Tuhkasta nousee aamu

Tuhkasta nousee aamu

Tänään on mielessä soinut Pekka Salmisen hieno laulu Tuhkasta nousee aamu.

” Moni tänään kulkee tietään itkien, joskus kuolemaansa hiljaa etsien./Tappioiden taakka murtaa sydämen, avun huutoa vain kukaan kuule ei./ Valon kaipuu piinaa, tyyntyä ei voi. /Viha sielus ylle synkän varjon loi./ Apu ihmisten ei koskaan muuttaa voi,/ nosta katsees elon raunioista pois!

:,:Tuhkasta nousee aamu, aamu uus, ikuinen. /Tuhkasta nousee aamu, jos vain uskot Kristukseen./ Tuhkasta nousee aamu, aamu uus, ikuinen. /Tuhkasta nousee aamu rakkauden./ :,:

Rakkaus Herran poistaa tuskat sydämen, /anteeksantamuksen voima, tunnet sen./ Ylösnousemus sun sielus kohottaa,/ taivaskodin kerran matkas saavuttaa.

:,: Tuhkasta nousee aamu…:,:

Löysin laulun laulettuna Youtubesta, ilmeisesti Göteborgin helluntaiseurakunnan rukoustilanteessa nauhoittettuna. Äänityksen laatu ei ole aivan studioluokkaa (eikä sellaiseksi tarkoitettukaan), mutta laulu on mahtava! 

http://www.youtube.com/watch?v=3d3HRrlJcTc

Olin eilen tilaisuudessa, jossa puhuja totesi jotenkin tähän tapaan: ”En haluaisi puhua näistä asioista (tarkoitti kirjavan hengellisen kentän ylilyöntejä), mutta ei ole vielä aika lopettaa.” Miksiköhän?

Koska näitä siipeensä saaneita yksinkertaisesti löytyy vielä! Kenttä ei ole terve – ja tuottaa välillä oikeasti tuhoisaa jälkeä!

Kun vähitellen omaan elämäänkin alkaa kevättalven aurinko loistamaan – myös hengellisesti, on toivon sanoma tarjottavana kovia kokeneelle.

Tuohon lauluun voinee useimmat kovia kokeneet samaistua: Itku, kaipaus, hätä, rukous, murtuminen, tunne tappiosta, häviämisestä, hylkäämisestä, piinasta, joka ei ota hellittääkseen. Miten itse kukin hätänsä sanoittaa. Usein sanoja ei edes ole. On vain epämääräinen kummallisen paha olo.

Pahimmillaan hätä ja paha olo demonisoidaan, ihmistä syyllistetään hänen olotilastaan…

Kuitenkin Jumalan edessä on lupa surra, olla aikansa vihainenkin. On lupa tuoda asiat Jumalalle, kirjaimellisesti purkaa tuntojaan Hänelle.

Toivon mukaan löytyy myös sielunhoitaja, vierelläkulkija, jolle sanoittaa sanottavansa, itkeä itkunsa. Aina tällaista mahdollisuutta ei ole. Kovia kokenutta ei aina ymmärretä. Silloin(kin, ja ehkä juuri silloin) voi vakuuttua, että Jumala on ja kuuntelee. Ottaa jopa varsin vakavasti hädän, huudon, jopa valituksen. [Luepa vaikka Psalmi 18]

Kivulla ja surulla on aikansa. Sen on myös aika hellittää ja hoitua pois. Siihen ei tarvitse jäädä – loppuiäkseen.

Välttämättä lyönnit eivät lopu. [Illassa oli puhe narsismista hengellisessä kentässä… Jos on kyse narsismista ja narsistista voi – ikävä kyllä varautua pitkäkestoiseen sissisotaan, vaikka itse ei nostaisi pikkusormeaankaan toista vastaan… Ajatellaanpa vaikkapa Saulia tai Herodesta. Heidän vaino(harhaisuuteensa)onsa tarvittiin vain yksi; he itse.] Mutta – niin kuin Daavid asian sanoittaa – Jumala on ja Hän auttaa – omaansa tavalla ja toisella.

Puhuja viittasi Veli Taivaalliseen, Kiinan maanalaisen kristillisen seurakunnan johtajaan, joka joutui kärsimään vainoa Kristuksen tähden. Veli Taivaallinen on todennut miltei ikävöivänsä aikaa, jolloin häntä vainottiin. Miksi? Sen takia, että hän juuri tuolloin oli kokenut Jumalan läsnäolon voimakkaimmillaan.

Näin myös Paavali, joka totesi kerskaavansa heikkoudestaan, koska silloin Kristuksen voima asettuisi häneen asumaan. Heikoissa Herra on voimakas.

Asia ei ole suinkaan mikään fraasi. Tai ehkä sellaisen kohdalla, joka ei ole kokenut todellista pätsiä elämässään. Sen sijaan todellisessa pätsissä, Kristus osoittautuu todelliseksi. Hän se, joka Hän sanoo olevansa.

Luin tänään voimakkaan ajatuksen siitä, kuinka eräs afrikkalainen pastori totesi, että länsimaiset hätkähtävät vasta nähdessään uutiskuvissa nälkäisiä ja riutuneita afrikkalaisia… Surullista – ja niin totta!

Kuinka moni meistä suomalaisista on herännyt rukoilemaan esimerkiksi nigerialaisten kristittyjen puolesta, että he pysyisivät vahvoina tilanteessa, jossa he elävät nimenomaan maan pohjoisessa osassa? Ovat joka hetki hengenvaarassa. Samaan tapaan on hengenvaarassa jokainen, joka asettuu heidän puolelleen. Poliisit ja muu esivalta, joka yrittää pitää järjestystä yllä.

Nämä kristityt ovat ahtaalla inhimillisesti. He ovat kiitollisia riisikupistaankin – ja siitä, että saavat nousta uuteen päivään ja elää päivänsä iltaankin! Samalla he ovat uskomattoman voimakkaita Herrassaan! Heillä riittää sydäntä ja halua rukoilla paitsi oman maansa myös esimerkiksi meidän maamme puolesta! Yksityisten kristittyjen puolesta. Jne. Heillä on usein hyvin ajankohtainen sana tilanteisiin, joissa nämä rukousten kohteet ovat. He näyttävät elävän kirjaimellisesti sitä elämää, mikä on kuvattu Apostolien teoissa.

Kyllä tuostakin maasta on kantautunut korviin tietoa siitä, että asiat eivät aina ole kohdallaan. On kirjaimellisesti ”feikkiprofeettoja” ja -saarnaajia, jotka lupaavat ummet ja lammet, timantit ja luksusautot. On vain kumma juttu, että tiukassa paikassa nuo feikkiprofeetat ja -saarnaajat nostavat kytkintä (tai nousevat lentokoneeseen)… ja jättävät paikalliset yksikseen.

Sen sijaan ”oikeilla” paimenilla ei näytä olevan aikomustakaan jättää laumaansa. Siinä testataan oikea paimenuuskin saman tien. Ihmiset vakuuttaa aidosti toimiva usko, ei tv-kanavien markkinahömppä!

Samaan tapaan myös meikäläisissä elämänmyllyissä testattu usko kestää tarkastelun – uskaltaisin sanoa, että paineen. Usko, joka ei ole meistä ihmisistä peräisin, vaan Kristuksen uskoa meissä.

”Kun nyt Jumala on tehnyt meidät, jotka uskomme, vanhurskaiksi, meillä on Herramme Jeesuksen Kristuksen ansiosta rauha Jumalan kanssa. Kristus on avannut meille pääsyn tähän armoon, jossa nyt lujasti pysymme. Me riemuitsemme siitä toivosta, että pääsemme Jumalan kirkkauteen. Me riemuitsemme jopa ahdingosta, sillä tiedämme, että ahdinko saa aikaan kestävyyttä, kestävyys auttaa selviytymään koetuksesta ja koetuksesta selviytyminen antaa toivoa. Eikä toivo ole turha, sillä Jumala on vuodattanut rakkautensa meidän sydämiimme antamalla meille Pyhän Hengen.”

Seuraavassa muistutetaan perustasta:

”Meistä ei ollut itseämme auttamaan, mutta Kristus kuoli jumalattomien puolesta, kun aika koitti. Tuskin kukaan haluaa kuolla edes nuhteettoman ihmisen puolesta; hyvän ihmisen puolesta joku ehkä on valmis antamaan henkensä. Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä. Kun hän nyt on vuodattamalla verensä tehnyt meidät vanhurskaiksi, hän vielä paljon varmemmin pelastaa meidät tulevalta vihalta. Jos kerran Jumalan Pojan kuolema sovitti meidät Jumalan kanssa, kun olimme hänen vihollisiaan, paljon varmemmin on Jumalan Pojan elämä pelastava meidät nyt, kun sovinto on tehty.Eikä siinä vielä kaikki. Me saamme myös riemuita Jumalastamme, kun nyt olemme vastaanottaneet Herramme Jeesuksen Kristuksen valmistaman sovituksen.” (Room. 5: 1- 11)

Vastaa