Huutavia ääniä

Isoilla kirjaimilla (ja joidenkin mielestä suurella suulla) on tullut kirjoitettua viimeisimmän viikon aikana sekä kommenteissa että blogissa.

Blogittaessani olen välillä lukenut myös muiden blogeja. Tutustunut erilaisiin blogeihin ja blogittajiin. Enpä taida olla ainut, jolla on jokin aihe, johon palaa tämän tästä tai ajoittain.

Johannes Alarantaa olen seurannut välillä.

Aika hurjalla otteella välillä kirjoittaa –  osuvasti, terävästi – silti kauniisti ja kunnioittaen.

Blogin sivussa on teksti: ”Kommentoi, Kannusta, Vastusta, Pahennu, Ajattele”

Alaranta käy keskustelua peilaten omaan yhteisöönsä – joka ei aina nätisti ole Alarantaa kohdellut.

Tällä kertaa lainaan Johannes Alarannan kirjoitusta Lähtemisen armo, pysymisen oikeus.

Kuvastaa varsin hyvin sitä, mitä asioista ajattelen (vaikka en noin ole asiaa osannut ilmaista:

”Olen saanut yhteydenottoja. Moni on pohtinut lähtemistä tai lähtenyt jo. Järkevintä lähteminen on silloin, jos pää ei muuten kestä. Siinä tilanteessa on lähdettävä, itsensä ja läheistensä takia.

Olen sanonut kaikille, että mielestäni on myös oikeus pysyä. On oikeus pysyä siitä huolimatta, että ei ajattele koko traditiosta kuten joku toinen. Tosiasiahan on sekin, että traditiosta ei ole koskaan ollut täydellistä yksimielisyyttä. On vain yksimielisyyden illuusio. 

Sinulla, Ystäväni, on siis oikeus pysyä ja myös palata. Siitä huolimatta, että et pysty jakamaan kaikkea sitä, mitä sinut on opetettu pitämään ainoana oikeana. Sinulla on oikeus käydä seuroissa ja käyttää tervehdystä, johon olet lapsesta asti kasvanut. Sinulla on oikeus sanoa olevasi uskovainen. Sinulla on oikeus uskoa.

Lähteminenkään ei tarkoita sitä, että hylkäisi uskon. Lähteminen ei tarkoita sitä, että pitäisi ryhtyä ryyppäämään holtittomasti tai käyttäytymään muuten sopimattomasti. Lähtijälläkin on oikeus pitää kiinni tradition niistä osista, jotka hän kokee oikeiksi ja itselleen tärkeiksi. Lähtijälläkin on oikeus käydä seuroissa. Lähtijälläkin on oikeus uskoon. Lähtijänkään ei tarvitse luopua armon evankeliumista. Lähtijäkin saa jakaa sitä läheisilleen ja luottaa siihen myös itse.” 

Alarannan blogi löytyy osoitteesta: http://gostaja.blogspot.com/. Herättävää ja koskettavaa luettavaa -laisille, -läisille ja -llisille.
Kaikesta ei tarvitse nk. olla samaa mieltä. Saa ajatella myös eri tavoin. Myös ensimmäisten krisittyjen joukossa oli eriäviä mielipiteitä. Silti se ei estänyt työskentelemästä yhdessä ja tavoittelemasta samanlaisia päämääriä.
Silti oli tietty raja, johon ensimmäisten kristittyjen keulahahmot puuttuivat. Niitä oli sekä oppi että käytäntö. Oppi oli tärkeä oikeilla raiteilla pysymiseksi. Raiteilta putoaminen näkyi usein käytännössä.
Varmaan me tämän päivän kristityt syyttäisimme Paavali -parkaa vikoilusta, jos hän kävelisi rukoushuoneidemme ja kirkkojemme ovesta sisään ja ”alkaisi paimentaa”. Tuosta paimeneksi alkamisesta Paavalia muuten syytettiin. Ongelma oli joillekin se, että Paavali ei ollut ”aboriginaali uskova” eli ei ollut alusta saakka ollut Jeesuksen kanssa. Olikohan hän joidenkin mielestä nk. tullut ”väärin” uskoon, koska hän joutui puolustamaan asemaansa julistajana – välillä saa hänen teksteistään sen vaikutelman, että tuo ”sota” oli monen rintaman sotaa.
Paavalilla oli kanttia. Tulla seurakuntaan ja alkaa korjata asioita. Hänellä oli kanttia kirjoittaa seurakunnille ja yrittää pistää asioita raiteilleen. Esimerkkinä väärinkäytökset seurakuntalaisten moraalissa tai käytöstavoissa. Hän ryöpytti myös julistajia, jotka eivät toimineet evankeliumin mukaisesti. Paavali-parkamme istuisi varmaan aikanamme käräjätuvassa kunnianloukkaussyytteen takia – sen verran rajua tekstiä hän käytti, kun katsoi sellaisen tarpeelliseksi. Hän puhui Kristuksen ristin vihollisista ja siitä, että vatsa oli joidenkin jumala… vain kaksi mainitakseni.
Paavali kirjoitti myös armolahjojen käyttöohjeita. Muun muassa sen, että lahjat ovat moninaiset, mutta Henki on sama.
Ei tuon ajan – eikä meidänkään ajan – seurakunnan ollut tarkoitus olla kuin mustikoiden taivas, jossa ei marjaa erota toisesta. Tarkoitus oli moninaisuus. Tämä tarkoitti sitä, että jokaisella jäsenellä oli tehtävänsä. Tästä muodostui kokonaisuus.
Mukavaksi olomme tekisi se, että kaikki nyökkäisivät ja sanoisivat Amen kaikkeen. Vai tekisikö?
Yksi lahja tuskin tekisi seurakuntaa. Ajatellaanpa vaikkapa pelkästään evankelioivaa seurakuntaa. Hirveä hoppu kaduille ja kujille. Mutta kuka näitä löydettyjä opettaisi? Entä jos vain opetettaisiin? Tulisiko seurakunnasta sisäänlämpiävien seurue? Tai jos vain profetoitaisiin?
Tarvitsemme erilaisia lahjoja. Olemme itse kukin eri vaiheessa elämässämme. Painiskelemme erilaisten asioiden kanssa. Toinen on valmis lähtemään kaduille ja kujille. Toinen tarvitsee hoitoa ja huolenpitoa. Kolmas käyttää rohkaisemisen lahjaa ja neljäs herättelee nukkuvia. Tämän lisäksi muutama kymmen tai sata muuta lahjan käyttäjää.
Tärkeintä on se, että pysymme tuota tehdessämme Totuudessa – sekä Sanassa että oman elämämme suhteen totuudessa ja käytämme noita lahjoja Totuuden mukaisesti.
Tämä Alaranta nimittää itseään tarkoituksellisesti ”Huutavaksi ääneksi korvassa”. Varmasti näin onkin. Joskus ääni huutaa korvassamme, jos emme muuten kuule. Toivon mukaan näinä ääninä tulemme huutaneeksi Totuutta.
Yksi muoti-ilmiö karismaattisessa kentässä on ollut tavoitella Elian voitelua. En tiedä, mitä nämä eliavoitelun tavoittelijat ovat etsineet. JOhannes Kastaja oli Raamattumme mukaan tuo huutavan ääni korvessa, luvattu ”uusi Elia”, Elian hengessä palveleva profeetta. Kun katselemme JOhannes Kastajan elämää ja julistusta… huomaamme siinä olevan särmää ihan sopivasti – epämukavuuteen saakka. Elian – ja Johannes Kastajan – kutsumus oli johtaa kansa parannukseen synnistä. Seuraus oli välitön vastakkainasettelu sellaisten kanssa, jotka tietoisesti vastustivat tuota parannusjulistusta. Elialla tuo merkitsi kuoleman uhkaa. JOhanneksella se merkitsi mestausta. Ihminen, joka kieltäytyy tottelemasta, asettautuu vastarintaan ja keksii kiertoteitä (kuten tuossa Johannes Kastajan tapauksessa kielletyssä suhteessa elävä laittoi tyttärensä asialle, jotta pääsi määränsä päähän…)
JOhannes Kastajan tapauksessa ääni korvessa vaikeni… mutta tuskin sisikunnassa… Eliminoimalla tuo kiusallinen ääni se kyllä vaiennetaan ulkonaisesti; sisäisesti se jää puhumaan. Muistamme Paavalin uskonelämän alun. Tietoisesti ja uhmakkaasti hän vainosi Kristusta seuraavia. Stefanus kuoli hänen jalkojensa edessä. Vasta Kristus-ilmestys käänsi hänen elämänsä suunnan. Saulus, vainooja, kääntyi. Hänestä tuli Paavali, jonka jalanjäljissä kristikunta monessa suhteessa on kulkenut,

 

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: