133. Sitäkin suurempi armo

Sunnuntaisen Kauneimpien joululaulujen loppuhartaudesta jäi päällimmäisenä mieleen ajatus joulun kontrastista: ihmisten kovuudesta ja Jumalan armosta.

Kovuudesta siksi, että aina ei sydämissä löydy tilaa Jeesukselle. Meidänkin “majatalomme” ovat täynnä. Haluamme tehdä asiat “tyylillämme”, niin kuin ennenkin. Näytämme Jeesukselle tietä – perimmäiseen nurkkaan, jos sinnekään.

Silti: Jumala rakastaa meitä Kristuksessa. Tarjoaa armoaan Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa. Unohdetuimpiin, synkimpiin – jopa epätodennäköisimpiin paikkoihin.

Hän on itse itsestään sanonut, että missä Hänet otetaan vastaan, Hän tulee ja aterioi vastaanottajan kanssa.

Siinä salaisuus, kuinka Betlehemissä lampaita paimentaneet paimenet ja Itäisen maan viisaat miehet saivat todistaa ensimmäisinä vuosisatoja odotettua ihmettä, Vapahtajan syntymää.

Siinä salaisuus, kuinka taustansa takia ympäristönsä hylkäämä nainen samarialaisella kaivolla sai kuulla Vapahtajan ilmoittavan itsensä hänelle.

Siinä salaisuus, kuinka varoja kavaltanut veronkerääjä sai kokea anteeksiannon, hyväksynnän ja täydellisen elämänmuutoksen.

Tämän joulun alla minua on voimakkaasti puhutellut se ambivalenssi, joka Raamatussa näyttää vallitsevan Jumalan sanoman sisällä:

Toisaalta Jumala puhuu – esimerkiksi profeettojensa, samoin kuin Jeesuksen, kautta – kovia sanoja niille, jotka hylkäävät Hänen tiensä. [Esimerkiksi kirjoitukseni uskon ja Jumalan väärinkäytöstä…] ja toisaalta mitä syvintä ja ihmeellisintä armon sanomaa sinne, missä oman tien pää on tullut vastaan ja Jeesus “kelpaa” armonsa kanssa.

Hyvin puhutteleva on Psalmi 51 – yhdestä tällaisesta kohtaamisesta, Daavidin rukouksesta sen jälkeen, kun Naatan oli saanut Davidin sydämen kääntymään takaisin Jumalan puoleen.

 ”Jumala, ole minulle armollinen hyvyytesi tähden; pyyhi pois minun syntini suuren laupeutesi tähden. Pese minut puhtaaksi rikoksestani, puhdista minut synnistäni. Sillä minä tunnen rikokseni, ja minun syntini on aina minun edessäni. Sinua ainoata vastaan minä olen syntiä tehnyt, tehnyt sitä, mikä on pahaa sinun silmissäsi; mutta sinä olet oikea puheessasi ja puhdas tuomitessasi.”

Kysymys on syvällekäyväsät muutoksesta:

Katso, totuutta sinä tahdot salatuimpaan saakka, ja sisimmässäni sinä ilmoitat minulle viisauden.”

Ja kaipauksesta Jumalan puoleen:

”Puhdista minut isopilla, että minä puhdistuisin, pese minut, että minä lunta valkeammaksi tulisin. Anna minun kuulla iloa ja riemua, että ihastuisivat ne luut, jotka särkenyt olet. Peitä kasvosi näkemästä minun syntejäni, pyyhi pois kaikki minun pahat tekoni. Jumala, luo minuun puhdas sydän ja anna minulle uusi, vahva henki.
Älä heitä minua pois kasvojesi edestä, äläkä ota minulta pois Pyhää Henkeäsi. 
Anna minulle jälleen autuutesi ilo, ja tue minua alttiuden hengellä.”

Kysymys on elämän täyskäännöksestä, jossa selittelyt ovat jääneet, jotakin, mikä koskettaa Daavidin lisäksi myös muita:


Minä tahdon opettaa väärille sinun tiesi, että syntiset sinun tykösi palajaisivat.”


Minusta Psalmin loppu on erityisen ihana:


”Sillä ei sinulle kelpaa teurasuhri, sen minä kyllä antaisin; polttouhri ei ole sinulle mieleen.
Jumalalle kelpaava uhri on särjetty henki; särjettyä ja murtunutta sydäntä et sinä, Jumala, hylkää.”


Osoita armossasi hyvyyttä Siionille, rakenna Jerusalemin muurit. 
Silloin sinulle kelpaavat oikeat teurasuhrit, polttouhrit ja kokonaisuhrit; silloin uhrataan härkiä sinun alttarillasi.

Niinpä, toisaalla Jesajan kirjassa sanotaan, että pahat tekomme voivat pimentää yhteytemme Jumalaan sillä tavoin, että hän ei ota vastaan parastakaan uhriamme. Ja toisaalta Uudessa testamentissa, Heprealaiskirjeessä, luvataan, että meillä on Kristuksen veren kautta kaikkein pyhimpään.

Loppukaneetiksi kerron erikoisen tapahtuman vuosien takaa. Olin pitämässä hartautta eläkeläisryhmälle. Olin lukemassa kohtaa, jossa Jeesus julistaa synninpäästön parantamalleen henkilölle. Yhtäkkiä eräs ryhmästä polvistuu eteeni ja sanoo: “Julista minulle synninpäästö.” Lukemani kohta jatkui: “–sinun syntisi ovat sinulle anteeksiannetut, mene rauhaan.” Oli uskomatonta nähdä uuden ilon ja elämän tulevan esiin silmieni edessä!

Sana teki tehtävänsä. Herätti. Sai aikaan tarpeen pyytää anteeksi. Vakuutti anteeksiantoa. Synnytti uuden elämän ja ilon.

Jouluntoivotukseni sinulle, lukijani, on samanmoinen, että tämä syvältä käyvä Kristuksen armo saisi tavoittaa jokaisen sinun sydämesi niin, että saisit sanoa: “Minulle on syntynyt Vapahtaja, Kristus Herra.” Siinä armossa ei kysellä, millaista elämäsi on ollut, mitä on tapahtunut ja miksi. Siinä armossa julistetaan anteeksianto silloin, kun sitä kipeimmin tarvitset: “–sinun syntisi ovat sinulle anteeksiannetut, mene rauhaan.”

Aivan niin kuin Daavid, tuo Jeesuksen parantama henkilö, nainen samarialaisellla kaivolla, petollinen veronkerääjä, jne. saivat yksi toisensa jälkeen jatkaa vapautettuina eteen päin, niin myös sinä ja minä.

Varmasti jokainen on nähnyt jossain vaiheessa kissanpoikasen, joka leikkiessään on sotkeutunut lankekerään. Sitä ei meinaa enää saada selväksi! Kristuksen laita ei ole tuollainen. Muista, Hän on Jumalan Poika, eikä Hänelle ole sellaisia solmuja, joita Hän ei voisi aukoa ja selvittää.

Vastapuoli, sielunvihollinen, mieluusti yrittää masentaa ja sanoa, ettei ole toivoa. Silti Kristuksessa on toivo, aina. Henkilökohtaisesti minua on lohduttanut ja rohkaissut Roomalaiskirjeen 5. luvun alku, josta seuraavassa muutama jae:

Meistä ei ollut itseämme auttamaan — Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä. Kun hän nyt on vuodattamalla verensä tehnyt meidät vanhurskaiksi, hän vielä paljon varmemmin pelastaa meidät tulevalta vihalta. Jos kerran Jumalan Pojan kuolema sovitti meidät Jumalan kanssa, kun olimme hänen vihollisiaan, paljon varmemmin on Jumalan Pojan elämä pelastava meidät nyt, kun sovinto on tehty. Eikä siinä vielä kaikki. Me saamme myös riemuita Jumalastamme, kun nyt olemme vastaanottaneet Herramme Jeesuksen Kristuksen valmistaman sovituksen.”

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: