145. Anteeksianto (3/3) – Milloin pyytää anteeksi?

Vuosia sitten kävin usein eräässä seurakunnassa. Sain todistaa seurakunnassa tapahtunutta – valitettavasti vain väliaikaiseksi jäänyt – muodonmuutosta. Vieraileva puhuja kehotti osallistujia pyytämään toisiltaan anteeksi asioita, joissa he tiesivät rikkoneensa. Seurakunnassa vallitsi ”särkynyt” ilmapiiri. Osanottajat kiersivät toistensa luona pyytäen anteeksi nimettujä asioita. Lähdin tilaisuudesta hengellisesti virkistyneenä. Tuloksena oli myös seurakunnan ilmapiirin puhdistuminen. Oli helppo puhua, kun henkilöt eivät kyräilleet ja puhuneet toistensa selän takana. Vallitsi avoimuus. Oli helppo hengittää.

Muutos jäi väliaikaiseksi. Seurakunta palasi entiseen. Suurimmaksi syyksi näen sen, että joukon johtaja ei yhtynyt julistukseen – koska se liippasi liian läheltä häntä itseään, eikä hän suostunut parannukseen. Hän tuli sulkeneeksi oven koko seurakuntansa perinpohjaiselta muutokselta.

Vuosi tapahtuneesta eteenpäin olin elämäni karmivimmassa tilaisuudessa! Tilaisuus aloitettiin puhumalla, kuinka käy niiden, jotka uskaltavat arvioida ”Jumalan voideltua”. Kuolema saattaa korjata. Tai ainakin sairaus. Arviointi liitettiin tilaisuudessa ”uskonnollisuuden henkeen” ja käskettiin tekemään tuosta hengestä parannusta. Käskettiin tekemään parannusta myös ”kaiken varalta”, jos olisi vahingossa, sattumalta, tietämättään rikkonut toista vastaan. Tilaisuuden loppupuolella oli karmivaa katsoa, kuinka ihmiset kiersivät pyytämässä anteeksi toisiltaan ”kaiken varalta”!

Eihän Jumala noin toimi! Normaalisti toista vastaan rikkonut ihminen tietää rikkoneensa ja tietää myös sen, missä on rikkonut! Ei tarvitse pyytää anteeksi ”kaiken varalta”! Viime mainittu kertoo väärästä, epämääräisestä, syyllisyydestä, ei parannuksen tarpeesta, joka Jumalan ja/tai ihmisten edessä on oikeassa syyllisyydessä.

Toinen asia, minkä näin yhteisössä tapahtuneen (ja joka on todella tavallista silloin, kun emme suostu oikean syyllisyyden edessä parannukseen!), oli syyllisyyden projisoiminen – johonkin ulkopuoliseen uhkakuvaan. Milloin se oli ”kantturahenki” tilaisuudessa, milloin joku, joka ”puhui pahaa” tai joku ”ulkopuolinen” tai yhteisöstä loitontunut. Ulkopuolella oli pahaa ja demoneja. Niitä yritettiin välttää tai karkotettiin eri keinoin: kirjoja, koruja, leluja hävitettiin, jopa rakennus poltettiin!

Muutamaa tuommoista seurattuani ihmettelin, miten kummassa ihmiset eivät saa apua: Jos syy on demoneissa ja demonit lähtevät, miten ihmeessä ongelmat jatkuvat – tai asiat mutkistuvat?

Näin jälki käteen minulla on sellainen käsitys, että opetuksessa on mennyt ”puurot ja vellit” sekaisin.

Ensinnäkin pyydettiin asioita anteeksi väärään aikaan, väärässä paikassa – tai pyydettiin anteeksi peräti vääriä asioita – tai edellytettiin tuollaista ”epäloogista” anteeksipyyntöä. Hurjimmissa tilanteissa käytettiin ”apuna” profetiaa saamaan aikaan syyllisyyttä asioista, joita ei voida ajatella olevan syntiä mitään tai ketään vastaan – ainakaan raamatullisessa mielessä.

Väkisinkin jälkikäteen näkemääni ajatellessani minulle tulee mieleen profeetta Hesekielin sanat, joissa profeetta voivottelee profeettoja, jotka antavat elää sellaisten, jotka eivät elämää ansaitsisi, ja kuolettavat niitä, jotka eivät kuolemaa ansaitsisi ja jotka vahvistavat ”jumalattoma” käsiä ja murehduttavat vanhurskaan sanoillaan. (Hes 13) – No onneksi tuollaisen pohtiminen ei ole pelkästään minun tai muiden ihmettelevien käsissä, Herramme tietää kaiken ja tietää, mitä näkemällään tekee. Meidän tehtävämme on pysyä kurssissa!

Toiseksi ongelmien demonisoiminen toimi paitsi vastuun ulkoistamisena myös vastuun pakoiluna.  Kun syytäm demoneita, syy on demonien ei minun! Demonit saavat aikaan ongelmat, en minä. Vastustajien ”pahat” rukoukset saavat aikaan ei-toivottuja asioita. Tämä sai pälyilemään ympärilleen vastustajia ja demoneita! Ei niinkään menemään oman nutun sisään – kysymään, mikä mahdollistaa tämän sekasotkun!

Ajatellaanpa hetki Uuden testamentin opetusta: Siellä kehotetaan vaeltamaan Pyhässä Hengessä, Hänen ohjauksessaan, niin emme lihan himoja täytä. Siellä kehotetaan myös huomioimaan hengellisen sodan todellisuus. Näkymä on kuitenkin toisenmoinen kuin ulkoisista seikoista syyllistä etsivä kristillisyys. Vastuu on joka tapauksessa meidän! Lähtökohta on, että Kristus näyttää tarkoittaneen meidän voittamaan, ei pelkäämään väärällä tavalla! Myös hengellisessä sodassa – jopa taistelussa todellisia pimeyden demonisia sotajoukkoja vastaan – oletusarvo on, että olemme voittajia, pysymme pystyssä!  Ongelma on siinä, jos taistelemme varjojamme vastaan väärin asein! Olematonta tai väärässä paikassa olevaa vihollista on vaikea ampua! Jos vihollinen on omassa sisimässämme, ei ulkonainen demonijahti tuota tulosta – tai jos pyydämme olematonta anteeksi, emme voi kokea anteeksiantoa…

Toisin sanoen: Meidän on unohdettava hengellisen kentän ”vouhottajien” opetus ja pysähdyttävä Raamatun äärelle! Katsottava, mitä siellä oikein lukee.

1) Useimmiten ongelmien juuri on tosiaan – ei suinkaan demoneissa tai muissa vaan – omassa itsessäme. Minun elämäni ja omat himoni mahdollistava synnin minun elämässäni. Vastuu minusta on useimmiten minun. Sen tunnustaminen, että tarvitsen Kristusta ennen muuta minun asioihini, auttaa eteen päin. Kristus on minun Vapahtajani. Kristus on minun syntieni anteeksianto.

2) En voi sysätä syytä edes menneisyyteni tai demonien piikkiin. Kristus vapauttaa minut molemmista.

3) En voi ottaa toisen syyllisyyttä kantaakseni. On olemassa – hengellisessä kentässäkin – ihmisiä, jotka pyrkivät syyttämään kurjasta elämästään ympäristöään: On vaimon/ miehen syy, kun puoliso juo. On kurjan lapsuuden syy, kun elän elämääni näin…  Kristus haluaa vapauttaa myös menneisyyden kiviriipoista. Elämäni (elämäsi) voi olla todella kamalaa, mutta – usko jo – minulla (sinulla) on uusi elämä Kristuksessa. Se, mikä on vanhaa, on kadonnut; uusi on sijalle tullut. Olen (olet) uusi luomus Kristuksessa. Ei ole mitään syytä roikkua vanhassa, kun se kerran on mennyt.

Toisen paha olo ei ole minun syyllisyyteni. On syyllistämisen mestareita, jotka näkevät kaikkeen syyn ulkopuolellaan. Sellaiseen ei tarvitse alistua. Kun et tee mitään ärsyttääksesi toista, ja toinen ärsyyntyy, voit kysyä itseltäsi, onko syy tosiaan sinun – niin kuin väitetään – vai reagoiko toinenen johonkin, johon et voi vaikuttaa. Erityisesti nk. luonnehäiriöissä, tämä ”syytetty” osapuoli usein on vain olemassa – aihettaakseen (mukamas) toisen tragedian. (Googlaa narsismi, ymmärrät, mistä kirjoitan. Noissa tilanteissa konliktiin oikeasti tarvitaan vain yksi – narsisti!)

Riittää, kun löydän sen, mistä minun tarvitsee tehdä parannusta. Ei yhtään enempää!

Muista: Olet Kristukseen uskovana, Jumalan lapsi. Et kuka tahansa, vaan Hänen rakastamansa, peräti silmäteränsä. Lue Raamattua aivan toisesta näkökulmasta kuin syyttäjiesi tai mitätöjiesi näkökulmasta. Lue sitä Kristuksesta käsin. Katso, miten Kristus katsoo ihmistä!

”En minä sinua tuomitse. Mene rauhaan.”

”Sinun uskosi on sinut pelastanut.”

”Olet saanut anteeksi.”

Monissakin kohdin voit asettaa itsesi Raamatun sanoihin ja huomata, kuinka Hän, Sinuna Luojasi ja Vapahtajasi, rakastaa sinua – kuin ainokaistaan, kuin silmäteräänsä. Katsoo sinua ihaillen, omana, ainutkertaisena lumuksena, ihmeenä, jonka vertaista ei ole.”

Tästä lähtien katso itseäsi Kristuksen silmin – ja pyydä anteeksi vain niitä asioista, joissa olet ”oikeasti” rikkonut. Silloin kun pyydät niitä asioita anteeksi, silloin sinulle luvataan, oikea, aito anteeksianto!

”Jeesuksen Kristuksen veressä, Hänen ristinkuolemansa tähden, usko kaikki syntisi anteeksi iloon ja rauhaan asti.”

Ja kuten ehtoollismessun lopussa sanotaan: ”Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri kätkeköön sielumme, ruumiimme ja henkemme [koko olemuksemme] iankaikkiseen elämään.”

Kristuksen anteeksianto on paljon suurempi, syvempi kuin ymmärrämme! Siinä turva, kun sitä tarvitsemme.

 

 

 

 

 

 

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: