin, hölmäyksiin ja häpeäänkin. Todettiin, että ne ovat osa historiaa. Avoimesti kerrottiin nykyisille yhteisön sivustolla kävijöille: Tässä mokasimme. Tässä käännyimme. Nyt jatkamme eteen päin – ja kerrottiin avoimesti millaisin eväin. Eikä vain niin, että nuo sanat olisivat olleet pelkästään paperilla. Näyttää siltä, että elämän todistus tuki sitä. Yhteisö otti askelia muutoksen suuntaan. Se näyttää muuttuneen. Näyttää siltä, että luottamus – jopa niiltä jotka yhteisön jättivät on palautunut. Kaikki eivät ole palanneet. Osa päätyi jatkamaan opeissa, joita muuttunut yhteisö piti epäraamatullisina, osa ei enää pystynyt luottamaan… Kuitenkin se, mikä voitiin tehdä virheiden korjaamiseksi oli tehty.

Anteeksianto on siitä veikeä asia, että se oikeasti vapauttaa – loukatun. Anteeksianto ei kuitenkaan ole silmien ummistamista vääryydeltä. Kuten tuossa kirjeessä todettiin, virheet jäävät olemaan yhteisön historiaan. Niitä ei saa tekemättömiksi. Niin – ja lain mukaan – jos olisi lain edessä tapahtunut jotain rikollista, Jumalan anteeksiannosta ja ihmistenkin huolimatta olisi teot pitänyt sovittaa. Eikö Sakkeus toiminut juuri noin? Kohdattuaan Jeesuksen hän hyvitti tekojaan – antoi niille, joita oli pettänyt, rahaa jopa korkojen kanssa.

Toinen asia, minkä nostan esille lainaten englantilaisen C.N. Ndu´n tekstiä:

 “Anteeksianto ei oikeuta (kirjaimellisesti ole lisenssi) siihen, että ihmiset voivat lakkaamatta loukata sinua. Jos sinua on loukattu, anna anteeksi – ja vältä sitä, että annat saman ihmisen loukata sinua toistamiseen. Jos vieraasi varastaa rahasi, anna anteeksi – mutta kun hän tulee seuraavan kerran luoksesi, piilota rahasi häneltä piiloon. Älä anna kenenkään käyttää anteeksiantoa verukkeena sinun loukkaamiseesi.”

Toivon mukaan jokainen meistä tajuaa saman koskevan myös Jumalaa. Anteeksianto – Jumalankaan – ei tue sitä, että tahallisesti, jatkuvasti palaan takaisin rypemään rapakossa. Jumala haluaa vapauttaa – täysin vapaaksi. Ajattelepa, mitä hän sanoi eräälle kohtaamalleen: “Mene äläkä enää syntiä tee.” Ei kysymys ollut siitä, että tästä henkilöstä olisi tullut synnitön. Kenestäkään meistä ei tule synnitöntä. Sen sijaan Kristus käski häntä olemaan palaamatta samaan tottumukseen, mistä hän oli tämän ihmisen pelastanut.

Jämäkkää puhetta armolliselta Kristukselta…. Ilouutinen siinä, että Kristuksen kanssa tulee myös voima tehdä Hänen tahtonsa. Itseäni on valtavasti puhutellut Roomalaiskirjeen 6. luvun lopusta löytyvä kohta, jossa Paavali vakuuttaa: “–synti ei enää ole enää teidän Herranne.” Perusteena on, että Kristus on vapauttanut meidät synnin ja kuoleman laista.

Näin ollen meillä ei ole mitään (teko)syytä tai selitystä, miksi jatkaisimme vanhaan malliin. Näistä (hengellisen, henkisen tai fyysisen) väkivallan kuvioista puhutellessani, sanoisin ettei ole käypä selitys, että joku on tottunut käyttämään toiseen valtaa – pakkokeinoinkin (ihan tosi… tässä taannoin kuulin uskomattomista uskomattomimman selityksen erään ihmisen suusta, kun tämä puolusteli heilumistaan veitsen kanssa…: “… olen niin paljon ollut veitsien kanssa tekemisissä…”)… Jos näin on… on hyvin selkeää se, että pitäisi hipi-hopi, nopeasti, etsiytyä hakemaan apua niin Ylhäältä kuin tarpeen mukaan maallisemmiltakin auttajilta…

Ei Sakkeuskaan sanonut, että käsi on tottunut ottamaan ylimääräistä rahaa ja pieniä bonuspalkkioita välistä omaan taskuun, vaan konstailematta teki parannuksen. Omalla kohdallani ymmärrän, että tämä

Pääsiäisen aika on ollut todella vapauttavaa aikaa! Siitä Herra tässä ennen pääsiäistä tuntui vihjaavankin, että tulen kokemaan ylösnousemisen riemun omalla kohdallani ikään kuin Pääsiäisen kylkiäisinä. Aika jännä, että siinä Herra käytti tuota – kokemalleni sanoja antanutta  – Jumalan maailmanlaajuisen seurakunnan parannusta ikään kuin välikappaleena. Ikään kuin ympyrä sulkeutui. Olenhan kertonut käänteentekevästä kirkkokokemuksestani parin vuoden takaa – tilanteesta, jossa Herra papin kautta puhui suoraan läpi lukkojeni tähän tapaan: ”Olet vapaa, vapauta muita. Sinua rakastetaan, rakasta muita. Olet saanut anteeksi, anna anteeksi muille.”

Siinä (anteeksi te, joille tämä on kulunut kertomus… minulle se oli todella käänteentekevä!!!) tajusin, että olen täydellisesti vapaa, Jumala on antanut kohellukseni ja kömmähdykseni anteeksi (muun muassa sen, että todella paljon (kuten tuossa kirjeessäkin sanottiin…) ihan vilpittömästi toimiessani onnistuin tekemään hallaa monille… ja toisaalta olen vapaa pelosta, joka minua seurasi esim. uhkaavien profetioiden ja muun pelotteluksi luokiteltavan muodossa… Niin ja tulin vakuuttuneeksi Jumalan ehdottomasta rakkaudesta… Ja siitä, että ehdoton anteeksianto vapauttaa minut. [Niiiiiin… en tosiaankaan edellytä niiltä ihmisiltä, jotka ovat minua loukanneet anteeksipyyntöä…Hmmm… ainoa, mitä tunnun odottavan olisi se, että myös he tajuaisivat saman mitä tuo Jumalan maailmanlaajuinen seurakunta tajusi, että aivan kaikki ei ole perusteltavissa “raamatturuseteilla”… Mutta kaikki aikanaan – niin itsellänikin asioihin havahtuminen otti aikaa… Mutta minulla ei ole oikeutta pakottaa, käskeä tai komentaa mielin määrin ja loputtomiin… Sanottiinko, että varoittaa pitäisi muutamaan kertaan… ja sitten jättää sikseen… Eiköhän tuo mitta ala kohdallani olla jo täynnä… Aika jatkaa matkaa…]

Sanoja kokemalleni antaa myös Pekka Simojoen ja Anna-Mari Kaskisen laulu Mene rauhaan tyttäreni

”Kuinka voin kiittää?Nyt mikä riittää?/ Kuinka voin osoittaa rakkauteni?/ Herrani suulla, sain itse kuulla:/ Anteeksi saada voin rikokseni/

:,:Se, joka paljon anteeksi saa, paljon myös rakastaa./ Siis mene rauhaan tyttäreni/ Kaiken saat anteeksi./ Mene tyttäreni.:,:

Pimeyteeni, kärsimykseeni/ kestävän rauhansa lahjoitti hän./ Nyt kaiken tuhlaan,hän vaihtoi juhlaan/ eilisen häpeän ja ikävän./

Enää en pelkää. En käännä selkää./ En pelkää moitetta ihmisten/ Jeesuksen tähden liikkeelle lähden, Sain tehtävän ihmeellisen./

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: