Nostanko vai alennanko?

Nostanko vai alennanko?

Englantilaisen pastorin McKivet´n tekstiä lainaten: ”Toisten auttaminen on tie omaan onnistumiseesi”

On tässä matkan varrella nähty kaikenlaista niin työelämässä kuin seurakunnallisessa kentässäkin: Toisten taklaamista – sääntöjen vastaista koukkaamistakin välillä. Eikä suinkaan niin, että omaa joukkuetoveria säästeltäisiin, vaan että saataisiin itse tehtyä se tärkeä MAALI ja/tai itse päästäisiin tavoitteeseen.

Enkä nyt tässä tarkoita sitä, että pitäisi kaikki sallia ja kaikkea tukea! Silloin kun toinen käyttäytyy rumasti – tai hengellisessä kentässä uskomme lähtökohtien vastaisesti, totta ihmeessä asiaan pitää puuttua. Muuten meno kentällä muuttuu varsin kurittomaksi.

Melkoisen hyvää tekstiä aiheesta on Hesekielin 34 luvussa, jossa silloiset uskonnolliset auktoriteetit, papit ja profeetatkin saivat osansa Jeremian ojennuksesta.

Kiinnitän nyt tässä huomion meidän kristittyjen keskinäiseen kanssakäymiseen.

Jos oikein Raamattuni ymmärrän, Herra on suunnitellut seurakuntansa toimimaan keskinäisen kunnioituksen pohjalta. Pyhä Henki on rauhan, rakkauden – ja myös järjestyksen Henki. Jos kaikki menisi Hänen tahtiinsa, seurakuntamme olisivat aika auvoisia paikkoja.

Jokaisella olisi jotain tehtävää, oma paikkansa, jossa hän saisi toimia oman kutsumuksensa ja armoituksensa mukaan.

Me teemme tähän auvoisuuteen mutkia ja ryppyjä.

Alamme taistella – jopa Herran läsnäollessa – niistä parhaista paikoista! Verrataanpa vaikka pääsiäisateriaa! Vaikka kyynärpäätaktiikalla – mutta ylemmäs on päästävä!

Pelolla ja voimalla kyllä voidaan hallita isoja ja pieniä joukkoja – Todellinen sitoutuminen ja kunnioitus tulee palvelemisen ja antautumisen kautta.

Vähän aikaa sitten olin häissä ja kuulin erinomaisen puheen vihkiparille. Siinä pohjana oli tuttu raamatunkohta Ef 5:stä

”Alistukaa toistenne tahtoon, Kristusta totellen.Vaimot, suostukaa miehenne tahtoon niin kuin Herran tahtoon, sillä mies on vaimonsa pää, niin kuin Kristus on seurakunnan pää; onhan hän seurakunnan, oman ruumiinsa, pelastaja. Niin kuin seurakunta alistuu Kristuksen tahtoon, niin myös vaimon tulee kaikessa alistua miehensä tahtoon.

Miehet, rakastakaa vaimoanne niin kuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi henkensä sen puolesta pyhittääkseen sen. Hän pesi sen puhtaaksi vedellä ja sanalla voidakseen asettaa sen eteensä kirkkaana, pyhänä ja moitteettomana, vailla tahraa, ryppyä tai virhettä. Samoin aviomiehenkin velvollisuus on rakastaa vaimoaan niin kuin omaa ruumistaan. Joka rakastaa vaimoaan, rakastaa itseään. Eihän kukaan vihaa omaa ruumistaan, vaan jokainen ravitsee ja vaalii sitä. Juuri niin hoitaa Kristuskin seurakuntaansa, omaa ruumistaan, jonka jäseniä me olemme. ”Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi.” Tämä on suuri salaisuus; minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa. Mutta se koskee myös kaikkia teitä: jokaisen tulee rakastaa vaimoaan niin kuin itseään, ja vaimon tulee kunnioittaa miestään.”

Kohdassa olen joskus kuullut korostettavan vaimon velvollisuutta miestänsä kohtaan… mutta niinkuin tuossa hääpuheessa tuli esille… miehen velvollisuus vaimoa kohtaan on rakastaa kuin Kristus rakasti seurakuntaa… Amplified puhuu ravitsemisesta ja ruokkimisesta, huolenpitämisestä.

Samanmoista opetusta Raamatussa on myös paimenuudesta – käsitettiin se sitten seurakunnan johtamiseksi tai sitten itse kunkin ”lauman”, meidän vaikutuspiirimme, hoitamiseksi. Meidän tehtävämme on vaalia sitä, mikä käsiimme on uskottu.

Olen pohtinut myös sitä, mitä opetuslapseuttaminen mahtaa olla… Teemmekö siinä omia kopiotamme – vai autammeko heitä siihen, mihin Herra on heidät kutsunut… Vai pahimmillaan toimimme narsistin tavoin – alentaaksemme heitä ja käytämme tikapuina kohti korkeuksia…?

Olen pohtinut sitä, miten paljon missaamme omasta ja toisten potentiaalista suomalaisen perikateutemme kanssa – ja pahimmillaan asetumme esteeksi Jumalan valtakunnalle!!!

Meillä menee mielettömästi pattereita toisten tekemisten kyttäämiseen – pahimmillaan toistemme kanssa kilpailemiseen… Viittaan muun muassa siihen, mihin tässä jokin aika sitten törmäsin: Eräässä seurakunnassa rukoiltiin  hajaannusta vihollisen leiriin… eikä suinkaan mihinkään sielunvihollisen leiriin… vaan nähtiin leirinä toiset kristityt, toinen seurakunta!!! HALOO! Voihan taistelurukousopetus… 🙁 !

On tainnut Raamatun opetus mennä ihan sivu… Paavali nimenomaan varoitti taistelemasta toisia vastaan… Käski mieluummin tykittämään sen oikean vihollisen leirejä – ja rakentamaan Kristuksen ruumista!

Jos mieluummin eri seurakuntina ja sen työntekijöinä tukisimme toisiamme, iloitsisimme raittiista evankeliumin julistamisesta (vaikka joskus hieman erilaisin maustein) ja tukisimme toistamme – voisi Jumalan valtakunta rakentua paremmin, nopeammin ja tehokkaammin kuin tällä joukkuetovereidemme (niiiin… meidän pitäisi samaan Taivaaseenksin Hänen lapsinaan mahtua!!! Minun mielestä kun Raamatussa sanotaan, uskosta Kristukseen pelastuksen ehdottomana edellytyksenä… Meillä on tapana määritellä vihollismaaston raja ihan toisin kuin Raamattu sen tekee!!!) taklaamisella, kampittamisella ja keskinäisellä kilpailulla!

Pastori McKivet jatkaa hyvällä ajatuksella: Jos sattumoisin olet toista ylempänä, sinulla on oiva tilaisuus vetää toinen yhtä ylös kuin sinä olet… 😀 Jatkaisin: Voit pukata hänet pikkuisen ylemmäskin… 😀

Kuvitellaanpa hetkeksi itsemme lammaspaimeniksi. Jos komennamme lampaita, ne tuskin tottelevat… Jos lyömme niitä, niistä tulee arkoja. Jos rakennamme lampaisiin luottamuksen, ne tulevat perässämme!

Vastaa