Aito kohtaaminen

Joku on sanonut lystikkääseen sävyyn, että yhden(kin) (pienen asian) tehokkuuden ymmärtää nukuttuaan samassa huoneessa yhden hyttysen kanssa.

Samantyyppiseen ajatuskulkuun olen tullut tänään, kun vasemman käden peukaloani on särkenyt. Jostain kumman syystä kynsi on tulehtunut – ja peukaloon SATTUU!!!

Samaan tapaan myös psyyken ja hengen kipu voi pakottaa katsomaan tulehduskohtaamme silmästä silmään:

Hei, minuun sattuu; jotain on vialla.

Aina sisu ei ole hyväksi

Välttämättä emme tunnista kipua kivuksi tai jonkin oireeksi. Jotkut meistä ovat todella sinnikkäitä. Muistan erään maatalon isännän, joka aikoinaan ajoi autolla paikalliseen terveyskeskukseen sydäninfarktissa – ja meinasi lähteä ajamaan vielä keskussairaalaankin… Mitä tuosta, jos rintaa vähän puristaa.

Kipuun tottuneet

Saatamme pitää normaalina kipua, joka itse asiassa on hälytysmerkki siitä, että kaikki ei ole kunnossa – tai että me emme ole kunnossa.

Saatamme pitää sitä normaalina ja asiaankuuluvana – vaikkapa hengellisenä sodankäyntinä. Olemme ”tottuneet” kipuun.

Jeesuksen sanat meille(kin) ovat:

Tahdotko tulla terveeksi?

Haluammeko luopua kivustamme? Haluammeko tulla terveiksi?

Emme pysty hahmottamaan terveyttä ennen kuin olemme terveitä. (Vrt. syntymästään saakka sokea mies, joka vähitellen alkoi hahmottaa, mitä on nähdä!)

Joskus ongelmamme on torjunta. Meidät on opetettu olemaan isoja poikia ja tyttöjä, jotka eivät itke. Pahimmillaan surun tai vihan tunteet ”demonisoidaan”. Takavuosina kuulin melkoisen pöyristyttävää ”henkivaltaopetusta”, jossa aivan pokerinaamalla sanottiin, että suru ja viha ovat henkivaltoja!  – Jos noin olisi, olisi itsessään Jumalassa ja Jeesuksessa noita henkiä! Jumala ja Jeesuskin on kuvattu surulliseksi ja vihaiseksi joissakin raamatunkohdissa! Miksi me emme saisi tuntea tuollaisia tunteita?

Naamion takaa

Jos on aina pakko hymyillä, olemme vakavassa vaarassa lymyillä itseltämme, toinen toiseltamme ja Jumalalta. Elämme rooleissa, näemme toisistamme vain naamiot..” Kipeydymme” lisää epäaidossa kanssakäymisessä. Näemme toisemme naamioina, jotka peilaavat naamioina omia naamioitamme.

Heijastamme epäaitouden paitsi läheisiimme, myös Jumalaan. Yritämme naamioiden kanssa lähestyä Jumalaakin.

Meillä on vaara ajatua ”feikkiuskoon”, uskon sijasta uskotteluun. Uskottelemme itsellemme, että uskomme on voimakas ja ihmeitä tekevä. Uskottelemme niin myös toisillemme.

Entäs jos mitään ei tapahdu… Sairaita ei paranekaan… kuolleita ei nousekaan… ilo ei olekaan todellista..? Me alamme tehdä noita parantumisia, nostaa itse kuolleita ja herättää väkisin ilon! Alamme  valehdella itsellemme, Jumalalle ja lähimmäisillemme!

Miksi meille ei riitä ”se tavallinen usko”, joka meillä on? Eikö Raamatussa sanota, että armolahjojakin tulee käyttää sen mukaan kuin on uskoa..? Ei siinä vaadita yhtään suurempaa uskoa kuin meillä on. Ei uskoamme kasvata näytteleminen yhtään. Päinvastoin näytteleminen voi viedä aidolta uskolta pohjan… Jumala ei nimittäin rakenna valheelle.

Totuus tekee vapaaksi

  • Aidot ihmeet nousevat aidosta uskosta, aitoon Jumalaan. Aidot ihmeet kestävät aidon tarkastelun.
  • Aidot ihmeet vapauttavat meidät kivustamme – ja naamioistamme. Totuus tekee meidät vapaiksi.

 

Joskus

  • suora seuraus tästä vapauttavasta totuudesta on parantuminen. Kehomme ei enää reagoi hälytilaan.
  • Jeesus kutsuu meidät tahtomaan tervehtymistä – ja me tervehdymme myös muista kuin psykosomaattisista vaivoista. Vapaudumme aitoon terveyteen Hänen parantavan voimansa kautta. Sairaus ei ole pakotie meille. Uskallamme elää elämäämme terveinä.
  • Jeesus sanoo yksinkertaisesti parantavan sanansa – ja me tulemme terveiksi – ilman sen kummempia kommervenkkeja.

Pääasia on se, että aitoina uskallamme kohdata aidon Jeesuksen ja aidosti parantua. Sen jälkeen voimme aidosti myös todistaa aidosta ihmeestä – ja myös ihmiset ympärillämme saavat mahdollisuuden kohdata aidon Kristuksen.

Pauliina Kuikka Eheytymisen polkuja, 2012

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: