Skip to content

162. Vapauttava totuus

Tänä viikonloppuna kauhistelin mieheni kanssa Iltalehden juttua, jossa kerrottiin noin 20 vuotta kestäneestä räikeästä lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Jutussa kerrottiin yhdysvaltalaisesta opettajasta, joka pakotti oppilaat osaksi perversioitaan. Kurjinta jutussa oli se, että oppilaat olivat yrittäneet ottaa asiaa puheeksi, mutta heidät oli vaiennettu, koska ”on rumaa puhua pahoja juttuja toisesta”. Hurjinta on se, että yhden tytön äiti ei uskonut tyttönsä tarinaa!

Menihän tuo itseltäkin kauhistelun puolelle. Merta edemmä ei tarvitse näissäkään asioissa kalaan mennä, vaan suloisesta Suomestammekin löytyy näitä tarinoita.

Lisäksi on muistettava se, että emme näiden tarinoiden äärellä voi sanoa, että toinen hyväksikäyttö tai vallankäyttö olisi toista raaempi tai väärempi. Kysymys on aina henkilökohtaisesta kokokemuksesta, joka jättää jälkeensä jäljen – meidän mielestämme lievänäkin. Jo epävarmuus ja hyväksikäytön tai vallankäytön uhka riittää haavoittamaan. Tuon tietää jokainen uhkaavaan tilanteeseen joutunut.

Esimerkiksi ryöstöyrityksen kohde on varmasti yhtä kauhuissaan kuin kirjaimellisesti ryöstetty. Samoin henkisen, hengellisen, fyysisen tai seksuaalisen väkivallan uhan alla ollut on järkyttynyt siinä, missä järkyttynyt on sellainenkin, jonka koskemattomuuteen on koskettu.

Ratista kärynneille on suunniteltu alkolukkoja. Valitettavasti väkivaltaan ei taida löytyä samanmoisia konsteja.

Oikeastaan näen ainoana mahdollisuutena sen, että lopetamme (herttilei sentään!) vaikenemisen ja hyssyttelyn ja otamme vakavasti uhrin!

Olen seurannut lähinnä hengellisen väkivallan kuvioita ja väärää vallankäyttöä hengellisissä yhteisöissä ja minulle on välittynyt kuva siitä, että yhteisöt sairastuvat sitä enemmän mitä enemmän niissä on vallalla peittelyn kulttuuri.

Tilanne yhteisössä on samanmoinen kuin aikanaan poikieni ollessa pieniä: Poikani putosi kesken leikin kerrossängyn  yläpediltä ja tuli keittiöön valtava sarvi otsassaan ja sanoi: ”Äiti, mitään ei ole sattunut.”

Oli ilmiselvää, että oli sattunut ja kovaa. Sarvi puhui puolestaan. Poika sen sijaan vakuutti toista.

Minulla on sellainen tunne, että väistämme todellisuutta tuon 4-vuotiaan vekaran tavoin. Meihin sattuu, mutta emme suostu sitä myöntämään.

Myös yhteisöissämme opetetaan hengellisten laastarien käyttöä. Ei saa puhua negatiivisia asioita. Niiden puhuminen ei ole uskoa. Pahimmillaan voidaan opettaa niiden aktivoivan vihollisen toimimaan ja estävän siunaukset elämästämme. Aina pitää julistaa hyvää.

Kyllä positiivinen asenne on hyvä juttu. Hymy suupielessä on parempi kulkea kuin marmattaen. Hymy ja positiivisuus ei kuitenkaan terveellä ja kypsällä ihmisellä palvele torjuntaa – vaan antaa vaikeissakin olosuhteissa positiivista eteenpäinmenon energiaa. Torjunta taas on epäkypsä puolustusmekanismi, joka kertoo, ettei kaikki ole kunnossa – enempää psyykkisesti kuin hengellisestikään.

Teologia ja psykologia kulkevat siinä mielessä käsikädessä, että molemmissa tulee esille se, että totuus vapauttaa. Totuus itsestämme voi olla karvasta, mutta samalla se mahdollistaa itsemme ja elämämme todellisen kohtaamisen ja voi olla alku uudelle kasvulle. Sen sijaan torjuntamme ei tätä mahdollisuutta anna.

Torjunta peittää alleen syntimme ja rikkinäisyytemme, sulkee tien anteeksiannon ja eheytymisen mahdollisuudelta.

Siksi on aika tunnustaa kuhmumme ja kommelluksemme, katsoa mustelmiamme, haavojamme ja pelkojemme silmästä silmään. Ja ennen muuta kutsua Kristus niitä katsomaan. Hän voi tehdä meidät terveeksi – ja vapaiksi.

Tämä terveys ja vapaus vaikuttaa myös sen, että meidän ei ole kaikkea tarvis selittää parhain päin. Meillä on selkärankaa myös tarttua asioihin.

Ja luottaa: Missä synti on tullut suureksi, siellä armo on ylenpalttinen.”

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: