Otsikko on tahallisen provosoiva. Kannattaa lukea koko artikkeli ennen pitkälle menevien johtopäätösten tekemistä. Kkirjoituksen keskivaiheilla selviää, miten Luther tähän soppaan liittyy.

Sinä, joka uutena luet kirjoituksiani, voit pysähtyä hetkeksi blogin historian äärelle lukemalla blogin 400. artikkelin.

Aluksi tarkoitus oli kirjoittaa ja vaihtaa ajatuksia opintoihin liittyen. Samaan aikaan nousi esille myös se, että halusin paitsi selvitellä omaa päätäni uskoon ja elämään liittyvissä kysymyksissä, kysymyksissä, joita olin joutunut perinpohjin ajattelemaan uudelleen, myös auttaa muita vastaavan kokeneita.

Olen mielenkiinnolla seurannut hengellistä kenttää laajemmin sekä Suomessa että ulkomailla. Kirjoitan ilmiöistä yleisellä tasolla käytännön esimerkeillä valaisten.

 

 

Liikun pyhällä maaperällä: jokainen uskova ihminen pitää sitä, mihin uskoo, pyhänä. En halua kenenkään pyhää halveerata.

Tavoitteeni on saada lukijani ajattelemaan asioita ja ilmiöitä, arvioimaan. Kun kirjoituksissani viittaan hengellisessä kentässä esiintyvään opetukseen, jätän tarkan maininnan pois siitä, kuka ja missä.

Noinko on?

Olen hämmästynyt, miten vaikenemiseen rohkaistaan, painostetaan tai pakotetaan.

Esimerkkinä eräs Iltalehteen muutamia vuosia sitten noussut pastori, joka uhkasi menneisyytensä esiinnostajaa oikeudella… Kysymys oli siinä mielessä omituisesta kuviosta, että kyseinen pastori hengellisti vankeutensa (että oli Kristuksen takia vankilassa), vaikka kärsi aiheesta, Suomen lain mukaista rangaistusta insestistä. Kun tuota asiaa yritettiin nostaa esille ja perätä sitä, miksi pastori on pastori edelleen, pastori tosiaan uhkasi asiaa esiin nostaneita tahoja oikeudella…

Vaikenemiseen rohkaisee myös opetus. On jos jonkinlaista opetusta siitä, millä perusteella nähdystä pitää vaieta. Esimerkkinä opetus 1. Mooseksen kirjan luvusta 9, jossa kerrotaan Nooan kahden pojan erilaisesta suhtautumisesta isäänsä tämän maatessa humalassa ja alasti. Toinen pojista meni ja kertoi veljelleen – Nooa kirosi tämän pojan. Toinen pojista tuli ja peitteli Nooan. Kohdan mukaan tämä ”juoruilija” poika palveli ”peittelijää”… Kyllä joissain tilanteissa on viisasta ja pitää vaietakin. Ei kaikki asiat kuulu kylän kierrolle.

Mutta koskeeko tämä vaikeneminen tosiaan kaikkea? Pitääkö lastensa hyväksikäyttäjää suojella niin, ettei asiaan tartuta? Onko yhteisön maine tosiaan tärkeämpi kuin väärinkäytösten käsittely? [Tarkoituksellisesti räikeä esimerkki, että heräisimme ajattelemaan! Ja harmi vaan, että näitä peittelijöitä löytyy aina! Kuten kommentin kirjoittajalle kirjoitin kommentiksi: Minun sydäntäni särkee ”uhrien” tarinat – joka kerta ja aidon oikeasti!]

Jos nuo pyykit pystyttäisiin käsittelemään yhteisöissä, ei tulisi ikäviä lööppejä. Mutta annamme asioiden mennä niin pitkälle, että ulkopuolisetkin näkevät, että kaikki ei ole kunnossa.

Paavali ei vaiennut nuhdellessaan Korinttin seurakuntaa väärinkäytöksistä. Tämä nuhtelu on päätynyt Raamattuumme! (Onko oikein pitää veljensä vaimoa? Tai syömingit/juomingit rakkaudenaterialla.)

Arvioinnin kieltävä opetus asettaa outoon valoon kaiken keskustelun. Tuota taustaa vasten esimerkiksi Luther olisi ollut ”vihollisen asialla” arvioidessaan aikansa uskonnollisuutta. Mitä olisi tapahtunut, jos hän olisi jättänyt ”tuon kirkon” pelkästään Jumalan käsiin?

Kirjoituksissani käsittelen useimmiten terveen ja epäterveen opin rajapintaa – en esimerkiksi ihmisten (julistajien etc.) yksityiselämään liittyviä asioita  (poikkeuksena räikeät ristiriidat elämän ja opetuksen välillä – nimenomaan niissä tapauksissa, että elämän hairahdukset ja tiukka moraaliopetus tapahtuvat samanaikaisesti (esimerkkinä tuo Iltalehden esiin nostama pastori, joka samaan aikaan puhui Laodikean synnistä ja samaan aikaan käytti lapsiaan seksuaalisesti hyväksi! Kysymys ei ole siitä, että minä tuota pastoria tuomitsisin, pikemminkin siitä, että hänet tuomitsee hänen julistamansa sana…) Tähän keskusteluun on täysi oikeus kristillisessä kentässä. Viittaan keskustelussa ennen muuta Raamattuun, johon useimmat, näitä asioita pohtivat tukeutuvat. Jokainen saa päätyä omiin johtopäätöksiinsä.

Ai niin… se Luther…

Lupasin avata sitä, miten Luther tähän soppaan liittyy… Useimmat meistä protestanteista saamme kiittää Lutheria ja kumppaneita siitä, että he alkoivat ja uskalsivat nostaa aikansa uskonnollisuuden ja uskonnollisten auktoriteettien (!) käytäntöjä ja jopa väärinkäytöksiä esille. Onko jollain kanttia väittää, että Luther olisi ollut tässä vihollisen asialla? Niin se loogisesti menisi tuon ”arvostelemattomuusopin” mukaisesti! Sen mukaanhan ei saa arvioida eikä myöskään ”koskea” auktoriteettiin. Pitää vai antaa olla – ”kyllä Jumala hoitaa”…

Oikeastaan tätä taustaa vasten Lutherilla oli monia hyviä löytöjä – kuten muun muassa ”yleinen pappeus”. Jos olen Lutherin idean oikein ymmärtänyt, pappeus oli ennen muuta palveluvirka – ei mikään ”ylimmäinen voitelu”. Toinen tärkeä asia oli se, että Raamattu ja sen opetus pyrittiin ulottamaan koko kansalle. Näin vältettäisiin taikauskon ja harhaoppien sudenkuopat.

Minusta aikamme tarvitsisi tuota luthermaista uskallusta. En tarkoita tällä nyt mitään ”Hengen sammuttamisoperaatiota”, vaan uskallusta katsoa, että väärä tuli ei syty väärään aikaan väärässä paikassa. Ei kaikki räväkkä ja elävältä vaikuttava aina ole sitä miltä näyttää… Ajatellaanpa vain tilannetta Lutherin aikana… Jotkut näyttivät saavan apua pyhimysten palvonnasta ja pyhäinjäännäksistä, jotkut ruoskivat itseään ja toiset vetäytyivät tiukkaan askeesiin (jossain vaiheessa jopa pylvään päähän)… Aneet vilauttivat sielut taivaaseen, jne… se oliko tuo Kristuksen idea alun perin, onkin aivan eri asia… Luther päätyi siihen, ettei ollut.

Mihin me päädymme aikamme uskonnollista kenttää arvioidessamme? Uskallammeko pitää sen, mikä on hyvää - ja jättää sikseen, mikä ei sellaista ole?

Prosessista ”peeässin”

Omalta osaltani olen kiitollinen niistä, jotka aikanaan antoivat minulle (samalla tavoin kuin nyt teen) nimiä asioille, joita en itse nähnyt. (Olen viitannut mekanismia satuun Keisarin uusista vaatteista)

Prosessi ei missään tapauksessa ole ollut helppo, koska kysymys on henkilökohtaisesti elämäni tärkeimmästä selvittelystä, asian, jonka otan vakavasti: Mihin minun tulee uskoa? Mihin minä voin uskoa?

On karmivaa huomata hairahtuneensa! Olin anteeksipyynnön velkaa monelta ihmiseltä!

Sitten opillinen selvittely: Mitä Raamattu sanoo tästä… ja tästä… ja tästä…?

Sitten siihen havahtuminen, että hengellisessä kentässä KAIKKI ei ollutkaan aitoa ja oikeaa… Ihmiset osasivat olla aikamoisia peijooneja… 😦

Minun uskoni hengelliseen kenttään (ja ennen muuta Herraan) on säilyttänyt se, että olen matkallani kohdannut muutaman ihmisen, joka on ottanut minut vakavasti silloin, kun tuollaista kohtaamista eniten tarvitsin.

Ja nyt myöhemmin – ”pahimman” mentyä ohi – monta muuta tahoa, joiden kanssa olen saanut rakentua. On ollut hienoa huomata, että on ”omituisen opetuksen” sijasta paljon oikeaa ja tasapainoista. Viimeksi eilen istuin sellaisessa tilaisuudessa.

Siis  – en ainakaan nähdäkseni ole jumittunut katkeruuteen. Jos näin olisi, mököttäisin kotini nurkassa ja todennäköisesti en enää pitäisi näitä asioita millään muotoa yllä.
Anteeksianto merkitsee vapautta siinä, että en enää pyöri ikävissä asioissa väärällä tavalla. Anteeksianto sen sijaan ei merkitse sitä, ettenkö voisi käsitellä asioita. Usein nimenomaan totuuden silmiinkatsominen on vapauttavinta!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s