Pääasiana usko

Raamattu on siitä mielenkiintoinen kirja, että se puhuttelee eri tavoin eri aikoina – niin sama Sana kuin se onkin.

Uskomme, että Jumala itse puhuu Sanansa kautta rohkaisuksi, lohdutukseksi, rakennuksi – ja tarpeen mukaan myös herätykseksi ja ravisteluksi.

Oletko pistänyt merkille, miten eri tavoin esimerkiksi Jeesus suhtautui ihmisiin? Joillekin Hänellä oli varsin kova sana tuotavana, toisille Hän oli armollinen ja lempeä. Samalla tavoin Vanhan testamentin profeetat olivat tässä mielessä ”kaksijakoisia” – ja myös Uuden testamentin kirjeiden kirjoittajat sekä Johanneksen näkemistä näystä etc. kirjoitettu Ilmestyskirja.

Syy tähän ”lakiin ja evankeliumiin” lienee se, että me ihmisinä voimme suhtautua eri tavoin Jumalaan, Hänen tarkoitusperiinsä ja Sanaansa. Voimme totella tai hylätä ne.

Tämä totteleminen ja hylkääminen voi olla näkyvää tai piilossa tapahtuvaa.

Esimerkkinä piilossa tapahtuvasta tottelemattomuudesta olivat fariseukset, jotka ulkonaisesti noudattivat lakia – mutta olivat hukanneet sen perusidean (kaivettiin rikkaa toisen silmästä, kun malka oli omassa tai raahattiin langennut nainen Jeesuksen eteen ja päästettiin toinen osapuoli pakosalle)… Jokainen voi Raamatustaan lukea esimerkkejä fariseusten seikkailuista ja Jeesuksen reaktioista. Myös Ananias ja Safira ovat esimerkkejä yrityksestä  ”huijata” Jumalaa… ja ensimmäisten kristittyjen näkemästä tunnusteosta, jossa osoitettiin selkeästi, että tuollainen ei ole kovin soveliasta ja kannattavaa.

Näkyvä tottelemattomuus on helpompi nähdä. Silloin ihminen käy tavalla tai toisella vänkäämään, ettei jokin asia Jumalan Sanassa ole kohdallaan – tai (niin kuin eräs takavuosina minulle sanoi) koko asia on satua.

Yhdyn siihen vanhakantaiseen näkemykseen, että ”muotojumalisen” on vaikeampi kääntyä kuin julkitottelemattoman. Tällainen muotoseikoista kiinni pitävä kun osaa ilmeisesti pettää itseään ja muita – ovathan he nk. hyvä ihmisiä.

Sen sijaan tujakka kädenvääntö tottelemattoman voi turhauttaa. Mutta kun tämmöinen ihminen kääntyy, hän todennäköisesti on yhtä antaumuksella mukana Jumalan asialla. [Ajatellaanpa vaikka Paavalia]

Myös hyväksyminen näyttää olevan noudattavan samaa rataa. Toinen ottaa asiat leppoisammin, toinen temperamenttisemmin. Pääasia on kuitenkin USKO! Se että uskoen otan vastaan Sanan ja toteutan sitä omassa elämässäni sitä mukaa kuin se minulle avautuu.

Usko on astelemista eteenpäin kuuliaisuudessa. Siitä seuraa myös Jumalan rikkauksien (en tarkoita nyt niinkään niitä maallisia ;)…vaan hengellisiä) avautuminen  ja kasvu Kristuksessa.

Tätä en arvioisi pelkästään ulkoisin parametrein. Kuten äskettäin eräs kristitty kirjoitti, henkilö voi osata puhua ja/tai ylistää. Se että onko hänet kutsuttu johonkin tehtävään on eri asia. Kysymys ei ole pelkästään ulkonaisista seikoista, vaan sydämen tilasta. Esimerkiksi Ilmestyskirjan seurakuntien kohdalla ahtaalla oleva Filadelfian seurakunta oli se, josta Herralla oli pelkästään kannustavaa sanottavaa – ja vastapainoksi menestyvä Laodikea oli itseriittoisuudessaan Herralle samaa kuin oksennus!

Niin, itse asiassa vain Herra näkee sydämeen. Ajankohtainen ajatus tänäänkin. Tulisi kuulla, mitä Herra seurakunnalle sanoo Ottaa vastaan myös ojennus silloin, kun se on tarpeen. Mutta kuinkas kävikään fariseusten ja saddukeusten kohdalla esimerkiksi. He kirjaimellisesti tukkivat korvansa – ja antoivat kivien lentää!

Silti Kristus kirkasti nimensä Hänen nimensä tähden kivitetyssä Stefanuksessa. Ja nimenomaan tuon tapahtuman todistajasta Sauluksesta tuli Paavali.

Pietari kirjoittaa hyvin siitä, kuinka vaikeuksien keskellä on hyvä pohtia myös sitä, miksi ne ovat kohdalle tulleet. Mikä on Herran kuritusta? Mikä sitä, että vainotaan vanhurskauden tähden? Ja mikä sitä, että olemme aivan itse syypää omiin kärsimyksiimme.

On aivan eri asia olla siunattu sen vuoksi, että ihmiset valheilla puhuvat pahaa sen vuoksi, että kokevat meidät uhaksi totuuden julistuksen tähden (niin kuin oli Stefanuksen & apostolien laita) kuin että he puhuvat meistä sen vuoksi, että olemme mokanneet!

Silti usko voi kantaa eteen päin vastoinkäymisten keskellä – tulivat ne itse asiassa kummasta syystä tahansa. Siinä tilanteessa, kun vainotaan Kristuksen nimen takia, usko kantaa. Niin myös siinä tilanteessa, kun omien töppäystemme jälkimainingeissa älyämme kääntyä Kristuksen puoleen pyytäen anteeksiantoa. Hän antaa anteeksi. [Se minkä kolauksen töppäykset ovat saaneet esimerkiksi palvelustehtäväämme on sitten eri asia… ja usein sitten vain on tyydyttävä kantamaan niitä ihmisten sanomisia. Erään afrikkalaisen kristityn sanoin: ”Vaikka Jumala antoi Daavidille anteeksi, hänen elämänsä ei ollut ennallaan.” Miksi? Hän rajaan asti joutui kantamaan seurauksia – myös sitä, että ihmiset tiesivät hänen tekonsa.]

Uskon on kuitenkin tarkoitus kantaa meitä niin, että tekisimme Jumalan tahtoa – Ei niin, että käytämme uskoa ”pelastusrenkaana” pelkästään.

Heprealaiskirjeen11. luvussa kirjoitetaan siitä, kuinka

  • ”usko sai” tekemään Jumalan tahdon
  • ”uskon vuoksi” joku teki sitä/tätä
  • ”uskon tähden” tapahtui jotakin ja
  • ”uskon voimasta ” muurit murtuivat ja
  • ”uskon voimalla” he tekivät Jumalan tahtoa.

Kannattaa tuo luku lukea uudelleen märehtien ja kysyen, mitä ajantasaista puhuttavaa tuolla luvulla on.

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: