Mihin olemme kutsutut?

Mihin olemme kutsutut?

Tällä kertaa ”perusteksti” ei ole omaani.

Sain käsiini trinidad&tobacolaisen pastorin tekstin, josta otteita seuraavassa. Tutulta kuulostaa – enkä sen(kään) perusteella voi olla ylpeä kaikesta siitä, mitä me nk. uskovat/kristityt saamme aikaan:

Pastori aloittaa varsin railakkaasti:

”Sielunvihollinen käyttää seurakuntalaisia tuhotakseen Jumalan seuraajia. Viimeisin vuosikymmen on ollut tämän ”hengen” vallallaolon vuoksi hyvin rankkaa aikaa. Jotkut Jumalan seuraajat liukuvat/vedetään takaisin sinne mistä olotilasta he ovat uskoon tulleet ja ovat kykenemättömiä nousemaan sieltä uudestaan ylös. Ahdingon ja alasvetämisen jälkeen nämä Jumalan seuraajat menettivät uskonsa lähimmäisiinsä ja eivät enää luota keneenkään. Monia hyviä ystävyyssuhteita on tuhoutunut, myös avioliittoja katkennut, lapset joutuneet heitteille. Ihmisten sisin olemus on kuoletettu heistä kerrotuilla valheilla. Näillä valheilla on tapettu ja kuoletettu Jumalan seuraajia, jotka useita vuosia ovat rakentaneet itseään [lisäisin: myös seurakuntaa] nuhteettomuudessa eläen.”

Olen  kohdannut riittävän monta uskovaa myös omassa maassamme, henkilöitä, jotka kamppailevat sen välillä: luottaako vai eikö luottaa. Jos nk. uskovat tai seurakunnat ovat tuommoisia, voiko sanomaan(kaan) enää uskoa? Liian monen (alun perin varmasti ihan oikea) kutsumus on romuttunut tuossa ruljanssissa. 

Seuraus siitä, että tuo vihan ”henki” sai valtaa ihmisissä, oli se, että Jumalan seuraajia koskevien perättömien juorujen ja juttujen levittämisestä tuli tavanomainen ja arkinen osa seurakuntalaisten elämää.

 

Sekä julistajat että kuulijat ovat olleet julkean välittömiä Jumalan käyttäytymistämme koskevia ohjeita kohtaan.

Nyt koittaa uusi ajanjakso. Jumala valtaa Hänen todellisia seuraajiaan. Hänen armeijansa on valmis taisteluun ja täyttää Hänen tahtonsa.

Kuivat luut elävät. Myrsky rauhoittuu. Sota seisahtuu. Aurinko paistaa heitä varten. Kyyneleet kuivuvat. Kipu haihtuu. Nälkä laantuu. Jano taittuu. Alaston on vaatetettu. Köyhä on rikas. Heikko on vahva.

Kun Jumala antaa rakkailleen  menetetyksen sijaan. Minä kysyn, kenen riveissä sinä silloin seisot?”

Löytämäni teksti oli täsmälleen yhtä vahva kuin Joelin sanat, jotka luin Uutena vuotena.

Jumalalla on valta.

Hän voi antaa elämän kuolleille luille. Hänen käskystään myrsky laantuu. Rauha tulee. Auringon paiste jatkuu (vaikka inhimillisesti olisi yö. Sana viittaa Raamatun kertomukseen, jossa aurinko ei laskenut ennen kuin voitto oli saatu.) Jne. Hyvin selkeästi kysymys on siitä, että kun Jumalan aika tulee ja Hän sanoo Sanan, niin myös tapahtuu. Kysymys ei ole meistä, meidän halustamme, toiveestamme, julistuksestamme, vaan siitä, että Jumala sanoo.

Takana näyttää olevan niin Jumalan rakkaus kuin oikeudentajukin.

Kuten riveiltäni ja rivieni välistä voi lukea, minua pöyristyttää ja kuvottaa kaikki se, mitä tehdään nk. kristillisyyden nimissä tai kristillisyyden kulisseissa ja johon Jumala ei takuulla voi yhtyä. Jos tuon tekemisen jäljiltä ihmisen on vaikea uskoa Jumalaan, lukea Raamattua, tms. jotain on pahasti pielessä. Elämämme ja todistuksemme, kun minun järjen mukaan pitäisi helpottaa Jumalaan uskomista, ei vaikeuttaa sitä!

Jumala on aina elämän puolella. Siksi kaikenlainen toiminta, joka on tuon elämän syntymistä, kasvua ja vahvistumista vastaan, ei voi olla Jumalasta.

Kun paljon nuorempana 😉 opettelin hoitamaan kasvimaata, minulla oli todella vaikeaa erottaa yhtä rikkaruohoa (peltoemäkki) ja porkkanan tainta toisistaan, ne kun erehdyttävästi muistuttivat toisiaan aivan liikaa. Montakohan kertaa tulin kitkeneeksi sen porkkanan!

Samaan tapaan hengellisessä kentässä tulee opetella erottamaan oikea väärästä – sen vuoksi, ettei tule nyppäisseeksi väärää ”kasvia”. Hyvä oikean ja väärän mittari on Raamattu – nimenomaan sen kokonaisuus. Suosittelen kovasti perehtymistä!

Vähitellen opimme elämää ja ilmiöitä katselemallakin näkemään, mistä on kysymys. Aivan niin kuin tuossa rikkaruoho-porkkana -ongelmassakin kävi, kasvu näytti (viimeistään) muutaman viikon sisällä, kumpi oli kumpi. Kasvaessaan kasvit erosivat toisistaan paljon enemmän kuin taimina. Uskaltaisin sanoa, että samoin on hengellisen kentän ilmiöiden laita. Kun annetaan ajan kulua, hedelmä puhuu puolestaan.

Tosin toivoisin kovasti, ettei tuollaista ikävää hedelmää tarvitsisi nähdä. Sydäntä särkee, kun näkee ihmisen elämän sekaisin ”eheyttämisen”/”parantamisen” jäljiltä. Jos ihmisen pitää turvautua mielenterveystoimistoon, vietettyään aikaansa seurakunnassa, on jotain pahasti pielessä. Eikö asian pitäisi olla päinvastoin – ihmisen pitäisi aidosti parantua yhteisöissämme – ainakin jos uskomme Raamattuun? Emme voi syyttää ihmisiä tästä tilanteesta, vaan yhteisöinä on peiliin katsomisen paikka! Jeesuksen seurassa näyttää rikkinäisinkin ihminen kokeneen terveyden, miten ei sitten meidän?

Niinpä niin. Kenen puolella minä seison? Entä sinä?

Tämä pastori jatkoi sanomaansa:

”On aika tehdä parannus! — Oletko vääryyden puolella? — Jos sallit vääryyden, silloin olet. Jos vaikenet, kun olisi aika puhua, olet. Jos uskot valheen, olet. Jos kerrot valheen eteenpäin, olet.”

Lopuksi pastori sanoittaa asian Hesekielin sanoin:

”Voi teitä, jotka käännätte hyvän pahaksi ja pahan hyväksi.”

Tiukka paikka tuo on ollut itsellenikin. Jouduin muutama vuosi sitten tekemään parannusta – en suinkaan kapinallisuudesta, josta ehkä mieluusti syytettäisiin – nimenomaan siitä, että olin silmieni alla sallinut tuon pastorin mainitseman tapahtua.  En ollut ottanut asioista selvää. Olin liikaa uskonut ihmisen sanaa – jopa profetioita, joiden alkuperä varsin todennäköisesti ei ollut Jumala (mitenköhän muuten olisi ollut mahdollista, että ”tuomion sana” tuli nimenomaan ”auktoriteettia” kritisoivasta – tai raamatullisesti varoittaneesta – tahosta.).

Voin yhtyä tuohon sanaan myös siinä, että näkemäni oli suistaa minut pois siitä, minkä olin kutsumuksekseni kokenut: julistaa Jumalan Sanaa. Kiitos Herralle, että Hänellä oli konstit johtaa minut kasvokkain vihani, katkeruuteni ja myös pelkoni kanssa, niin että löysin vapauden.

Niin, vaikka tuo pastori ja minäkin täällä puhumme tästä asiasta, se ei merkitse siitä, että enää vihaisimme niitä ihmisiä, jotka eivät ole aina nätisti meitä  kohdelleet. Oikeastaan – nyt kun asiaa olen ajatellut – nimenomaan nämä kokemukset ovat teroittaneet sopivasti myös ”miekkaani”; on ollut pakko selvittää myös itselleen, mihin uskoo. On löytynyt paljonkin uusia asioita ja alueita noissa vaiheissa. Koen, etten enää ole tuuliajolla, opillisten tuulten riepoteltavana, vaan melkoisen vahvasti siinä, missä pitääkin eli uskallan nojautua Raamattuun.

Viesti, jonka taas kerran haluan jättää on: Ajatelkaa nyt hyvät ihmiset aivoillanne. Lukekaa Raamattuanne. Etsiytykää seurakuntaan, jossa ei painosteta auktoriteetilla, pelotella demoneilla tai hallita profetioilla, vaan joiden opetus pohjautuu Raamatun kokonaisuuteen eikä vain tiettyihin jakeisiin. Jos ahdistaa, pohtikaa, mistä on kysymys. Onko menneisyydessä jokin, joka saa olon tuntumaan epämiellyttävältä – vai onko yhteisössä jotain vialla, mistä sisimpäsi sanoo: ”Pois täältä!”

Nimittäin Kristus on kutsunut meidät rauhaan ja vapauteen, ei omituiseen levottomuuteen tai pelkoon.

Vastaa