Englanninkielinen mietelause ilmaisee tähän liittyvän kehotuksen seuraavasti:

”Let your past make you better, not bitter.”

Sama suomeksi:

”Salli menneisyytesi tehdä sinusta parempi, älä tehdä kitkerää.”

Tai voisi sen sanoa kai myös sointuvammin:

”Salli menneisyytesi tehdä sinusta paremman, älä pahemman.”

Siinäpä haastetta ja ihmettä kerrakseen!

Elämäämme, seuralaisiamme tai ympäristöämme emme aina voi valita.

Sen, kuinka suhtaudumme elämäämme ja ympäristöömme, voimme

Olen läheltä seurannut ikääntyvän äitini suhtautumista elämään. Muistan hänen valittaneen niin kauan kuin muistan katkeraa lapsuuttaan: sota-aikaa ja pitkää koulumatkaa ja sitä mitä tuo koulumatka sai aikaan. Moneen otteeseen nuorempana kehotin äitiäni tekemään sovinnon elämän kanssa. Antamaan anteeksi kaiken sen, mikä tuntui katkeralta. Kurjuuksien kurjuus! Äiti on halunnut pitää kiinni tuosta katkerasta valituksestaan! Altzheimerin taudin syvenemisen myötä tuo piirre on vain syventynyt. Jokainenen, joka käy äitini luona, kuulee noin 5-15 minuutin välein saman tarinan.

Olen vuosien mittaan hiljakseen ajatellut, että hieman ”varttuneempana” olisin mieluummin kiitollinen vanhus kuin katkera ja vihainen elämälle, maailmalle ja lähimmäisille.

Tuota taustaa vasten peilaan myös kohtaamiani ihmisiä, niitä jotka ovat kokeneet elämänsä menneen pilalle. En puhu tai kirjoita asioista teoriassa, vaan oman kokemuksen, oman kouluni kautta.

Peilaan niitä, joiden elämän näyttää pilanneen jomman kumman vanhemman alkoholinkäyttö, perheväkivalta, insesti, pedofilia, raiskaus, perheen tai suvun riidat , perheen jäsenen psyyken tai ruumiin sairaus – ja myöhemmin koulu- tai työpaikkakiusaaminen, puolison väkivaltaisuus tai luonnehäiriöisyys tai sairastuminen, taloudelliset haasteet, hengellisen yhteisön harjoittama väkivalta, jne., jne.

Näistä joistakin minulla on riittävän syvä kokemus – ja tiedän, ettei kysymys ole mistään kevyestä jutusta sille, joka tuollaista on käynyt läpi.

Eikä ole edes väärin olla vihainen – jollekin, joka tuhoaa/on tuhonnut elämää(si)

Muistat, mitä Jeesus teki huomatessaan temppelissään vääryyttä ja mitä Hän sanoi sellaisista, jotka saattaisivat, vaikkapa vain kaikkein vähäisimmänkin lankeemukseen, että semmoisen kaulaan kuuluisi myllynkivi.

Tuollainen vihastuminen vääryyden edessä, kosketti tämä vääryys sitten itseä tai toista, on aiheellinen myös siinä mielessä, että silloin ihminen sanoo väärinkäytösten edessä: ”Nyt riittää.” Ilman tällaista oikeaa, aiheellista ”vihastumista” maailmamme olisi toisenmoinen. Kuka puolustaisi kiusattua tai hyväksikäytettyä, kuka asettuisi pahoinpidellyn puolelle, ellei jotain tuontyyppistä tapahtuisi? Raamattu käyttää Jumalan ja Jeesuksen toiminnasta jopa sanaa ”kiivaus” (sinun huoneesi puolesta kuluttaa minut). Huomaamme, kun luemme Raamattua, että sanoma ei koske pelkästään meidän mielestämme ”hengellisiä” asioita, vaan sanoma on monissa tapauksissa hyvin arkinen, jopa yhteiskunnallinen.

Sen sijaan vihaan juuttuminen ei ole hyödyllistä

Viha – tai niin kuin edellisessä blogikirjoituksessani viittasin – nurina ja valitus ei vie asioita eteen päin. Päinvastoin se varsin todennäköisesti estää näkemästä niitä mahdollisuuksia, joita tilanteet eteemme tuovat.

Paradoksaalista kyllä, mutta omalla kohdallani ylimeno haastavista vaiheista, on tuonut moniakin hyviä asioita.

Uskon kyllä vakaasti, että Herra olisi halunnut varjella noista vaiheista, mutta joihinkin ajauduin puupäisyyttäni, joihinkin johti toistenkin puupäisyys.  Sen sijaan minun vaikutuspiirissäni on, kuinka asioihin suhtaudun.

25 vuotta sitten käymäni ”anteeksiannon koulu” oli opettanut sen, että vihaa ei kannata kantaa – tai sillä voi olla katastrofaaliset seuraukset niin itselle kuin vihan kohteellekin. Anteeksiannon koulun seurauksena oli itselleni syvä armon tunto: ”Jeesus on sovittanut minun syntini. Vaikka elämäni on synnin polttama, Hän rakastaa minua ja antaa kaikki minun syntini anteeksi.”  Oikeastaan vielä niin, että tuo synninhätä vei suorastaan helvetilliseen helvetinpelkoon – joka taas johti siihen, että minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin turvautua Jeesukseen Kristukseen Vapahtajanani. Tuosta turvautumisesta oli seurauksena pelastuksen syvä ja vapauttava kokeminen ja sen ymmärtäminen, että Jeesuksen elämääni koskeva sovitus on täydellinen.

Tuosta alkoi toisentyyppinen koulu. Minulla oli prosessoitavaa paljonkin menneisyydessäni. Kaikki ihmiset eivät olleet käsitelleet minua kaikkein hellimmin mahdollisimmin käsin. Olosuhteet eivät aina olleet ideaaliset.

Pika-anteeksiantoa ei ole

Uskallan sanoa, että syvältäkäyvä anteeksianto ei ole helpoimpia läksyjä eikä tapahdu hetkessä. Se on prosessi. Nuorempana (;))joku kirjoitti muistovihkooni:

”Elämä on kuin sipuli. Kun kuorit sitä, itket.”

Tämä sopii myös anteeksiantoon. Elämän syvissä kouluissa ei ole ”pika-anteeksiantoa”.

Uskallan kuitenkin sanoa, että anteeksianto kannattaa. Se vie omaa elämääni eteenpäin. Usein myös niitä, joille olen ollut vihainen.

Vihaan ei kannata jäädä kiinni, jäädä vihaiseksi.

Kuten muutamassa edellisessä kirjoituksessa olen viitannutkin, omaa menneisyyttäni saan kiittää monestakin asiasta: Siitä, että asiat ovat menneet meikäläiselle ”puupäälle” niin tiukalle, että olen älynnyt turvautua Herraan ja Hänen armoonsa. Uskon, että viimeisimpien vuosien koulut ovat johtaneet siihen, että olen älynnyt etsiä entistä enemmän totuutta, sitä mitä Raamattu mahtaa sanoa kustakin asiasta. En ole enää niin toisten armoilla – vaikka (paradoksaalisesti) toisaalta entistä enemmän etsimään myös aitoa uskovien yhteyttä [Oudot kokemukseni uskonyhteisössä eivät loppu pelissä ole vieneet uskoa siihen ideaaliin, että Herramme on tarkoittanut Häneen uskovat yhteyteen toisien kanssa – ei kuitenkaan hinnalla millä hyvänsä, vaan etsimään yhteyttä, joka rakentaa uskoa ja luottamusta Häneen sekä kasvua Hänessä.].

Niin, ilman tiukkoja testejä, tuskin olisin samanmoinen kuin näitä rivejä kirjoittaessani. Olisinko ilman ”anteeksiannon koulua” marmattava keski-ikäinen? Kostoa himoava nainen, joka on vihainen kaikelle ympärillään? Kenties uskon kieltänyt?

Olisiko ollut tarvetta armon kokemiseen, jos ei olisi nähnyt tapahtuneeseen mitään omaa osuutta?

Anteeksiantoon kuuluu myös jämäkkyys

Toisaalta, ”anteeksiannon koulu” ei merkitse sitä, että hyväksyy ja sulattaa kaiken. Loppu pelissä muun muassa yhteen noin 20-vuotiaana kokemaani väärinkäytökseen jyrkästi reagoiminen tuotti tuloksena sen, että tämä ”vastapuoli” loppupelissä on hyvä ystäväni ja pyytänyt tekosiaan anteeksi Herralta. Siinä sinetti sille, mihin olin jo aiemmin päätynyt: anteeksiantoon. Kuten Urho Muroma aikanaan sanoi: Rakkaus ei ole löperöä rakkautta.  Raamatun sanoin: Jumalan tarkoittama rakkaus iloitsee totuuden voittaessa. Ja totuus puolestaan vapauttaa todellisella tavalla. Avaa ovet todelliseen anteeksiantoon – ja Jumalan mielenmukaiseen parannukseen.

2 Comments

  1. Päivitysilmoitus: Ukkosen jälkeen | Kuikka

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s